IX.
Heinäkuun 1 p.
On kaiken päivää satanut, ja minä olen keinutuolissa tupakkaa poltellen muistellut Asplundin vastoinkäymisiä sanomalehden toimittajana. Pari ensi vuotta häneltä tosin meni ilman mainittavampia ikävyyksiä. Hän kirjoitteli etupäässä suurista uusista aatteista ja väitteli Kansalaisen kanssa. Nämä eivät ketään yksityistä loukanneet, ja paikallispolitiikassa ei lehdellä ollut mitään jyrkempää itsenäistä kantaa. Mutta sikäli kun se tätä alkoi saavuttaa ja sen mukaan esiintyä ja varsinkin Asplundin aatteitten kehityttyä siihen suuntaan, että hän katsoi niitten elämään sovelluttamisen tärkeäksi yksilön velvollisuudeksi, alkoivat keskenäiset ristituulet puhallella. Varsinkin oli kunnallinen politiikka paha loukkauskivi. Valtuusmiesvaalien aikana siitä jo varemminkin merkkiä näyttäytyi, eivätkä muutkaan lähemmin ympäristöä koskevat nuhdekirjoitukset menneet pienettä murinatta.
Asplundin omat kirjoitukset eivät suinkaan olleet pahimpia silmätikkuja, sillä niissä alkoi yhä enemmän pohjasävelenä olla puhe ihmisten velvollisuuksista rakkauden ja omantunnon kannalta, ja tämä alkoi esiintyä yksin katujenhoito kysymyksissäkin. Niille vaan hymyiltiin. Mutta rouva Löfberg, joka näinä ensi aikoina oli uuteen lehteen hyvin innostunut ja tahtoi "paukuttaa", kirjoitteli intohimoja nostattavia kirjoituksia. Pahimpia näistä ei Asplund kuitenkaan ensi aikoina julkaissut, mutta kun hän itsekin alkoi huomata tehokkaamman toiminnan välttämättömyyden, saivat yhä rohkeammin ympäristön keskuuteen tähtäävät kirjoitukset lehdessä enemmän ja enemmän huomiota.
Nyt oli siinä ollut uhotteleva kirjoitus nimeltä "Poroporvarillinen vallassäätymme", joka kohdistui yksinomaan kaupungin yläluokkaan ja jolle tässä annettiin "niin että paukkui". Papit nukuttivat kansaa, opettajat nuorisoa, virkamiesten ainoa harrastus on toti- ja peliseurat, naisten uusien leninkimallien etsiminen muotilehdistä. Ja kuitenkin osoittavat naistemme puvutkin, sanottiin kirjoituksessa, ettei makuaisti heissä ole vähääkään kehittynyt, ei se enempää kuin mikään muukaan. Tämän paikkakunnan n.s. herrasväen pitäisi uudesta syntyä, oppia käsittämään sivistyneen nimissä kulkevilta ihmisiltä vaadittavankin jotain, jo yksin sen esimerkin ja vaikutuksenkin vuoksi, joka heillä aina on kansaan, vaan jota tällä paikkakunnalla ei suinkaan saisi olla, sillä meillä soveltuisi kansa näille nimisivistyneille esimerkiksi. Kansan piireissä on monta, jotka seuraavat aikaansa ja lukevat kirjallisuutta, mutta kuinka monta "sivistynyttä" meillä on jotka jotain tietäisivät esimerkiksi nykyajan suurista miehistä, tuntisivat heitä edes nimiltään, kun nämät eivät ole ollut mainittuja niissä vanhentuneissa oppikirjoissa, joita he nuorena koulussa lienevät lukeneet.
Kirjoitus aiheutui suuttumuksesta, kun vallassäätyläiset eivät ollenkaan ottaneet osaa paikkakunnalle perustetun työväenyhdistyksen toimeenpanemiin arpajaisiin kansanopiston hyväksi, ja loppui sanoilla:
"Tässä kaupungissa on henkisesti alhaiso ylhäisöä, ja päinvastoin."
Hyökkäys sai aikaan tavattoman touhakan ja suuttumusta kaikkialla. Varsinkin olivat naiset loukkaantuneita. Yleiseen arvattiin kirjoituksen kirjoittaja, eikä tuomioita hänestä suinkaan säästetty. Tämän johdosta oli pankinjohtaja Granberg kutsunut sanomalehden johtokunnankin koolle.
Kokouksen alussa selitti Granberg syyn tähän johtokunnan kokoonkutsumiseen. Sanomalehdessä oli tuon tuostakin näkynyt vähemmän hyväksyttäviä kirjoituksia, sanoi hän, ja nyt on lehden viime numerossa artikkeli, josta hän yksilönä ei mitään välittäisi, vaan joka loukkaa häntä kaupunkilaisena, sillä se loukkaa koko meidän yhteiskuntaamme. Se levittää maailmalle vääriä tietoja meidän oloistamme, esittää meidät raakalaisia kauheimpina.
— Minä kyllä tiedän, hän jatkoi, että ulkomailla löytyy kumousopillisia sanomalehtiä, jotka tahtovat kaikki olevat olot kukistaa, mutta täällä Suomessa ja varsinkin meidän rauhallisessa kaupungissamme ei näitä oppeja vielä ole ennen saarnattu. Nyt puheena oleva kirjoitus on suoranainen yllytyskirjoitus, joka ymmärtämätöntä kansaa kiihottaa toisia säätyluokkia vastaan. Eikä se ainoastaan tee sitä, mutta oloja tuntemattomien silmissä vaikuttaa se myöskin, että tämän kaupungin vallassäätyisten täytyy tästä lähtien kulkea häpeän pilkku otsassaan, minne ikänään menevätkin. Ja tämän kunnian on meille hankkinut oman kaupungin sanomalehti, meidän oma lehtemme, jonka me joku aika sitten yhteisesti olemme perustaneet, kun emme voineet tyytyä paikkakunnan entiseen, kunnan asioissa määrämisvaltaan pyrkivään sanomalehteen.
Asplund istui sanaakaan vastaamatta, mutta selvästi huomasi ettei hän ollut tyyni.
Granberg esitti että johtokunta lausuisi kirjoituksen johdosta toimittajalle paheksumisensa, vaikkei kirjoitus olisikaan hänen itsensä kirjoittama, kun hän on sen lehteensä ottanut.
Rouva Löfberg puolusti innokkaasti kirjoitusta. Enempäänkin sanomiseen olisi ollut syytä, väitti hän, ja lisäsi että se oli kuin hänen kädestään. (Kaikki hymyilivät ja rouva Löfberg rupesi itsekin nauramaan). Maisteri Hellfors piti kirjoitusta liioittelevana, mutta katsoi ettei johtokunta sen takia voi toimittajalle mitään muistutusta antaa.
Helander sanoi hänen selkänsä tämän löylyn vielä kestävän, mutta ei
hänkään ollut tällaisista palo-artikkeleista suuremmin huvitettu.
Vastusti virallista muistutusta ja asian mainitsemista pöytäkirjassa.
Yksityinen ystävällinen neuvo hänen mielestään riitti.
Tähän asia jäikin, kun kukaan ei Granbergin ehdotusta kannattanut.
Kokouksen lopussa sanoi Asplund:
— Minä en ole tahtonut selityksilläni vaikuttaa johtokuntaan, mutta nyt kun tuo hirmuinen asia on päätetty, tahdon vaan ilmoittaa olleeni valmis siinä tapauksessa että johtokunta olisi virallisesti minua muistuttanut, eroamaan toimittajan virasta. Yksityiset neuvot ja huomautukset minä sen sijaan aina otan mielelläni vastaan, ja koettelen niitä noudattaa niin paljon kuin ne minun maailmankatsomukseeni soveltuvat.
Granberg murahti kuivasti:
— No, sanoi hän, me siis toivomme ettei samallaisia kirjoituksia vasta ilmesty lehteen.
— Niitä juuri tarvitaankin, vastasi rouva Löfberg.
— Tjaa, sanoi Granberg samalla kuin hyvästeli, kyllähän meillä taitaa olla kovin erilaiset käsitykset sanomalehden tehtävistä.
Poismentäessä saimme rouva Löfbergiltä kiivaanlaisen nuhdesaarnan.
— Semmoisia nahjuksia tekin. Myöntelette ja myöntelette, ja olisitte valmiit laittamaan lehdestä uuden Kansalaisen. Ja tekin Asplund, olette vaiti kuin suuri syyllinen olisitte.
— Minua ei miellytä tällainen väittely, vastasi Asplund.
— Teidän täytyy sanomalehden toimittajana vastustaa vaikka itse paholaista, oli rouva Löfbergin tulinen vastaus, jonka sanottuaan hän nauroi, mutta heti taas jatkoi entiseen tapaansa.
Jäätyämme kolmen kulkemaan, naurahti Helander:
— Granbergin ovat naiset saaneet sotajalalle, sanoi hän. Nehän tätä maailmaa hallitsevat suurien valtakuntien hoveista tänne meidän pikkukaupunkiimme asti, vaikka aina näkymättöminä.
Sitten kääntyi hän erityisesti Asplundiin:
— Vanhana ystävänä annan minä sinulle nyt ajoissa lakimiehen neuvon. Jos olet sanomalehteesi kiintynyt ja haluat sen säilyttää, niin ole kaukaa varoillasi. Myrsky voi pian tulla entistä pahempana. Yhtiön osakkeita on maaseudulla siellä täällä sellaisissakin käsissä, jotka niistä eivät ollenkaan välitä. Ovat vaan agitaattoreista päästäkseen jonkun ostaneet. Keräile niitä itsellesi niin paljon kuin suinkin, että saat yhtiössä enemmistön. Paljoa niistä ei suinkaan maksaa tarvitse. Tee tämä ajoissa, sillä Granberg pankkimiehenä kyllä keksii saman juonen, silloin kun hän näkee sen asialleen tarpeelliseksi.
Asplund sanoi tällaisen homman olevan hänelle vastenmielisen, mutta lupasi kuitenkin sitä miettiä.
Myrsky, josta Helander mainitsi, ei kuitenkaan pitempään aikaan vaaralliseksi noussut.