XVI.
Heinäkuun 22 p.
Tänään haudattiin rouva Nurhonen. Olimme Raivan kanssa osanottajina surusaatossa, ja ajoimme samalla hevosella.
Kaikki sukulaiset olivat haudalla. Me seisoimme loitompana, mutta ei huomaamattomina. Kun hauta oli umpeen luotu, laskin minäkin kummulle pienen seppeleen "kahdelta entiseltä palvelijalta". Aijoin heti tämän jälkeen poistua läheisyydestä, mutta Asplund saapui luokseni ja puserti kauvan kättäni. Kaikki muutkin, John ja Selim Nurhosen minulle tuntemattomat rouvatkin, tulivat tervehtimään ja kiittämään. Kohtaus oli liikuttava, enkä minä voinut kieltääntyä Asplundin kutsusta saapua illalla suruhuoneelle teelle. Me menimme sinne molemmat.
Paitsi meitä, olivat ainoastaan omaiset koolla. Vastaanottomme oli ystävällinen, Asplundin kohdalta suorastaan sydämellinen.
— Meistä kaikista oli kovin hauskaa nähdä teidän vainajalle osoittavan viimeisen kunnioituksenne, sanoi hän. Anteeksi antaminen on kaunis teko.
Selitin ettei suinkaan meillä ollut vainajalle mitään anteeksi annettavaa.
— Niin, vastasi Asplund, me toisethan sitä aikanamme välit sotkimme, hän oli vaan asiain keskustana. Mutta mekin toivomme samalla kertaa entisten suhteitten unohdusta.
Tunsin itseni hellämieliseksi, enkä voinut mitään vastata. Aivan pakostakin muistui mieleeni viimeinen yhdessäoloni Asplundin kanssa, päivänä jälkeen osakeyhtiön kokouksen. Hän oli silloinkin samalla lailla sovinnollinen, melkein kuin tunnonvaivoissa oleva.
Minä olin mennyt hänen luoksensa ja loukatun uhkamielisesti ilmoittanut en enää päivääkään olevani toimessani. Hän koetteli minua tyynnyttää, ja selitti uuden kokouksen pitämisen olevan välttämättömän. Mutta minä olin päätöksessäni horjumaton ja toimin kuin unissani. Tarjosin kaikki osakkeeni heille samallaisilla maksuehdoilla kuin Helanderin osakkeet olimme ostaneet. Hän kieltääntyi ja sanoi ettei tarkoituksensa ole ollut tällä tavalla työtäni liikkeessä palkita. Minä uhkasin, jos he eivät tarjoukseeni suostu, myödä ne vaikka Koskiselle. Ja perääntymätön kun tällä kertaa olin, annoinkin ne Helanderin jälkeen kaupunkiin tulleelle asianajajalle myötäväksi, jolta Nurhoset ne esittämilläni ehdoilla sitten ostivat. Itse en tämän päivän jälkeen ottanut osaa liikkeen hoitoon. Kaupungissa viivyin vaan pari viikkoa asiaini järjestelyä varten, pysytellen erilläni kaikista tuttavistani. Ja minä lähdinkin kuin pakoon pujahtava pahantekijä, ensin kuitenkin pistäännyttyäni Löfbergilässä ja Raivassa hyvästillä, mutta heillekään lähtöpäivääni sanomatta. Se olikin viimeinen kerta kuin täti Löfbergiä tapasin.
Täti ei silloin ollenkaan ollut entinen leikillinen talon emäntä, vaan valittava ja nuhteleva.
— Täällä väsytään kaikkeen kohottavampaan ja takerrutaan pikkuasioihin ja tehdään niistä suuria, vieläpä ihmisten elinkysymyksiä, sanoi hän. Mokomistakin. Niinkuin ei nyt täällä olisi alaa vaikka kenelle. Mutta pikkukaupunki on pikkukaupunki itsekkäine luonteineen, ja se turmelee kaikki, jotka sen helmaan antautuvat.
Hyvästellessä sanoi hän:
— Pysykää te luonteeltanne nuorena, niin kaikki muu käy hyvin. Minä ainakaan en aijo vanheta, väsyä enkä kyllästyä.
Ja aivan sama tunne, jonka usein olin tässä talossa saanut, valtasi minut nytkin. Tunsin itsessäni syyllisyyttä asiain menoon. Mutta minä kiirehdin lähtöäni.
Raivassa sen sijaan oli käyntini vain hätäinen pistäytyminen. Pelkäsin joutuvani avomieliseksi, ja jätin hyvästini hämmästyneinä lähtöpäivääni kysyvälle talonväelle. En sanonut sitä tietäväni, sillä tahdoin luopua entisyydestäni kuin ei sitä olisi ollutkaan.
Mutta jo seuraavana päivänä minä lähdin. Ja kun kaupunki lakkasi näkymästä, purskahdin äänekkääseen itkuun kuin pikku lapsi. Itkin kauvan, kyynelten aivan virtanaan vuotaessa.
* * * * *
— Olemme ihmetelleet, sanoi Asplund tänään, ettet ole käynyt entistä taloasi katsomassa kun paikkakunnalla kerran olet oleksinut. Jos minä olisin kaupungissa ollut, olisin käynyt sinua tapaamassa.
Selitin monasti käyntiä ajatelleeni, mutta on se juuri hänen poissaolonsa takia jäänyt tekemättä.
Asplund kertoili kaikista asioista peittelemättömästi ja avonaisesti. Monta vaikeutta oli heillä ollut voitettavana, vallankin ensi aikoina, mutta sitten kun lasten kengät kuluivat, on kaikki taas mennyt säännöllistä menoaan. Hänkin on luovuttanut osan osakkeistaan Nurhosille, joten veljekset nyt suurimmaksi osaksi omistavat liikkeen kokonaan.
— Rouva vainajan toiveet ovat siis toteutuneet, sanoin.
— Ovat kyllä. Ei hänellä paljoa ajettavia asioita maailmassa ollutkaan, siksi kai hänen pyyteensä toteutuivatkin. Kun siinä ei vaan olisi tapahtunut vääryyttä muita kohtaan.
— Hm, vastasin. Eiköhän kaikki ihmiset maailmassa lopullisesti toimi enemmän tai vähemmän itsekkäästi, niin ettei jonkun pienempi onnistuminen ollenkaan tarvitse tuottaa omantunnon vaivoja toisille.
Hän ei vastannut siitä asiasta, vaan jatkoi hetken perästä.
— Kovin minua kuitenkin ovat vaivanneet ne vanhat asiat, vallankin se Nurhosen poikamainen äänestys silloin kokouksessamme. Vaikka erimielisyyttä olikin, olisin sentään eronkin toivonut tapahtuvan sovinnossa ja ilman katkeruutta. Ilman sinua ja Helanderia emme aikanaan kuitenkaan olisi minnekään päässeet. Olen monasti ajatellut teidän kenties olleen niinä erimielisyyksien aikana oikeassakin.
Pyysin ettemme niistä enää puhuisi ja niin siirtyi keskustelumme kaupungin muihin asioihin. Asplund on luopunut myöskin sanomalehden toimittajan tehtävistä. Kolmatta lehteä ei ole perustettu, eikä entinen persoonallinen puoluejako enää sellaisenaan olemassa.
— Uudet yleisemmät puoluesuunnat ovat täälläkin muodostuneet, sanoi hän. Se vanha juomakauppakysymys on jo monta vuotta ollut ratkaistuna. Paria vuotta myöhemmin olivat kaikki yksimielisiä siirtämään oikeudet yhtiölle.
Kysyin eikö ollut ikävää jättää vaikutustaan sanomalehtimiehenä?
— Ei ollenkaan, vastasi hän. Minulle on tullut uusi vaikutuspiiri, kiitollisempi ja vastaanottavampi. Tarkoitan näitä, sanoi hän, sivellen vieressään seisovan poikansa hiuksia. Pienet voimani uhraan minä nyt etupäässä näitten kasvatukseen. Uudessa polvessa ovat suurimmat toiveet ihanteittansa onnistumiselle.
Illalla kävimme kauppaakin katsomassa. Kaikki ulkonainen oli pääasiassa entisellään. Pulpetti, jonka ääressä monena vuotena olin istunut, oli entisellä paikallaan konttorissa. Siinä istui nyt vaan toinen mies, John Nurhonen.
Kaikkia näitä vanhoja tuttuja esineitä katsellessani, en pysynyt tyynenä, vaan muutuin alakuloiseksi. Tunsin taas uudestaan saman raskaan tunteen, joka aina valtaa minut kun huomaan kuinka toimeton ja tarpeeton ihminen minä maailmassa olen.
Aivan kuin aatokseni aavistaen, sanoi Asplund:
— Muuta sinäkin takaisin vanhaan asuinkaupunkiisi. Koskisen liike olisi luullakseni ostettavissa.
Minä aivan kuin heräsin mietteistäni.
— Toivoisitko sinä sitä? kysyin.
— Toivoisin, ainakin minä tekisin sen, vastasi hän.
Ja nyt täällä kotona istuissani ja pikku Ainon pöydälleni jättämiä metsän kukkia katsellessani, huomaan todellakin mieliväni näin tehdä.