XV.
Heinäkuun 20 p.
Tänään olin Hilman kanssa Löfbergiläisten kesäasunnolla. Vanha täti puuttui heidän seurastaan, mutta sen sijaan oli omaisten joukko lisääntynyt langoilla, kälyillä ja herttaisilla pikku pojilla ja tytöillä. Kuinka onnellisilta he kaikki näyttivät.
Illalla palatessamme oli laivassa myöskin Kemppainen rouvansa, entisen Miia Nurhosen kanssa. Kemppainen on siis lopultakin päässyt toiveittensa päämaaliin.
Silloin kun jätin tämän kaupungin, olivat hänenkin elämänsä toiveet särkyneet. Muistan hyvin kun hän aamulla jälkeen tuon sattuman tapaisen, vaan kenties korkeimman määräyksestä niin tapahtuvaksi säädetyn yhtiökokouksemme tuli luokseni, arasti selitellen haluavansa puhutella minua kahden kesken. Hän pyysi päästä eroon palveluksestaan jos mahdollista heti, mutta ainakin kahden viikon kuluttua.
Kaiken sen vaikuttamana mitä edellisenä iltana oli tapahtunut, pidin tätä tunnottomana ilkeytenä ja käskin hänet poistumaan.
Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt, vaan selitti tarkoituksensa olevan todellisen ja vakavan.
— Mutta miksi te tulette sitä minulle ilmoittamaan, sanoin, tiedättehän te kumminkin mitä eilen illalla on tapahtunut.
Hän oli siitä kuullut, mutta ei katsonut sellaisen äänestyksen voivan mitään merkitä.
— Vakuutan teille, sanoin, että se ainakin minun kohdaltani tulee olemaan pysyväinen. Mikään voima maailmassa ei saa minua antamaan tätä tekoa anteeksi. Ja siksi on teidänkin nyt tarpeetonta erota, kun varmasti minusta pääsette.
Hän oli puoliksi hämillään, puoliksi kuin anteeksipyytävä, kun hän selitti ymmärtävänsä katkeruuteni häneen. Vakuutti kuitenkin ettei ole varsinaisesti tahtonut olla minulle pahansuopa, joskin joskus siltä on näyttänyt.
— Olen vain ollut niin läheisessä seurustelussa Nurhosten kanssa, sanoi hän.
— Niin, vaikken minä ymmärrä Nurhostenkaan vastenmielisyyttä minua kohtaan.
— Ei suinkaan siinä erikoisempaa syytä olekaan, sanoi hän. Se on ollut sama asia jonka minä itseeni nähden vasta nyt olen tullut ymmärtämään.
— Se olisi?
— Meidät aletaan huomata tarpeettomiksi.
— Tekin?
— Minäkin.
Olin pitemmän aikaa vaiti. Sanoin sitten:
— He kyllä katsovat liikkeen perinnöllisesti kuuluvan heille. Mutta minusta on näyttänyt niinkuin tekin piakkoin tulisitte heidän sukuunsa kuulumaan.
Hän naurahti.
— Siltä se on saattanut näyttää. Niin ei kuitenkaan tapahdu.
Aavistin sitä, minkä myöhemmin olen saanut kuulla tapahtuneenkin. Hän oli viimeinkin rohkaissut itsensä, kosinut Miia neitiä ja saanut rukkaset. Siksi katsoi hän tehtävänsä Nurholassa loppuneeksi.
— Puhukaa te erostanne Asplundille ja rouva Nurhoselle, sanoin. Sen voin kuitenkin vakuuttaa etteivät he teitä ainakaan nyt päästä lähtemään.
Hän sanoi päätöksensä olevan tinkimättömän. Luuli muuten muuttoansa nähtävän mielihyvälläkin.
— Selim on joutunut paikattomaksi, sanoi hän, ja he surevat kovasti, jos eivät saa häntä tänne vartioittavakseen. Minun on väistyttävä jo senkin vuoksi, antaakseni tilaa hänelle.
— Niin, heitähän on tosin kaksi, lisäsin minä kuin aatteissani.
Hän puristi kauvan kättäni poislähtiessään.
Kemppainen kuuluu sen jälkeen eronneenkin ja perustaneen itselleen pienen välitys- ja asioimisliikkeen. Useita vuosia myöhemmin ovat asiat kuitenkin kääntyneet siksi, että hän nyt on naimisissa Miian kanssa.
He tulivat laivalla meitä tervehtimään ja ilmoittivat rouva Nurhosen aamupäivällä kuolleen. Sen pitempiin puheisiin emme jääneet. Näytti kuin tahtoisivat he meidän antaa olla kahden kesken.
Tieto rouva Nurhosen kuolemasta vaikutti taas raskauttavasti, vaikka mieliala Löfbergiläisten luona oli ollut mitä hilpein.
— Niin, sehän se kaikilla on lopuksi edessä, sanoi Hilma.
Minä johduin ajattelemaan mitenkä kuolemakin mahtaa olla suloista, kun näkee omaisensa, omat lapsensa aikuisina ja toimeentulohuolilta turvattuina ympärillään. Mutta kuolla tietäen ettei mitään ole maailmassa tehnyt, ei mitään aikaansaanut, kenenkään surematta ja osaaottamatta, sen täytyy olla raskasta ja rauhatonta. Ja väkisinkin jouduin taas ajattelemaan mitenkä toisin minunkin asiani voisivat olla, jos joku lehti elämäni korttipelissä olisi tullut oikealla ajalla toisin käytetyksi. Omituista olojen narripeliä sekin että hän, jota nytkin ajattelin, istui tässä vierelläni. Mutta hänellä on kuitenkin isä, hän on kasvanut vanhempainsa kodissa ja saanut osakseen omiensa huolta ja rakkautta, ja siksi hän on osaansa tyytyväinen. Minulta ovat vanhemmat kuolleet jo nuorena ollessani, enkä koskaan myöhemminkään ole saanut tuntea todellista osanottoa. Ja kuitenkin minä vielä vanhana miehenäkin mielelläni olisin oman äidin tuuditeltavana pienokaisena.
Löfbergiläiset puhuivat kaikellaista iloista ja vallatonta, jotenkin suoranaisesti viittaillen meidänkin aikamme jo tulleeksi. Me nauroimme, mutta ainakin minulla sydän pamppaili. Ja laivalla palatessamme tunsin minä samallaista halua kuin tuolla onnettomalla ajoretkellä. Teki taaskin, kun muutaman päivän perästä lähden tältä paikkakunnalta, enää koskaan tänne palaamatta, mieleni hyvästinä sanoa että tunteeni ovat samat kuin ennenkin, sama toivoton poltto rinnassani kuin kymmenen vuotta sittenkin.
Ja varsin ymmärrettävästi minä tämän sanoinkin. Hän ei nytkään vastannut mitään suoranaista, vaan sen sijaan hiljaisella äänellä kehoitteli minua jättämään lähtöaikeeni ja uudelleen rupeamaan tämän kaupungin asukkaaksi. Kauppias Koskinen kuuluu alkaneen elää säännöttömästi, asiansa ovat rappiolla, ja Hilma sanoi isänsä maininneen mitenkä mukavata minun nyt olisi ostaa hänen liikkeensä.
— Isä kyllä sinua auttaisi raha-asioissa, sanoi Hilma.
Olisihan sekin kohtalon ivaa joutua kilpailijaksi omalle entiselle itselleen, vanhempana hajoittamaan mitä nuorempana on rakentanut.
Mutta mikseivät voisi molemmatkin toimia toisiaan vahingoittamatta.
Maailma on laaja, alaa itsekullekin. Ja sitäpaitse, jos en minä ota
Koskisen kauppaa, ottaa sen joku töineen. Asiain menoa ei minun
persoonani muuta niin eikä näinpäin.
Ei, en minä tänne jää. Täällä olisi elämä raskaampaa ja kiusallisempaa kuin vieraalla paikkakunnalla. Mutta omituisesti tämä Hilman ehdotus mielessäni pysyy.