II
Amos Pierson.
— Miksi minun on kavahdettava Amos Piersonia, jos hän onkin kilpakosijani? Mitä minun tarvitsee pelätä niin kauan kuin sinä rakastat minua? Miksi et pyydä minua yhtä hyvin varomaan kaikkia kosijoitasi — Harry Waltonia esimerkiksi? — sanoin minä ja tartuin hänen kauniiseen käteensä, jonka hän varoittaen ojensi minua kohti.
— Siksi että Harry Walton on kunnon mies — hieman kiivas, mutta aina ritarillinen. Ritarillista ihmistä ei tarvitse pelätä niin paljoa kuin kehnoa raukkaa. Toinen tähtää suoraan rintaan, mutta toinen hiipii selän taakse. Amos Pierson on sellainen ihminen, joka toimii salassa. Hän pistää sinua vielä selkään!
— Oh, joutavia! Tahtoisin paljoa kernaammin kilpakosijakseni Amos Piersonin kuin Harry Waltönin — viisikymmen-vuotias ei ole vaarallinen, kuten viidenkolmatta ikäinen, — sanoin minä nauraen, hälventääkseni hänen levottomuuttaan. Mutta itse asiassa en ollut suinkaan iloinen kohdatessani vielä yhden vastustajan suunnitelmilleni.
— Sentähden, näetkös, tahdoin, että puhuisit isän kanssa tänä iltana, niin että Pierson saa kuulla asian päätetyksi ja että minä, — änkytti hän punastuen, — olen sinun yhtä varmasti kuin jos jo olisimme naimisissa!…
Viime sanat tulivat puolitukehtuneesti, sillä mikäpä mies olisi voinut tuollaista kuulla sulkematta suudelmalla huulia, jotka sitä lausuivat?
— Haluat siis herra Piersonin saavan tietää, ettei hänellä ole mitään toivoa?
— Niin, kerta kaikkiaan!
Tullessani tuomarin kirjastoon huomasin hänen istuvan päivän sanomalehdet edessään, silmien aluset epäilyttävän punaisina. Hän tervehti ystävällisesti, mutta surullisesti.
— Mielenkiintoisia uutisia? — kysyin minä.
— Murheellisia uutisia, — vastasi hän. — Viranomaiset ovat mielestäni menetelleet hätäilevästä ja tuottavat meille pahempia ikävyyksiä kuin politikkomme aavistavatkaan. Jos sota syttyy, niin meidän täytyy taistella, ja minulla on nuori poika —
Tuomari katsoi alakuloisesti nuoren Arthurin valokuvaa ja jatkoi huoaten: — Ja hän palaa kärsimättömyydestä päästä verileikkiin. Hänestä minä olen pahoillani… Jumala yksin tietää, kuinka tämä kehittyy koskemaan kotiani!
Se antoi minulle tilaisuuden tokaista:
— Tulen juuri puhumaan eräästä perheseikasta. Laura-neiti…
— Ah!
— Minä rakastan häntä ja olen pyytänyt häntä vaimokseni. Hän on suostuvainen, ja nyt tulen pyytämään teidän suostumustanne liittoomme.
Tuomari oli ääneti, ja minä pitkitin puhettani kertoen, miten me nuoret olimme johtuneet pitämään toisistamme; mutta tuomari keskeytti minut.
— Aioitteko todellakin mennä naimisiin tyttäreni kanssa nykyisissä olosuhteissa?
— Kyllä, niin pian kuin mahdollista, — vastasin minä. — Te tunnette, mistä miehestä minä käyn ammatissani ja että kykenen huolehtimaan perheestäni siinä missä joku toinenkin, joka on riippuvainen elämänurastaan.
— Tiedän varsin hyvin, että teillä on hyvä tulevaisuus insinöörinä, — sanoi tuo vanha kelpo mies, — mutta se poikkeusasema, jossa te olette meidän yhteiskunnassamme, saattaa minut epäröimään, kun on kysymyksessä suostuminen liittoon, jonka minä muutamia kuukausia sitten ilolla olisin siunannut.
— Miksi minun tulisi luopua teidän tyttärestänne, jos Etelä-Karolina onkin luopunut Yhdysvaltain liitosta? — kysyin niinä kiivaasti.
— Sentähden, että nämä olosuhteet tekevät teidät ja minun tyttäreni kahden eri kansakunnan kansalaisiksi, jotka luultavasti pian ovat keskinäisiä vihollisia. Jos sota puhkeaa meidän ja Yhdysvaltain välillä, niin te ette saattaisi elää tässä yhteiskunnassa, ja vaimon täytyy seurata miestään, — sanoi hän pontevasti. — Minä luulen, että tyttäreni myötätunto on kokonaan etelävaltioiden puolella sellaisessa ratkaisussa, ja silloin valtiolliset riidat tuhoaisivat kokonaan sen mieltymyksen, jota te tunnette toisiinne — tehän olette sekä nuoria että vilkkaita… Mutta kenties nämä riitaisuudet saatetaan syrjäyttää ilman verenvuodatusta, Jumala suokoon sen! — Jos silloin minun tyttäreni rakastaa teitä, kuten sanotte, niin vastaan toisin — jollei —
— Jollei? — kysyin minä kiihkeästi.
— Jollei… No, no, sen voimme jättää vastaisuuteen. Kaikki mitä nyt saatan sanoa, herra Bryant, on että minä toivon teidän katsovan tyttäreni vapaaksi kaikista lupauksista, joita lienee teille antanut, kunnes valtiollinen myrsky on raivonnut loppuun… Jumala tietää, että minä toivon, ettei Etelä-Karolina koskaan olisi rikkonut liittovaltoja vastaan! — huudahti hän vaistomaisesti.
— Ah, te olette siis unioonin miehiä?
— Minä olen unioonin ystäviä, mutta ennen kaikkea harrastan oman valtioni etuja; ja vaikkakin minä olen tehnyt parhaani vastustaakseni kaikkia ennenaikaisia päätöksiä, niin minä kuitenkin seison tahi kaadun sen valtion kanssa, jossa olen syntynyt. Puhelen Lauran kanssa ja sitten kenties kirjeellisesti sanon ajatukseni ehdotuksesta, jolla olette minua kunnioittanut. Teillä on mitä suurimmassa määrässä minun yksityinen arvonantoni, herra Bryant, — sanoi hän lopuksi ja puristi kättäni, samalla kun minä nousin jokseenkin synkkämielisenä ja onnettomana.
— Teillä ei niinmuodoin ole mitään sitä vastaan, että minä käyn tyttärenne luona? — kysyin.
— Ei millään muotoa, ei silloin kun käytte ystävänä, — vastasi tuomari jatkaen lukemistaan.
Eteisessä kohtasin Arthur Peytonin.
— Hohoi, Bryant, eikö ole suuremmoista? — huudahti hän. — Wade Hampton aikoo panna liikkeelle kokonaisen legioonan, jos pohjoisvaltiot käyvät kimppuumme, ja minua on kutsuttu palvelemaan luutnanttina. Silloin saatan kohota nopeammin kuin soturikoulussa. Sinun ystäväsi Walton on tehnyt minulle tarjouksen. Hän saa kapteenin valtakirjan… Mutta se tuskin kiinnittää sinun mieltäsi pohjoisvaltion miehenä, jollei minun sisareni ole onnistunut käännyttämään sinua! — lisäsi hän veitikkamaisesti.
— No, Lawrence, onko sinulla huonoja uutisia kerrottavana? Onko isä antanut kieltävän vastauksen? — kysyi Laura puutarhassa.
— Ei, niin huonosti ei asianlaita ole. Hän tahtoo ainoastaan, että me lykkäisimme kihlauksen kunnes levottomuudet ovat lakanneet.
—' Kihlauksemme, ei, se on päätetty kerta kaikkiaan; yhtä hyvin hän saattaisi pyytää meitä lykkäämään toisistamme pitämistä tuonnemmaksi.
— Hän tahtoo meitä unohtamaan eiliset lupauksemme — saatatko tehdä sen? — kuiskasin hänen pieneen kauniiseen korvaansa.
— Unohtamaan, että sinä sanoit rakastavasi minua? Oi, Lawrence! —
Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
— Hän tahtoi sitä, mutta minulle on yhtä mahdotonta unohtaa että elän.
— Minulle myöskin! — kuiskasi hän, katseessaan ilme, joka pakotti minut lohduttamaan häntä tavalla, mikä enin miellyttää nuoria, kihloihin joutuneita naisia.
— Mutta nyt minun täytyy kiiruhtaa heti puhumaan isän kanssa, — sanoi Laura vihdoin ja kalpeni, — sillä tuo mies on tekevä parhaansa estääkseen meidän aiettamme.
Tuijotin hurjana onneni luuloiteltuun vihamieheen hänen ratsastaessaan ylös puistokäytävää. Mielestäni Amos Pierson ei ollut hauskan näköinen.
Hän oli viisikymmenvuotias mies, jokseenkin paksu ja lihava, teräksenharmaissa silmissä loistava katse, otsa rehellinen, mutta suu petollinen. Hän nauroi usein, näyttäen silloin pitkiä, valkoisia, torahampaankaltaisia hampaitaan. Hänen yllään oli päivän muodin mukaisesti etelävaltioiden pitkä, musta takki joka oli hänelle hieman väljä, ja päässä musta lerppahattu, hiukan liian suuri; lisäksi hänellä oli kauniita hohtokiviä, paksuja sormuksia ja kultavitjat. Nuori, kaunis kvarteronipoika kantoi hänen käsilaukkuaan, ratsastaen jonkun matkaa isäntänsä jäljessä.
Laura oli mennyt isänsä luokse, mutta Belle kuiskasi minun korvaani:
— Eikös tuo mies ole hirveä? Hän on aivan Sol Smithin kaltainen, silloin kun Smith näyttelee teatterissa Jacques Stropin osaa.
Mutta herra Pierson, joka luonnollisesti ei kuullut sitä, irvisti hänelle ystävällisesti ja sanoi vilkkaasti:
— Olette ollut hieman reippaampia kuin me Georgian asukkaat, neiti Belle, mutta me kyllä pian saamme teidät kiinni. Nuo pohjoisvaltioiden lurjukset, jotka tahtovat kokonaan tuhota meidät, ansaitsevat hyvän kurituksen ja kerta kaikkiaan!
Tämä lausunto sellaisen ihmisen sanomaksi, joka kaikesta päättäen itse oli yankee, herätti minussa sekä hämmästystä että vastenmielisyyttä; mutta hän oli useimpain sellaisten pohjoisvaltioiden miesten kaltainen, jotka harrastaakseen omia etujaan pitivät etelävaltioiden puolta: mitä kauempaa pohjoisesta he olivat kotoisin, sitä katkerampi ja verenhimoisempi heidän vihansa oli kieltämäänsä isänmaataan kohtaan — jonka he aikaisemmin olivat menettäneet, mutta jota vastaan he nyt tahtoivat taistella. Se ei ollut niin ihmeellistä, kun ajattelee, että useimmat heistä olivat tulleet etelävaltioihin orjakauppiaina tahi päällysmiehinä — ammatteja, jotka eivät ole omiaan kehittämään ihmissydämen hellempiä tunteita.
Pierson oli alkanut päällysmiehenä kolmekymmentä vuotta sitten ja noussut arvossa orjakauppiaaksi. Ansaittuaan kauniit rahat mustalla lihalla ja verellä lyöttäytyi hän puuvillaliikkeeseen ja häntä pidettiin nyt alallaan rikkaimpana kauppiaana Meksikon lahden seuduilla. Siksipä hän vihasi kaikkea, mikä oli kotoisin pohjoisvaltioista.
Neiti Belle vastasi hänelle terävästi:
— Tarkoitatte kaiketikin, että me yritteliäät Karolinan asukkaat olemme päässeet päivämarssin edelle teitä vitkastelevia Georgian asujamia? Mutta sallikaa minun esittää eräs kääntynyt musta tasavaltalainen — herra Lawrence Bryant ja herra Amos Pierson.
Olin halukas viivyttämään herra Piersonia, jotta Laura ehtisi käydä puhumassa isänsä kanssa, ja otin sen vuoksi osaa keskusteluun.
— Parannuksen tehnyt musta tasavaltalainen? No sitä saattaa sanoa merkillisyydeksi, — sanoi Pierson irvistäen.
— Niin, jos todella olisin sitä, — vastasin minä hieman kiihtyneenä, sillä mies suututti minua.
— Vai niin, te ette siis olekaan kääntynyt?
— Onpa kylläkin, — sanoi Belle nauraen, — Laura on hänet käännyttänyt.
— Laura? — sanoi mies luoden ilkeän katseen minuun. — Mitä Lauralla on siinä asiassa tekemistä?
— Sen kai saatte aikanaan nähdä, — sanoi Belle nauraen. — Hän tuli tänne pohjoisvaltioiden miehenä, mutta on päättänyt tulla etelävaltioiden asukkaaksi, — tulla erääksi meikäläisistä, jos…
— Neiti Belle luulee minun unohtaneen mitä Illinoisissa olevat sukulaiset ja ystäväni ovat kirjoittaneet; he näet ovat sitä mieltä, että uniooni on säilytettävä mihin hintaan hyvänsä, — huomautin minä.
— Ahaa, hekin siis tahtoisivat taistella meitä vastaan, — sanoi Pierson nauraen ja näytti hampaitaan. — Hyvä, minä olen valmis nielemään ensimäisen mustan tasavaltalaisen, joka esiintyy meidän pyhällä eteläisellä maallamme.
— Siinä tapauksessa voitte alottaa minusta, — vastasin minä kiivaasti; mutta keskustelumme keskeyttivät Laura ja tuomari, joka oikealla etelävaltiolaisen tavalla vieraanvaraisesti tervehti sitä miestä, joka oli tekevä parhaansa kukistaakseen perheen onnen.
— Kaikki käy hyvin, Lawrence, — sanoi Laura, seuratessaan minua tielle. — Isä tietää, etten minä voi mennä naimisiin kenenkään muun kuin sinun kanssasi; hän tahtoo ainoastaan, ettei kihlausta julkaista ennenkuin levottomuuksien jälkeen. Luoja suokoon, etteivät ne kestäisi varsin kauan!
— Amen, — sanoin minä ja suutelin häntä jäähyväisiksi.