III
Rakkaus vai velvollisuus?
Seuraavan kuukauden aikana minun toimeni rautatiellä tuli erittäin rasittavaksi sotajoukkojen alinomaisen kuljetuksen vuoksi — sillä kaikki etelävaltiot varustautuivat sotaan; jokaisen joutohetken omistin kuitenkin morsiamelleni.
Eräänä päivänä kävi luonani eräs ystäväni ja Etelävaltioiden armeijaan kuuluva upseeri, Stuart Bee, kysyen enkö tahtonut mennä esikuntaan järjestämään joukkojen siirtoja. Hänellä oli mukanaan samaa asiaa kosketteleva kenraali Beauregardin kirje.
Vastasin, etten missään tapauksessa tahtonut liittyä heidän sotajoukkoonsa.
— No, — sanoi hän, — sinä teet tahtosi mukaan; mutta minä olisin toivonut sellaisen toimen tekevän lopun kaikesta sinua koskevasta panettelusta. Jos nyt tulee tunnetuksi, että sinä olet kieltäytynyt ottamasta paikkaa vastaan, niin sinun asemasi huononee ja ystäväsi saavat ikävyyksiä.
— Kuka on suositellut minua paikkaan?
— Luulen että sen teki Savannahista kotoisin oleva Amos Pierson, joka oli ollut täällä armeijalle tarvittavan tavaran hankinnan vuoksi, — vastasi ystäväni ja lausui minulle hyvästi.
Amos Piersonin siis oli todellakin onnistunut toimittaa minut asemaan, josta oli johtuva, että useimmat Columbiassa olevat ystäväni käänsivät minulle selkänsä.
Seuraava tapaus oli, että nuori Arthur Peyton läksi komppaniansa kanssa liittyäkseen pääjoukkoon. Isä huokasi, ja sekä Laura että Belle näyttivät enemmän etelävaltiolais-isänmaallisilta kuin koskaan ennen.
— Jollen minä onnistu hyvällä saamaan teitä oikeaksi Etelä-Karolinan mieheksi, suosimalla liittoanne Lauran kanssa, niin minä saan ryhtyä toiseen, ankarampaan keinoon, herra Lawrence Bryant, — sanoi Belle nuorekkaasti nauraa heläyttäen. Minä huomasin kuitenkin vakavuutta äänessä.
Huomasin velvollisuuden kutsuvan itseäni pohjoiseen, samalla kun rakkaus sitoi minua etelään, ja minä jäin jäljelle Tom Baxterin varoituksesta huolimatta.
— Kun kaksi armeijaa seisoo vastakkain Virginiassa ja Tennesseessä, niin tulee vaikeammaksi päästä rajan yli kuin ostamalla heti lipun Washingtoniin, kuten minä aion tehdä, — sanoi hän. — Mene naimisiin tytön kanssa ja ota hänet mukaasi.
— Hän ei tahdo jättää isäänsä ja sisartansa tällaisina aikoina. Jos minä matkustan, menetän kenties hänet, ja minä pidän hänestä liiaksi kestääkseni sitä.
— Jos jäät tänne, niin joudut vaikeaan pulmaan ja menetät tytön joka tapauksessa.
— Miten saatat uskotella sellaista? Laura Peytonhan rakastaa minua! — mutisin minä epävarmana.
— Niin, nyt; mutta odotappa kun sota raivoaa, silloin Laura Peyton kyllä tulee kylmäksi sellaista miestä kohtaan, joka ei tahdo uskaltaa henkeään sen asian puolesta, jota tyttö itse kannattaa: — sinä et voi vastustaa hänen hyvällä tahi pahalla tekemiään houkutuksia, ja eräänä päivänä me, vanhat ystävykset, seisomme vihollisina vastakkain taistelukentällä. Tässä ristiriidassa ei tosiaankaan tapahdu mitään puolinaisia toimenpiteitä!
Baxter läksi, ja heinäkuun ensimäinen päivä v. 1861 läheni.
Liittolaisten hallitus oli määrännyt, että kaikkia niitä, jotka sinä päivänä olivat sen tuomiopiirissä, pidettiin etelävaltioiden alamaisina ja etteivät ne saaneet mennä rajan yli ilman erikoista lupaa. Sotilasviranomaiset pitivät sitäpaitsi varovaisempana, ettei edes sellaista lupaa annettaisi muille kuin naisille ja lapsille ja sotapalvelukseen kykenemättömille henkilöille.
Vihdoinkin minä päätin palata pohjoisvaltioihin, jos mahdollista Laura vaimonani, ja läksin ratsastaen hänen kotiinsa. Oli tyyni, levollinen ja suloinen kesäilta. Juuri ratsastaessani puistokäytävää tuli muuan ratsumies nopeasti vastaani ja jotakin mutisten kiiruhti ohitseni. Hänen piirteensä olivat siinä määrin surun ja tuskan vääristämät, että minä tuskin tunsin Harry Waltonia sotilaspuvussa. Hän ei myöskään tervehtänyt minua.
Viimeksimainittu ei ollut kovin kummallista, vaikkakin me olimme vanhoja koulutovereita ja parhaita ystävyksiä viime kuukausiin asti — suureksi osaksi olin hänen välityksellään saanut paikkani rautatiellä. Mutta senjälkeen kun Laura Peytonin kauniit kasvot olivat tulleet meidän väliimme, oli hän kylmentymistään kylmentynyt, kunnes me olimme toisillemme melkein kuin vieraita. Meidän kihlauksemmehan ei ollut vielä julkaistu, eikä Harry suinkaan vielä ollut luopunut aikeistaan voittaa häntä. Hän kävi perheessä ainakin yhtä usein kuin minäkin.
Belle-neiti lausui minut tervetulleeksi ja sanoi ettei sisar ollut hetkiseen tavattavissa ja että hän tahtoi käyttää aikaa sanoakseen minulle, että hän vielä oli minun ystäväni huolimatta etelävaltioiden asialle osoittamastani laimeudesta, "mutta minun kärsivällisyyteni alkaa loppua", lisäsi hän jokseenkin kiihkeästi.
— No, mitä olette tehnyt minun puolestani? — kysyin muuttaakseni puheenaihetta.
— Tehnyt teidän puolestanne? Niin, minä olen ikäiselleni tytölle aivan erinomaisella kohteliaisuudella estänyt erästä nuorta miestä, jolla on loistava sotilaspuku ja murtunut sydän, kosimasta teidän morsiantanne ennen luotisateeseen lähtöään: ja se oli Harry Walton, Wade Hamptonin urhoollisen legioonan kapteeni. Hän näytti niin komealta, tiedättekö, etten minä olisi tahtonut antaa paljoa teidän toiveistanne, jos hän vaan olisi saanut tavata Lauraa yksin, — lisäsi hän hiukan ivallisesti.
— Ja miksi teitte sen minun tähteni, — ihmisen, joka on melkein vihamielisessä suhteessa teihin?
— Siksi etten ole vielä luopunut kaikesta teitä koskevasta toivostani, ja siihen asti olen teidän ystävänne; mutta jahka kerran huomaan, että te ehdottomasti ette tahdo tulla meikäläiseksi, niin minä sensijaan autan Harry Waltonia voittamaan sisareni rakkauden. Kuten näette, olen innokas värvääjä etelävaltioiden armeijalle!
Silloin Laura tuli sisään sirompana kuin koskaan ennen. Hänen silmänsä olivat hieman punaiset ja hänen alakuloinen hymynsä osoitti, ettei sisar ollut liioitellut kapteeni Waltonin jäähyväisten vaikutuksen merkitystä.
Kun Belle oli jättänyt meidät yksin, puhuin suunnitelmastani morsiamelleni, jolloin minut aina keskeytti joku huokaus tahi kyyneletön nyyhkytys.
— Lawrence, jos nyt matkustat minun luotani, niin tiedän sen tapahtuvan ainiaaksi, — sanoi hän vihdoin.
— Ainiaaksi, ei, ei. Tulen takaisin yhtä varmasti kuin nyt olen luonasi. — Mutta tule kerallani pohjoiseen — jätä kaikki nämä ikävyydet!…
— Jättäisinkö vanhan isä parkani ja pikku sisareni — juuri kun he isänmaan tähden ovat luopuneet Arthurista? Ei, Lawrence, jos kunnioitat minua, niin et saata tarkoittaa mitä sanot!
Hän käveli huoneessa liikutettuna edestakaisin jonkinlaisessa ylpeässä epätoivossa. Joskus hän tuli luokseni hyväiltäväksi ja suudeltavaksi, mutta sillävälin hän loi minuun melkein vihamielisiä katseita.
Näytös alkoi käydä sietämättömäksi, mutta se kaikeksi onneksi keskeytyi, kun eräs palvelija jätti neiti Laura Peytonille osoitetun kirjeen, jonka päällekirjoituksessa oli: "Tärkeä". Tunsin Waltonin käsialan. Laura silmäili sen läpi ja sanoi puoleksi tukahtuneella äänellä:
— Harry Walton pyytää minua vaimokseen, ja sellaisena hetkenä sinä tahdot jättää minut?
— Miksi minun tahi sinun pitäisi pelätä Harry Waltonia? Hän on gentlemanni.
— Mutta sitä ei ole Amos Pierson, — sanoi hän tuskaisesti. — Hän aikoo käyttää hyväkseen pidikettä, jolla hän sitoo isäni itseensä.
— Hän — ihminen, jota sinä halveksit?
— Tästä saat todistuksen, — sanoi hän antaen minulle kirjekimpun. — Aioin näyttää ne sinulle aikaisemmin — nyt sinun täytyy saada asiasta selko. Tuo mies ei aio luopua toivostaan saada minut vaimokseen. — Saatatko valtiollisista syistä jättää sen naisen, joka rakastaa smua, — joka ei ole välittänyt ystäviensä neuvoista eikä sukulaisten houkutuksista pysyäkseni sinulle uskollisena? — Tahdotko jäädä — vai matkustatko?
— Minä jään!