IV
Tyhjä takinhiha.
Heinäkuun ensimäinen päivä 1861 meni, ja minä olin yhä Etelä-Karolinassa. Kaikkien vanhain ystävieni kammona minä elin erakkona, ja ainoana lohdutuksenani olivat ne hetket, jotka sain viettää morsiameni seurassa.
Amos Piersonilla, joka oli huomattavin tavarainhankkija armeijalle, oli sen johdosta suuri vaikutusvalta. Sen minä taaskin huomasin, kun kenraali Pemberton tarjosi minulle paikkaa esikunnassaan.
Minä kieltäydyin jälleen, ja se aiheutti, kuten edelliselläkin kerralla, pitkiä selityksiä sanomalehdissä, kiivaampisävyisiä kuin edellisellä kerralla. Hallitus tarvitsi kuitenkin minua rautatien palveluksessa siksi hyvin, ettei tahtonut harjoittaa pakkokeinoja.
Siten kansalaissodan kaksi ensimäistä vuotta kuluivat voittojen ja tappioiden molemmin puolin vaihdellessa. Oli olemassa hiljainen sopimus minun ja morsiameni välillä, että me heti sodan päätyttyä menisimme naimisiin — mutta se ajankohta näytti pakenevan yhä kauemmaksi. Vastukset näyttivät ainoastaan kiihoittavan pohjoisvaltioiden itsepäistä vastarintaa, ja vihdoinkin, joulukuun alussa 1862 tapahtui suuri Fredericksburgin tappelu, joka tuli minulle kohtalokkaaksi.
Sähkösanoma levitti uutisen liittolaisten menestyksestä, ja Columbian naiset sekä harvat jäljelläolevat miehet riemuitsivat voitosta.
Joulupäivänä ratsastin tuomari Peytonin asuntoon nauttiakseni ainoata vieraanvaraisuutta, jota minulle vielä tarjottiin — ainoa ystäväni oli nyt enää uskollinen Caucus.
Laura otti minut vastaan tavallisuutensa mukaan, mutta hänen sisarensa, joka nyt oli luopunut kaikesta toivostaan tehdä minusta etelävaltiolaista, sanoi minulle, että nyt oli minulla aika osoittautua mieheksi ja mennä rintamaan sensijaan että tein rakkaudentunnustuksiani.
Hänen Arthur-veljensä oli nyt kapteeni, kahdenkymmenenkahden vuoden ikäisenä, ja Walton majurina — kuolema vaikutti sen, että ylennykset kävivät ripeämmin.
He eivät olleet kuulleet mitään Arthurista Fredericksburgin tappelun jälkeen ja heidän mielestään oli kumma, ettei hän kirjoittanut; mutta he eivät olleet levottomia, koska sähkötetyissä kuolleidenluetteloissa ei ollut hänen nimeään.
Tuomari tuli juuri parvekkeelle polttamaan piippuaan. Silloin kuulin yhtäkkiä Bellen tukahtuneen huudahduksen ja näin vaunujen ajavan suurten portaiden eteen. Takaistuimella istui etelävaltioiden sotilaspuvussa oleva upseeri tukien toista, joka näytti olevan pyörtymäisillään.
— Arthur, Arthur! — huudettiin, ja Belle kirkaisi äkkiä:
— Arthur, missä on käsivartesi?
— Sen menetin Fredericksburgissa, — sanoi poika uupuneella äänellä ja vaipui tajuttomana isänsä rinnalle.
— Taivaan Jumala, oikea käsivarsi, — änkytti isä, kun taas Laura kalmankalpeana nyyhkytti:
— Raajarikko koko elämänsä ajaksi!
He kantoivat hänet heti sisään, ja minä satuloin hevoseni ratsastaakseni kaupunkiin noutamaan lääkäriä. Silloin tapasin Harry Waltonin — hän oli näet saanut haavan päähänsä ja tullut kotiin ystävän mukana. Me tuijotimme toisiimme.
— Oletko sinäkin haavoittunut? — kysyin minä.
— Vähäisen. Pomminsirpale osui päähäni Fredericksburgissa. Mutta
Jumala tietää miten Arthurin käy!
Silloin kuulin Lauran huutavan:
— Nouda heti lääkäri!
Ja Belle huusi:
— Arthur on kuolemaisillaan!
Minä hyppäsin hevosen selkään ja huusin tuomarille:
— Tuon lääkärin niin nopeasti kuin hevoset jaksavat juosta.
Kun minä tunnin kuluttua palasin kaupungin paras lääkäri mukanani, meni hän heti potilaan luo ja naiset tulivat alas.
Belle tuli minun luokseni ja virkahti oikealla naisen johdonmukaisuudella:
— Teidän ystävänne tekivät veljelleni tämän; miten voitte kuvitella mielessänne, että voin sietää teitä tämän jälkeen?
— Hiljaa! — sanoi Laura astuen väliin. — Sinä olet kohtuuton, Belle. Lawrence ei ole tähän enemmän syyllinen kuin sinä itsekään, ja hänhän on juuri äsken todistanut ystävyyttään ja myötätuntoaan tekemällä kaiken voitavansa veljemme hengen pelastamiseksi.
— Niin, sinä rakastat häntä, sinä! — huudahti sisar salamoivin silmin; — sinä rakastat häntä vieläkin; mutta nähdessäsi veljesi tyhjän takinhihan — jos hän tämän jälkeen jää eloon — olet inhoava tuota pohjoisvaltioiden miestä yhtä paljon kuin minäkin! — lisäsi hän kääntäen meille selkänsä.
— Suo anteeksi sisarelleni, — pyysi Laura. — Hän on vain lapsi, ja hän joutui suunniltaan nähdessään veljensä raajarikkona.
— Rakas Laura, — sanoin minä, — tunnen aina kunnioitusta sinun omaisiasi kohtaan, mutta ajattele miten ilkeään asemaan joudun, jos kaikki sodan kauhut luetaan minun syykseni — kun ympärilläni on vain vihollisia, ja minä saatan turvautua ainoastaan sinun ja sinun kotisi ystävyyteen.
— Koetan aina ajatella sitä… jos voin.
Samalla kun morsiameni lausui nämä merkitsevät sanat, tuli lääkäri tehden raportin. Mitä huolellisimmalla hoidolla saattoi potilaan hengen pelastaa.
— Mutta käsivarsi! —- sanoi tuomari melkein itkien; — käsivarsi!
Ja minun sieltä ratsastaessani huusi Belle jälkeeni:
— Tämän ovat teidän pohjoisvaltiolaiset veljenne meille tehneet, herra
Lawrence Bryant!
Huomasin että kihlaukseni oli saava pikaisen lopun — ainoastaan yksikin sattuma voi tuottaa täydellisen rikkoontumisen.
Käydessäni vierailulla kuullakseni miten Arthurin laita oli, otti Belle minut vastaan milloin kulmakarvat rypyssä, milloin ivallisin huudahduksin. Laura koetti tasoitella kaikkea ja selittää sitä, mutta hänen esiintymistapansa oli väkinäinen — hän ei ollut enää sama avomielinen, reipas tyttö, jona olin oppinut häntä tuntemaan ja rakastamaan. Joku salainen vaikutus käänsi selvästi hänen mielensä minusta.
Tuomarinkin entinen sydämellisyys kylmeni, kun hän näki poikansa istuvan raajarikkona verannalla, ja samalla hän tuli ystävällisemmäksi majuri Waltonia kohtaan, joka viipyi vierailuillaan yhä pitemmän ajan, tiedustellakseen Arthurin tilaa. Nuoret naiset olivat selvästi ylen ihastuneet hänen moniin tarinoihinsa, joita hän kertoi taistelutantereelta, ja lukuisiin vaaroihin, joihin hän oli uskaltanut rakkaan asian vuoksi.
Vihdoin Damokleen miekka kohtasi minua.
Olin juuri puhellut Arthurin kanssa, joka reipastui melko lailla, mutta luonnollisesti oli kelpaamaton sotapalvelukseen. Hän oli koko ajan ollut hyvin kiltti minulle ja sanoi, että hän parannuttuaan kernaasti ottaisi rautatietoimen siellä missä minäkin olin.
— Sinä, Bryant, tiedät paraiten, että minun nyt täytyy elää aivojeni työllä, kun käteni ovat minut pettäneet.
— Totut kenties vahinkoon, Arthur, — sanoin minä osaaottavasti.
— Niin kenties kävisi, — sanoi Belle, — jos joku toinen menisi hänen sijalleen riveihin. — Ja sitten hän kuiskasi minulle: — Majuri Walton menee tänään jälleen rintamaan. Tällä kertaa minä en estänyt hänen kahdenkeskistä kohtaustaan Lauran kanssa, ja tuolla näette tuloksen!
Hän viittasi erääseen lehtimajaan, ja katsoessani sinne minä hämmästyin. Walton oli ilmeisesti hyvästelemässä morsiantani, ja sillä kertaa hän näytti olevan mitä paraalla tuulella hevosen selkään noustessaan.
Kukapa rakastunut mies saattaisi olla olematta mustasukkainen? Edellisellä kerralla Walton ratsasti pois aivan epätoivoisena — nyt hän oikein säteili. Oliko Laura antanut hänelle toivoa?
Sellaisten ajatusten kiusaamana minä ärsytin itseni aivan raivoon lähestyessäni morsiantani, joka suloisesti viittoili jäähyväisiä ketterälle majurille.
Olen vielä näkevinäni Lauran sellaisena kuin hän seisoi siinä kuin korkokuva, sinistä huhtikuun taivasta vasten yksinkertaisessa kotikutoisessa hameessaan, joka ylensi hänen naisellista suloaan ja toi esille ruumiin viehättävät piirteet. Hänellä oli povellaan muutamia villiä kukkia, ja hänen kasvojensa puna kelmeni, kun hän näki minun intohimoisen levottomuuteni.
— Sinä lausuit jäähyväiset majuri Waltonille, ja hänen ilmeestään päättäen ne olivat hellät jäähyväiset! —- sanoin minä hieman katkeralla ja ivallisella äänellä, sillä muisto siitä, mitä olin näinä kuukausina kestänyt, vaikutti että minä unohdin itseni hetken kiihtymyksessä.
— Sinun äänessäsi on tänään merkillinen sävy, Lawrence, — mutisi hän kalveten.
— Ei merkillisempi kuin se, joka sinulla on ollut minua kohtaan siitä alkaen, kun veljesi tuli kotiin, — vastasin minä kiihtyneenä.
Silloin väri palasi jälleen hänen poskilleen.
— Siinä teette oikein, herra Bryant — että muistutatte minua kotiamme kohdanneesta onnettomuudesta, joka on teidän ystävienne aikaansaama! — sanoi hän ylpeästi. — Te olette todellakin muistuttanut minua jostakin sellaisesta, jonka rakkauteni on saanut minut unohtamaan — että minä olen etelävaltioiden tyttö!
Tämä vastaus sai minut heti älyämään hairahdukseni, mutta minä olin mustasukkaisuuden sokaisema ja vastasin ivallisesti:
— Arvelen majuri Waltonin auttaneen teitä muistamaan sitä asiaa!
— Niin, sen hän tekikin!
— Todellakin!
— Sen tekee jokainen etelävaltioiden mies, jonka minä näen taistelevan maamme puolesta — Harry Walton samoin kuin toisetkin, — vastasi hän ylväästi, mutta lisäsi epäröiden: — Minä olen rakastanut sinua, Lawrence — Jumala on todistajani siihen, miten minä olen rakastanut sinua ja toivonut rakkaudellani voittavani sinut meidän asiallemme — niin että minun maani tulisi sinun maaksesi — mutta nyt — lisäsi hän horjahtaen ja veti syvälle henkeään, kuitenkin ojentautuen jälleen, ikäänkuin joku mahtava ajatus olisi antanut hänelle voimaa, — mutta nyt, kun sinä et voi rakastaa meidän maatamme, kun sinä et saata tulla erääksi meikäläisistä, niin ei sinun sukusi koskaan ole tuleva minun suvukseni, ja silloin ei etelävaltioiden tyttö mene naimisiin maansa vihollisen kanssa!
— Jos todella olisit rakastanut minua, niin et sanoisi sellaista! — huudahdin minä tuskaisesti, sillä minä uskoin menettäneeni hänet ainiaaksi.
— Todella rakastanut sinua! — läähätti hän. — Miksi sitten sanot sitä tunnetta, joka voi saada naisen kestämään ystäviensä ivaa ja letkauksia ja omaistensa moitteita sen vuoksi, että hän uskollisesti pitää siitä miehestä, jota he vihaavat ja halveksivat? Eikö se ole alttiutta ja uskollista rakkautta! Ja sen minä olen kahden vuoden aikana lahjoittanut sinulle, Lawrence, sen tämä sormus on minulle maksanut!
Näin sanoen hän veti kihlasormuksen sormestaan.
— Hyvä Jumala, hylkäätkö minut! — huudahdin minä.
— Hylkään! Nyt se on tapahtunut — Lawrence, vihdoinkin. Tämä sormus ei kuulu enää minulle…
Sormus katosi ruohistoon ja Laura kaatui pyörtyneenä Bellen syliin, joka huusi minulle: — Te olette murtanut sisareni sydämen! Minä pakotan teidät taistelemaan sen vuoksi joko puolella tahi toisella, te yankee!
Hän pui minulle nyrkkiä ja oli kuin raivottaren perikuva.
Ratsastaessani tieheni loin viimeisen katseen tähän taloon, josta olin saanut niin monet iloiset muistot. Vanha tuomari istui tupakoiden verannalla; tammet olivat yhtä vihreät ja kauniit kuin konsanaan, mutta lemmittyni rakkautta ei enää ollut olemassa — ja paikka tuntui minusta autiolta ja kuolleelta, jollaiseksi sota oli tehnyt sydämenikin.