V

Liittolaisten salapoliisi.

Jos minä taistelisin, tahdoin taistella ainakin sen asian puolesta, jonka hyväksyin, ja niinpä päätin kulkea etelävaltioiden rajan poikki pohjoispuolelta — hyvin vaikea tehtävä, vaikka valittavana olikin neljä tietä. Oli joko matkustettava Wilmingtoniin ja seurattava saarronmurtajaa Nassauhin, tahi myöskin Suffolkin ja Norfolkin kautta mentävä Virginian pohjoisvaltio-joukkoihin taikka etsittävä joku rannikolla olevista pohjoisvaltioiden sotalaivoista tahi tavoitettava Hilton Headin luo etelävaltioihin jäänyt linnaväki; neljäntenä tienä oli Pohjois-Karolina ja Tennessee. Tämä viimeinen tie oli erittäin vaarallinen sen vuoksi, että rajalla oli runsaasti sissijoukkoja.

Perusteellisesti harkittuani minä päätin lähteä Suffolkin ja Norfolkin tietä, sen vuoksi, että rautatienvirkamiehenä saatoin hankkia itselleni passin ja matkustajaliput sellaisissa tapauksissa, jolloin ne kiellettiin toisilta. Sitäpaitsi saatoin laskelmoida saavani apua Pohjois-Karolinassa olevien pohjoisvaltioiden miesten muodostamalta salaiselta liitolta.

Ryhdyin heti matkavalmistuksiin mitä varovimmin, jotten herättäisi epäluuloja, ja kuljin juuri pääkatua ostaakseni yhtä ja toista. Silloin kohtasin pari ratsastavaa nuorta naista — ne olivat Peytonin tyttäret. Belle loi minuun välinpitämättömän, ylpeän katseen. Laura katsoi minuun ja näytti haluavan sanoa jotakin, mutta jatkoi matkaansa sisarensa yllyttämänä. Jos hän vain olisi sanankaan sanonut, niin luulen, että minä kaikesta huolimatta olisin jäänyt.

Loin häneen pitkän kaipaavan katseen. Laura näytti epäröivän ja pysähdytti pari kertaa hevosensa ikäänkuin olisi tahtonut kääntyä takaisin, mutta kun Belle tarttui hänen hevosensa suitsiin ja sanoi hänelle jotakin, silloin minä viimeisen kerran näin Lauran kotikutoisen kankaan verhoaman siron vartalon kääntyvän satulassa.

Jatkoin horjuen matkaani rautatiekonttoriin. Siellä minua odotti tapaus, joka joudutti minun matkaani. Se oli Beauregardin esikuntaan kuuluvan ystäväni Been kirje, jossa hän ilmoitti minulle, että minut oli kutsuttu palvelukseen tähän esikuntaan ja neuvoi minua kaikkien ikävyyksien välttämiseksi heti matkustamaan sinne. Hän lupasi tehdä paraansa hankkiakseen minulle siellä toimen, joka vapautti minut kantamasta asetta, ja lisäsi, että ystävä Amos Pierson oli jälleen pitänyt minut muistissaan.

Tämä kirje joudutti pakoani. Annoin uskolliselle palvelijalleni Caucukselle rautatiehallitukselle jätettävän kirjeen, jossa sanoin irti paikkani, mutta kielsin häntä jättämästä sitä ennen kuin viikon kuluttua matkani jälkeen, jota minä rupesin kiiruhtamaan. Olin vaihtanut pohjoisvaltioiden seteleiksi rahani — tuhat dollaria — ja panin viisisataa Lauralle kirjekuoreen sanoen hänelle tietäväni sen päivän tulevan, jona yleinen hätä pääsee vallalle etelävaltioissa, ja silloin nämä rahat saattoivat tulla hänelle hyödyksi, sekä pyysin häntä pitämään niitä sellaisen ystävän antamana lainana, joka ei koskaan saattanut unohtaa ainoaa naista, jota oli rakastanut. Pyysin Caucuksen jättämään sen samalla aikaa rautatiehallitukselle menevän kirjeen mukana — mutta ei aikaisemmin.

Matkustin paraissa vaatteissani, otin mukaani viisisataa dollaria, revolverini patruunoineen ja muutamia rakkaita muistoja tytöltä, joka minun täytyi jättää. Olin jo lähettänyt sanan eräälle pohjoisvaltioista olevalle ystävälle ja vapaamuurariveljelle, joka nyt oleskeli Pohjois-Karolinassa ja jonka tiesin täysin luotettavaksi.

Heti junaan tultuani oli edessäni uusi vaikeus: kaikki kuljettajat, jarrumiehet ja asemamiehet tunsivat minut, niin että minun oli mahdoton matkustaa tekaistulla nimellä muutoin kuin valepuvussa. Vastasin heille kaikille matkustavani virka-asioissa Pohjois-Karolinaan ja Virginiaan. Monet upseerit heittivät minuun epäluuloisia katseita, koska olin siviilipuvussa, mutta huomatessaan että kuljettajat tunsivat minut, rauhoittuivat sekä upseerit että pari armeijan etsivää, jotka olivat vaanimassa karanneita sotilaita.

Rautatiet olivat viheliäiset, sen vuoksi että kaikki rauta käytettiin aseiksi. Minä olinkin ilmoittanut matkani tarkoituksena olevan hankkia joku määrä kiskorautaa.

Niinpä istuuduin vaunuuni siinä turtumuksen tunteessa, joka valtaa ihmisen niiden suurten elämän maanjäristysten jälkeen, jotka repivät rikki ja tuhoavat kaikki tulevaisuudensuunnitelmat ja kaikki onnellisen olemassaolon toiveet. Pakenin sen naisen luota, joka kolmen vuoden ajan oli ollut minun päivieni ajatus ja öitteni uni; en paennut sen vuoksi, etten olisi häntä enää rakastanut, vaan siksi, että pelkäsin joutuvani luopioksi ja petturiksi sille asialle, jonka hyväksyin, jos jäisin hänen luokseen valmiina, kuten hän, taistelemaan omiani vastaan.

Ajatukseni kuvastuivat kenties kasvojeni piirteissä, sillä eräs mies, joka puhui nenäänsä ja Pohjois-Karolinan murteella, kysyi:

— Ette näytä juuri iloiselta, herra Bryant; tahdotteko siirtyä hieman, että saan sylkeä tuosta ikkunasta? Tein hänelle mieliksi ja tunsin Peter Bassettin, hallituksen salapoliisin, joka nuuski asemilla sotavankeja. Hän näytti olevan halukas tarinoimaan ja kertoi minun häntä siihen innostamatta kaikista karanneista pohjoisvaltioiden vangeista, jotka hän oli onnistunut uudelleen telkeämään sekä suuntasi, kuten tarkka pilkka-anampuja, tupakkasylkensä säteet ratavallin sähkölennätinpatsaita vasten.

Hän tarjosi minulle myöskin naukun rautatieasemalla, ja teinpä mitä tein, niin mies oli aina kintereilläni.

Kuvittelin mielessäni, että hänellä oli erikoinen halu seurata liikkeitäni, ja päätin koettaa.

Tiesin junan seuraavalla asemalla peräytyvän vesisäiliölle ja sitten taas palaavan asemalle. Kulkiessamme verkalleen säiliön ohi hyppäsin vaunusta ja näin harmikseni hänenkin hyppäävän.

— Miksi livahditte junasta, herra Bryant?— kysyi hän.

— Oikoakseni hieman koipiani, —- vastasin minä. — Juna palaa viiden minuutin kuluttua. Mutta miksi te hyppäsitte?

— Hm, samasta syystä, — mutisi hän. — Ymmärsin, että te tunnette radan, ettekä jättäydy myöhästymisen vaaraan. Haluatteko naukun pullostani?

— Kiitos, en.

Juna palasi, mutta minä nousin pahaa aavistellen jälleen vaunuun. Tiesin Bassettin olevan pahimpia vainukoiria, mitä poliisilla oli käytettävänään, ja että hän kai arvasi minun pakenevan rajalle.

Suistuttuamme raiteilta ja viivyttyämme useita tunteja saavuimme
Charlotteen, josta meidän piti kahden tunnin kuluttua jatkaa matkaamme.
En odottanut ketään tällä asemalla, mutta Grahamissa piti
pohjoisvaltiolaisen ystäväni kohdata minut. Käyttäydyin nyt
Charlottessa sillä tavalla, että Bassettin valppaus laimenisi
Grahamissa.

Hyppäsin junasta ja puikkelehdin asemalla puoleen ja toiseen ikäänkuin olisin etsinyt jotakin, sitten vaelsin taupungissa katuja edestakaisin, Bassett alinomaa kintereilläni. Vihdoin menin hotelliin ja olin hämmästyvinäni kohdatessani siellä nuuskijani, jolle tarjosin lasillisen, ajan kuluksi, kuten sanoin.

Vihdoin jatkoimme matkaamme Grahamiin, jonne saavuimme kello kolme iltapäivällä.

Sanoin Bassettille aikovani nukkua yöni siellä, koska olin väsynyt viheliäisellä radalla tärskymisestä, sekä menin rautatieasemalle. Goodshaw, pohjoisvaltiolainen ystäväni, oli siellä, mutta minä menin hänen ohitsensa kuin vieras ihminen, mutisten: "Illalla!"

Hän ymmärsi minut heti ja meni junalle ikäänkuin olisi etsinyt jotakuta toista. Oltuani jonkun aikaa aseman alueella menin matkalaukkuineni hotelliin ja astuskelin sitten ilman päämäärää kaduilla, mutta sovitin samalla niin, että kuljin ohi Goodshawin asunnon, jonka rullaikkunaverhoissa oli punaiset, siniset ja valkoiset nauhat, merkiksi meille pohjoisvaltiolaisille, että isäntää saattoi vaaratta tavata.

Vihdoin menin jälleen hotelliin ja illastin Bassettin kanssa sekä pelasin sitten euchrea hänen kanssaan ateriamme maksusta. Minä hävisin useimmissa peleissä, olin suuttuvinani ja kävin nukkumaan. Bassett teki samoin.

Puolen tunnin kuluttua minä hiivin huoneestani, mutta kuulin samassa melua ikäänkuin kenkä olisi kopsahtanut ovea vasten kauempana eteisessä, jossa Bassettin huone sijaitsi. Huomasinkin, että oveni lukkoon oli kiinnitetty samaan suuntaan kulkeva lanka. Silloin minä heti ymmärsin salapoliisin vahtivan ja juoksin minkä jaloistani läksi portaita pitkin pihalle. Kuulin Bassettin askeleet takanani portaissa ja samalla saapuvan junan vihellyksen — se oli pohjoiseen menevä yöjuna. Jatkoin juoksujalkaa matkaani asemalle ja olin alinomaa kuulevinani Bassettin askeleet takanani; matka jatkui odotussalin läpi asemasillalle ja siitä eräälle vaunusillalle, mutta minä hyppäsin jälleen pois toiselle puolelle ja piilouduin pimeässä erään vajan taakse.

Siitä näin, miten Bassett nuuski läpi koko junan, mutta silloin veturi vihelsi lähtömerkin ja salapoliisi jatkoi junassa matkaansa varmana siitä, että minä olin mukana.