VI
Alituomari.
Muutamien minuuttien kuluttua minä puristin Goodshawin kättä ja nautti hänen vieraanvaraisuudestaan.
— Vai niin, sinä lähdet vihdoin, Bryant? Niin minäkin tekisin, jollei perheeni sitoisi minua paikoilleni, — sanoi Goodshaw.
Sitten me neuvottelimme paraasta tiestä. Minä saattaisin matkustaa joko Cape Fearista tahi Neuse-joelta veneessä yöllä, luotettavia neekereitä soutajinani, johonkin pohjoisvaltioiden sotalaivaan. Mutta tällä ehdotuksella oli se varjopuoli, että lähtökohta oli niin kaukana pohjoisvaltioiden eturintamasta. Jos minä saapuisin Newberneen rannikolle täytyisi minun sitten matkustaa pohjoiseen vaikeasti kuljettavia suoseutuja, ennenkuin voisin tavata pohjoisvaltioiden kanuunaveneitä.
Sen kuullessani päätin koettaa päästä Roanoken rautatietä Weldonin kautta, Suffolkin kohdalla olevan etelävaltioiden eturintaman läpi; kerroin Goodshawille; että Bassett oli ollut kintereilläni.
Silloin hän näytti vakavalta, mutta sanoi:
— Salapoliisi on junassa edellä, toivokaamme hänen jatkavan matkaansa sen kohdan ohi, jossa sinä poikkeat radalta.
Maksaessani aamulla hotellilaskun isäntä kysyi, tiesinkö kuka se varas oli, joka oli yöllä juossut tiehensä maksamatta.
Jatkoin matkaani Raleighiin, jossa toinen ystävä auttoi minua. Hän oli onneksi kaupungin alituomarin hyvä ystävä, ja tämä, joka tunsi minut erääksi Etelä-Karolinan radan virkamieheksi, antoi minulle, ystävällisesti kyllä, passin Richmondiin, toistettuani kiskoraudan ostoa koskevan juttuni. Tämä tuntui melkein sotilastehtävältä, ja niinpä minut kutsuttiin alituomarin luokse päivällisellekin, mutta minä kieltäydyin vastaanottamasta tarjousta ja jatkoin heti matkaani Goldsboroon, jonne saavuin maanantaiaamuna. Kaupungissa vallitsi piiritystila, ja siviilipukuinen oli harvinainen näky kaduilla. Kaikeksi onneksi minulla oli passini asianomaisille näytettävänä.
Odottaessani asemalla Weldoniin vievää junaa tapahtui jotakin, joka muutti koko minun matkasuunnitelmani.
Tapasin näet Bassett-ystäväni. Hän näytti happamelta ja vihaiselta ja mutisi:
— Menettelitte halpamaisesti tehdessänne minulle tämän kepposen; minä matkustin Weldoniin asti uskoen teidän olevan mukana!
— Minkä kepposen? — sanoin minä. — Te kai pikemmin teitte hotellinisännälle kepposen, kun livistitte tiehenne jättäen laskunne suorittamatta.
—- Ei, kuulkaa nyt, älkää koettakokaan! — sanoi Bassett tiukasti. — Minun tehtäväni on seurata teitä, ja minulla olisi halu vangita teidät heti paikalla.
Ainoa tapa millä tuosta miehestä saattoi selviytyä oli se, että osoittautui olevansa häntä korkeammalla ja nolasi hänet.
— Vangitkaa minut, jos uskallatte! Silloin joudutte itse putkaan.
Missä valtuutenne on?
— Minulla on ainoastaan suullinen määräys, — vastasi hän.
— Saattaa olla, — vastasin minä. — Mutta te häiritsette minua tehtävissäni, ja kyllä minä laitan että korvanne Richmondissa kuumenevat, totta tosiaan saatte silloin nolostua! Katsokaa tätä passia!
Nähdessään alituomarin passin säpsähti hän.
— No, näettekö nyt, että minä matkustan Richmondiin hallituksen puolesta tärkeissä sotilastehtävissä! Estäkääpä vaan minua, niin saamme nähdä mitä sotaoikeus sanoo asiasta!
— Sitä en uskalla tehdä, kun teillä on tuo passi; — mutta minä seuraan teitä joka tapauksessa Richmondiin katsomaan, että suoritatte asianne.
Jonka jälkeen salapoliisi meni nolostuneena täyttämään matkapulloaan.
Silloin sähköttäjä huusi odotussalissa:
— Suuria uutisia kenraali Longstreetilta! Hän on ajanut yankeet takaisin Norfolkiin!
Niinmuodoin Longstreet oli hyökännyt joukkoineen niin pitkälle, että matkani sekä melkolailla piteni että tuli myöskin vaarallisemmaksi ja vaikeammaksi. Tiesin sitäpaitsi, että Bassett seuraisi minua, jos lähtisin junasta Weldonissa, ja silloin minulle tulisi vielä mahdottomammaksi kulkea Longstreetin piirissä ilman eri passia.
Minun täytyi päästä vapaaksi Bassettista mihin hintaan hyvänsä ja junan lähtiessä etelään minä hyppäsin viimeiseen vaunuun. Me vierimme matkoihimme, ja Bassett jäi jäikeen.
Menin vaunuun, jossa kolme, neljä, punakkaa miestä puheli kovaäänisesti poltellen — selvästi oikeita havannasikaareja. He olivat aivan varmasti merimiehiä, puheestansa päättäen kapteeneja saarroksenmurtajilla. Eräs heistä, paksu, hilpeä englantilainen, jota sanottiin "kapteeni Samsoniksi", kertoi kaskuja toisten kuuntelijain nauraessa. Erään niistä muistan vielä.
— Katsokaas, — puheli Samson, — yankee-hallituksen täytyi hankkia sellainen joukko upseereja ja miehistöä meidän saarroksenmurtajiamme vastaan, että osa vanhoja kauppalaivankapteeneja otettiin laivaston luutnanteiksi ja alipäälliköiksi. Heidän joukossaan oli vanha hajamielinen New Englannista kotoisin oleva laivuri — Eph Starbuck oli hänen nimensä. Hän oli ollut kapteenina eräällä Mary Jane nimisellä rannikko-aluksella, joka kulki Bostonin ja Charlestonin väliä Etelä-Karolinassa. Hän tuli luutnantiksi kanuuna-alukseen, jonka piti mennä äskenmainittuun satamaan — he luulivat hänen löytävän tien. — No, eräänä iltana hän oli vartioimassa tähystellen saarroksenmurtajia. Samassa toinen kanuuna-alus huusi häntä. "Laiva, ohoi!"
— "Ohoi!" vastasi Starbuck. — "Mikä aluksen nimi on?" — "Mary Jane, viepi Charlestoniin sekatavaraa", karjaisi Sfarbuck vanhaan tapaansa. Hetken kuluttua risteilijä valtasi ja kaappasi kanuunaveneen, kun luonnollisesti luuli sitä saarroksenmurtajaksi. Väitetään myöskin, että puoleksinukkuva Starbuck, joka oli unohtanut sekä sodan että kaikkityyni, huusi "merirosvoja".
Aloin jutella merimiesten kanssa ja sain pian ne tiedot, joita tarvitsin päästäkseni Nassauhin — koska olin ilmoittanut matkustavani sinne kiskoraudan hankkimista varten.
— Tulkaa mukana Nuoli-laivalla, — sanoi Samson. — Me lähdemme tänään kello kaksi. Olen jo tehnyt kolme onnellista matkaa, niin että saatatte olla aivan rauhassa, että pääsette saartolinjan läpi joutumatta kaapatuksi.
— Ei, minä en ehdi siihen! — vastasin minä.
Mutta itse asiassa minä päätin heti ruveta kapteeni Samsonin matkustajaksi, tiesipä hän sitä tahi ei. Eräs asia teki minut miettiväiseksi. Merimiehet olivat kertoneet, että kaikki lähtevät laivat savustettiin rikillä ja lasti tutkittiin seipäillä, jotta poliisi tulisi vakuutetuksi siitä, ettei mitään karkulaisia ollut lastiruumassa.
— Minulla oli kaksi ruumista mukanani matkustaessamme viimeksi Nassauhin, — kertoi Samson, leukapielissään iloinen nauru, joka sai kauhistumaan.
Wilmingtoniin saavuttuamme minä hyppäsin pois ennen junan pysähtymistä ja kätkeydyin muutamien puuvillapaalien taakse, pitäen samalla silmällä kaikkia matkustajia. — Bassett ei ollut mukana.
Junan kuljettaja, joka tunsi minut, osoitti minulle sitten tien Duquesne nimisen alituomarin luokse. Hän oli juuri määräämässä mitä oli tehtävä neljälle pakolaiselle, jotka olivat pyydystetyt savustamalla saarroksen murtajalaivaa.
Tämä ei vaikuttanut suinkaan rohkaisevasti minuun, mutta esitin kuitenkin asiani ja pyysin saada passin Nassauhin, jonne aioin lähteä tehdäkseni kiskojenhankintaa koskevan kontrahdin englantilaisten toiminimien kanssa. Kun hän oli kysynyt passiani, näytin passiani Richmondiin, selittäen kuulleeni Goldsborossa, ettei Richmondista saanut rautatiekiskoja. Tarvitsimme näet kolmetuhatta tonnia.
— Miten ostatte raudan Englannista? — kysyi alituomari.
— Rautatiehallituksemme on hankkinut suurehkon puuvillavaraston kuljetettavaksi saarronmurtajilla kiskoraudan maksamiseksi.
— Ahaa, — sanoi hän, välähdys silmissään, ja laski jotakin paperille. — Kiskot maksavat Wilmingtonissa viisikymmentä senttiä naulalta. Kolmetuhatta tonnia maksaa niinmuodoin miljoonan viisisataatuhatta dollaria. Tästä maksettaisiin puuvillassa, jonka arvo on viisi senttiä naulalta Wilmingtonissa, kolmekymmentä miljoonaa naulaa — kuusikymmentätuhatta paalia. Hiton paljon puuvillaa teidän hallituksellanne täytyykin olla — ja miten paljon saarronmurtajia tarvitaankaan niiden poiskuljettamiseen!
— Kaikki puuvilla ei ole heti saatavissamme, mutta me hankimme sen määräajaksi. Me suoriudumme aluksi tuhannella tonnilla.
— Siitä ei riitä paljoa niin pitkälle rautatieradalle — näettekös, hyvä herra Bryant, minä olen ottanut insinööritutkinnon, — lisäsi hän hymyillen.
— Ette siis tahdo antaa minulle passia? — kysyin minä.
— Minä sähköitän Columbian viranomaisille ja annan teille passin huomenna. — Tehkää hyvin ja ottakaa sikaari. — Saatattehan katsella Wilmingtonia niin kauan.
Jätin hänet tietäen varmasti, että sähkösanoma oli langettava tuomioni, ja tunsin mieleni yhtä raskaaksi kuin jos käsiraudat jo olisivat olleet käsissäni.
Ilman päämäärää kuljeksin kaupungissa sinne tänne, ja jouduin vihdoin rautatieasemalle, jossa minua pian kohtasi ihmeellinen näky: kahdeksan hikistä neekeriä käytti resinaa, ja heidän takanaan istui herra Peter Bassett tupakoiden kaikessa rauhassa.
Kaikeksi onneksi hän ei ollut nähnyt minua, ja minä hiivin pois puuvillapaalien väliin varmana siitä, että vapauteni tuskin oli kestävä neljännestuntiakaan, sillä sinä hetkenä, jona salapoliisi tapasi alituomarin, oli tämä antava vangitsemismääräyksen.