VII
Saarronmurtaja.
Kiiruhtaessaui asemalta oli kello neljännestä vailla kaksi.
Tulin äkkiä ajatelleeksi, että kapteeni Samson oli sanonut aluksen lähtevän kello kaksi, koettaakseen illalla kulkea saartolinjan läpi. Kiiruhdin edelleen satamaan, jossa kuhisi elämää ja liikettä, päättäen matkustaa Nuolen mukana, mutta passitta.
Joukko saarronmurtaja-aluksia purki lastiaan — aseita, ampumavaroja ja muita sotatarpeita, kun taas toiset ottivat puuvillalasteja.
Näin pienehkön, harmaaksimaalatun höyryaluksen, puuvillapaaleja kannellaan; se oli Nuoli. Alus oli selvästi matkavalmis — viimeisiä puuvillapaaleja otettiin juuri laivaan. Eräs neekerijätkä etsi laiturilta jotakin puuvillapaalien joukosta — hän oli kadottanut piippunsa. Löin häntä olalle ja näytin hänelle sadan dollarin seteliä.
— Piiloita minut Nuoleen, niin saat tämän! — sanoin minä.
— Kyllähän minulle raha kelpaisi, massa, mutta se ei käy päinsä.
— Kyllä, — sanoin minä hänen toverinsa tultua lisäksi, — jos piiloitatte minut puuvillapaaliin, niin se onnistuu.
— Hitto vieköön! — sanoi toinen.
— Pyhä Mooses! — huudahti toinen. — Vaihtakaa raha meille, massa, niin teemme sen. Me emme uskaltaisi vaihtaa sataista!
Tutkin kiihkeästi lompakkoani ja löysin kaksi viidenkymmenen dollarin seteliä, samalla kun he hämmästyttävän nopeasti ratkoivat auki paalin, ottivat ulos osan sen sisällyksestä ja saatuaan rahat pistivät minut sisälle. He sanoivat minulle asettavansa paalin sellaiseen paikkaan, jossa sitten saattaisin tulla ulos, ja sitten huomasin, että he ahersivat saadakseen minut laivaan ja heittivät paalin paikoilleen. He leikkasivat ennen lähtöänsä myöskin sen ympärillä olevat köytökset, ja minä ryömin ulos.
Siinä paikassa, missä olin, oli tuskin jalkaakaan lastin ja yläpuolella olevan kannen väliä, ja eräs kansipalkin nurkka oli kyllin suuri suojelemaan minun ruumiini. Sinne neekeri sulloikin minut sanoen kauhistuksekseni:
— Tuo palkki saattaa kenties suojella teitä poliisin seipäistä, mutta kun he alkavat savustaa, niin sitten on sääli massaa!
Kone alkoi kuitenkin pian työskennellä, ja suureksi ilokseni minä huomasin päässeeni sekä savustuksesta että seivästämisestä.
Mutta neljännestunnin kuluttua kuulin kapteenin vastaavan erään patrulliveneen huutoon. Kone pysähtyi, ja minä kuulin Samsonin sävyisän äänen:
— Vai niin, te tulitte vieläkin savustamaan ja penkomaan, vaikka ette löytäneet kieltotavaraa edellisillä matkoillani!
Kuullessani tämän masentui rohkeuteni, ja hetkisen kuluttua pimeä laivaruuma valaistiin, ja etsiminen alkoi. He eivät voineet järkyttää taajaansullottua lastia, mutta pitkillä seipäillään, joita he pistivät paalien välisiin aukkoihin, saattoivat he tarkoin tutkia laivaruuman, ja jollei kansipalkki olisi suojellut minua, niin olisin saanut niin monta sysäystä ja haavaa, että minun luultavasti olisi täytynyt huutaa tuskasta. Mutta nyt minä hiljaisuudessa ilkuin vihollisille.
— Nyt savutamme ruumassa puolen tuntia, — sanoi poliisiluutnantti, — ja sitten alus saa jatkaa.
Kuulin miten he jälleen panivat kansiluukun kiinni, ruumassa tuli pimeätä, ja oloni kävi ilkeäksi, sillä sietämätön tervan savu tunkeutui ympärilleni. Savu sankkeni, kunnes minä ilman asemasta hengitin pelkkää katkua. Kylmä hiki kihosi ruumiistani, noki tukkesi sierameni, tunsin miten silmäni tahtoivat tunkeutua kuopistaan, ja jyskyttävä päänkivistys rupesi minua ahdistamaan. Jollen olisi ollut niin uuvuksissa, olisin huutanut apua. Mutta minä sensijaan lyyhistyin kokoon, melkein tukehtuneena. Pääni retkahtaessa taaksepäin tunsin samalla kylmän ilmavirran tuulahtavan poskeani vastaan ja hengitin ahmien raitista ilmaa, joka sai minut jälleen toipumaan. Se tuli ontosta ilmatorvesta, jonka suu oli kannen alla. Avasin suuni aukon kohdalla, ja saatoin nyt esteettä hengittää huolimatta siitä, että minua ympäröivä ilmapiiri oli siinä määrin nokea ja savua, ettei yksikään elävä olento olisi voinut sellaista sietää.
Vihdoin kansiluukut jälleen avattiin, ja patrullivene poistui.
Kahden tunnin kuluttua Nuoli laski ankkuriin Fort Fisherin kohdalla. Tiesin että täytyi tulla täysi yö ennenkuin alus uskaltaisi koettaa hiipiä säartolinjan läpi.
Mutta hämmästyksekseni koneet alkoivat työskennellä jo tunnin kuluttua.
Olikohan Nuoli palaamassa Wilmingtoniin?
Hapuilin kansiluukulle, joka oli raollaan, ja katsoin kelloa; se oli viisi iltapäivällä, ja vielä oli selvä päivä. Minun täytyi ottaa selko siitä mitä oli tapahtunut; asettauduin puuvillapaalille katsellakseni luukusta. Kukaan ei huomannut minua. Kapusin välikannelle, jolloin huomasin, että minua ympäröivä ilma oli paksua ja valkoista. Ensiksi luulin että laiva paloi ja että miehistö oli sen jättänyt, mutta pian huomasin että kaikkialla oli ylen sankka usva, jota saarroksenmurtaja tahtoi käyttää hyväkseen hiipiäkseen näkymätönnä merelle.
Nousin kannelle ja tunsin jälleen itseni vapaaksi mieheksi. Miehistö oli kannella ja kapteeni ja luotsi komentosillalla. He ohjasivat kahden vanavedessämme olevan himmeän majakan mukaan ja kun valot loistivat suorassa linjassa, olimme oikealla väylällä.
Perämies näki minut ja auttoi minut sanaakaan sanomatta kapteenin luo, joka sanoi: — Antakaa tuolle poloisella jotakin juotavaa; hänessä ei ole paljoa henkeä, hänhän on aivan savustetun silakan näköinen.
Minä muistutin pikemmin neekeriä. Huulet olivat laivaruumassa vallitsevasta kuumuudesta kuivat, ja kieli tuntui kurttuiselta; saatoin hädin pysyä pystyssä ja kuiskasin ainoastaan:
— Vettä!
Sain sekä vettä että ruokaa, ja niinpä voimani vähitellen jälleen palasivat, samalla kun laiva jatkoi matkaansa siihen suuntaan, jossa saartoalusten oletettiin olevan.
Laivassa vallitsi kuolemanhiljaisuus. Kapteeni kuiskasi komentosanat koneenkäyttäjälle ja usva oli edelleen yhtä sankka.
Silloin perämies huomautti kapteenille, että sadan metrin päässä näkyi himmeä valo.
— Se on jonkun yankeen lippulaivan lyhty, — mutisi kapteeni. — Heillä täytyy olla ankkurissa ollessaan lyhty mastossa, niin ettei mikään risteilijä aja usvassa heidän päälleen.
Ajoimme valon ohi eikä meille huhuttu. Mutta heti jälkeen kuului sihisevä ääni, ja raketti lensi usvan läpi.
— Hitto heidät vieköön, — sadatti kapteeni. — Se oli merkinanto, ja nyt ne pian parveilevat ympärillemme!
Hän kuiskasi jotakin koneruumaan, ja alus liiti kahta vinhempää vauhtia usvan läpi. Mutta kaikkien kauhuksi usva näytti ohenevan.
— Hyvä Jumala, usva hälvenee! — jupisi kapteeni.
Luotsi kalpeni lisäten:
— On varsin luultavaa, että meidät kaapataan tällä retkellä.
— Ei, lempo minut korjatkoon, jos minua kaapataan tällä tahi millään muullakaan retkellä! — sanoi kapteeni.
Mutta minä tunsin sydämeni melko lailla keventyneeksi, sillä kaappaus merkitsi minulle vapautta.
— Miksi näytätte niin hiton iloiselta? — mutisi perämies astuessaan ohitseni. Mutta kapteenilla näkyi olevan jokin erikoinen suunnitelma.
Alus jatkoi matkaansa vähentymättömällä vauhdilla. Äkkiä eteemme ilmaantui harmaa haamu, ja sekä kapteeni että luotsi säpsähtivät. Hetkisen kuluttua saattoi perämiehen huudahdus minut luomaan katseeni oikealle puolelle, jossa aluksesta hieman edempänä näkyi toinen harmaa möhkäle.
— Kaksi helkkarin yankee-risteilijää! — mutisi kapteeni.
Silloin salama välähti halki usvan, mutta englantilainen kapteeni sanoi myhäillen:
— Nuo raukat pehmittävät toisiaan, luulen ma. Nyt heillä on itsellään tarpeeksi tekemistä, jonka vuoksi he eivät huomaa minun alustani!
Hän kuiskasi jotakin koneenkäyttäjälle ja kiersi ruoriratasta, jonka jälkeen pieni saarroksenmurtaja teki täysikäännöksen ja palasi samaa tietä, jota oli tullutkin.
— Nyt palaan satamaan, — sanoi kapteeni; — saamme illalla koettaa uudelleen!
Silloin jäi ainoaksi toivokseni, että meidät kaapattaisiin paluumatkalla, ja lähestyessämme lippulaivaa minä huusin epätoivon rohkeudella:
— Laiva ohoi! Pysähdyttäkää saarroksenmurtaja!
Silloin lippulaivalla syntyi meteli, ja kiväärinluodit alkoivat vinkua ilmassa. Kapteenimme hyppi kiukusta komentosillalla ja perämies hyökkäsi malspiikki kädessään kimppuuni. Mutta minä huusin vielä kerran:
— Laiva, ohoi! Pysäyttäkää saar…
Mutta silloin silmissäni iski tulta ja minä suistuin kannelle. Viimeinen, mitä näin, oli perämies, joka valmistautui lyömään minua vielä toisen kerran.