VIII
Lapio vai kivääri?
— Heittäkää ruumis vankkureille, — huusi joku. Olin tuntevinani äänen, mutta olin liian pyörällä päästäni ja uupunut voidakseni puhua. He heittivät minut armottomasti syrjään, ja silloin minä korahdin.
— Ohoh, sepä vasta oli sitkeähenkinen! — jatkoi mies, ja silloin minä jälleen tunsin Peter Bassettin äänen. — Olisin melkein halunnut antaa hänen kuolla minulle tekemiensä halpamaisten kepposten johdosta, — jatkoi Bassett, — mutta parasta kaiketikin on totella määräystä ja viedä hänet, jos mahdollista elävänä, takaisin!
Hän avasi suuni kaataen siihen jotakin, joka tuntui tulivirralta ja antoi minulle jälleen elinvoimia, vaikkakin päätäni pakotti kuin halkeamaisillaan.
— Mitä te teette? — änkytin minä.
— Ensiksi annan teille paloviinaa ja sitten ajan teidät alituomarin luokse. Te olette liukkain ankerias mitä koskaan olen pyydystänyt! Kapteeni, joka ensin oli ollut teille suopea, oli siinä määrin suuttunut teidän kavaluudestanne, että olisi heittänyt teidät veteen, jollei olisi uskonut, että me ammumme teidät kuitenkin.
Lapio vai kivääri?
Olin pian Wilmingtonin väliaikaisessa vankilassa; lääkäri tutki minut ja selitti, että minut saattaisi siirtää viikon kuluttua. Aloin jälleen ajatella selvästi, ja ajatusten mukana tuli epätoivo.
Paetessani ei minulla ollut suurta aikaa miettiä asemaani, mutta nyt aloin ajatella lemmittyäni, jonka olin menettänyt ja jonka puolesta olin niin paljon uhrannut. Tiesin ettei minulla ollut odotettavissa suurta sääliväisyyttä etelävaltioiden hallituksen puolelta ja ettei enää tarvinnut toivoa voivani paeta, jonka vuoksi minun joko täytyi taistella väärällä puolella tahi myöskin riutua sodan loppuun asti jossakin sotilasvankilassa. Mutta kaikki tämä tuntui minusta aivan vähäpätöiseltä ajatellessani Laura Peytonia. Näin hänestä usein unta synkässä epätoivossani. Luulen että olisin kuollut toivottomuuteeni, jollen olisi kuullut lääkärin sanovan, että minut lähetetään Charlestoniin niin pian kuin mahdollista.
Charlestoniin! Silloinhan pääsen lähemmäksi tyttöä, jonka luota olin paennut, mutta jota en pahimmissakaan seikkailuissani koskaan saattanut unohtaa.
Lääkäri vakuutti, että Bassett oli antanut määräykset minun muuttamisestani Charlestoniin, ja jos vain olisin saattanut arvata, kuka oli antanut Bassettille nämä lähetysmääräykset, niin olisin helpommin voinut muodostaa itselleni käsityksen vastaisista vaiheistani.
Parin päivän kuluttua läksin Wilmingtonista Bassettin vartioimana. Olin vielä heikko, mutta koetin saada häneltä selkoa hänelle annetuista määräyksistä. Olin saanut vankeudessani pitää rahani. Bassett oli oikein kunnon mies ollakseen salapoliisi, ja minun rahani saivat hänet kyllin puheliaaksi ilmoittamaan, että hän epäili minulla olevan jonkun mahtavan vihamiehen hallituksen korkeimpain virkamiesten joukossa.
— Tarkoitatteko sotilasviranomaisia?
— En, varjelkoon, — he saavat tarpeekseen sodasta; se on kaiketikin joku oikea Richmondin pohatta.
— Tiedättekö, mikä hänen nimensä on?
— En, ja jos tietäisinkin, en sitä sanoisi; mutta saatatte huoleti uskoa, että se on joku suur-rehentelijä.
Ainoa sellaisessa asemassa oleva vihamiehen! oli Amos Pierson, joka oli minut vangituttanut. Pierson oli estänyt minun pakoni. Ja tuo mieletön Pierson siis nyt saattoi minut lähemmäksi Lauraa. Se oli onni onnettomuudessa! Nytpä en aikonutkaan lähteä Etelä-Karolinasta ennenkuin hän oli tullut morsiamekseni.
Kun nuoruus ja toivo vetävät kuormaa, kulkee se eteenpäin. Saavuttuamme kahden päivän kuluttua Charlestoniin, olin ennallani, ruumiini ja sieluni oli taas joustava, ja minä olin jälleen valmis taistelemaan rakkauden ja elämän puolesta.
Bassett vei minut heti alituomarin luo, ja minua säilytettiin kaakkoisen kaupunginosan vankilassa.
Siihen aikaan oli vankilassa vain muutamia pohjoisvaltioiden armeijan vankeja. Hämmästyksekseni minut vietiin vankilan neljänteen kerrokseen — osastoon, joka yksinomaan oli tarkoitettu etelävaltioiden armeijan karkulaisia varten. Minä panin heti vastaan ja selitin vahdissa olevalle upseerille, etten ollut mikään karkulainen, vaan vaadin että minua pideltiin edelleen samoin kuin alikerran siviilivankeja. — Mutta se minulta kiellettiin. Yhtäkaikki hän lupasi ilmoittaa eversti Beelle minun olevan vankilassa; ja se oli parasta mitä minulle olisi saattanut tapahtua, sillä ainakaan hän ei kääntäisi ystävälleen selkää hädän hetkenä.
Ja hetkisen kuluttua Bee aivan oikein tulikin minua tapaamaan. Hän näytti olevan hyvissä voimin, vaikkakin piti käsivarttaan siteessä ja oli verenhukasta hieman kalpea.
Hän nauroi minun levottomalle ulkomuodolleni ja sanoi leikkisästi:
— Se on vain pikku lahja yankee-ystäviltäsi, Bryant. Sain vammani pari viikkoa sitten Fort Sumterin luona. Muussa tapauksessa et olisi niin pian tavannut minua — en ole tällä hetkellä vakinaisessa palveluksessa — mutta pian kyllä maksan sen kohteliaisuuden. — Mitä? Haava? — siitä ei kannata puhua; — mutta sinun laitasi on hullummin. Jollet voi nyt auttaa itseäsi, Bryant, niin en, hitto vieköön, saata tehdä paljoa puolestasi, poikani. Et seurannut neuvoani, et antautunut palvelukseen, kuten pyydettiin, sinä sensijaan karkasit, — ja jollet tahdo noudattaa neuvoani, niin sinulle tulee kyllä tänä kesänä kuumat päivät.
— No, mitä minulle neuvot?
— Noudattamaan määräystä. Saat paikan esikunnassa, ja luulen että minulla on kyllin vaikutusvaltaa hankkiakseni sinulle toimen, joka vapauttaa sinut aseitten kantamisesta: sinun insinööritietosi tarvitaan varsin hyvin linnoituksissa, ja sinun ei luultavasti tarvitse taistella yankee-vihollisiamme vastaan.
— Ja jos kieltäydyn taistelemasta "yankee-vihollisiamme" vastaan? — kysyin minä.
— Silloin koetan vain parantaa asemaasi vankina niin paljon kuin mahdollista. Meillä itsellämme on ruokavarojen puute, ja sinä vankina luultavasti saat vieläkin niukemmat annokset. Ajattele nyt asiaa! Koetan saada kuulustelun lykätyksi huomiseen. Tee kuten sanoin — se on paras keino, millä pääset pälkähästä, veikkonen!
Puoli tuntia tämän keskustelun jälkeen sain todisteen siitä, ettei Bee ystäväni ollut toimettomana. Minut muutettiin toiseen kerrokseen, jossa säilytettiin kurinpitorikoksista syytetyt upseerit ja sotilaat. Sain oman huoneeni, siistit liinavaatteet, hyvän liha-aterian, leipää ja kahvia — kaikesta kiitos jalomielisen georgialaisen ystäväni.
— Olen hankkinut tietoja asiastasi, Bryant, — sanoi Bee seuraavana aamuna. — Väitetään sinun olleen täällä siksi, että olit kihloissa tuomari Peytonin tyttären kanssa, joka rakasti sinua, mutta ei taipunut seuraamaan sinua pohjoisvaltioihin. Mikäli tiedän, pitää hän sinusta vieläkin. Jos tahdot kuulua meikäläisiin, jumaloi hän sinua ja saamme pian viettää hääsi — minä tulen sulhaspojaksesi. On kai parempi sinulle, että etelävaltion armeijan upseerina tulet onnelliseksi ja vapaaksi sen naisen kanssa, jota rakastat, kuin että istut vankina sodan loppuun ja menetät hänet. Puolen tunnin kuluttua sinua kuulustellaan. Älä nyt ole tyhmä! Anna rakkauden ja terveen järjen voittaa!
Mutta päätökseni oli jo järkähtämätön. Niin voimakkaasti kuin rakkauden ääni sielussa kutsuikin minua, ei se kuitenkaan saanut tukahduttaa velvollisuuden käskyä.
Kuulustelu tuli lyhyt ja terävä ja päättyi siihen, että tuomari palautti minut jälleen vankilaan ja lähetti minut komentavan kenraalin luokse.
Viikon kuluttua tapahtui uusi kuulustelu, ja uudistettuani kieltäymykseni astua etelävaltioiden palvelukseen tuomittiin minut linnoitukseen pakkotyöhön sotilasvalvonnan alaisena.
— Tarvitsemme väkeä, jotka työskentelevät lapiolla, yhtä hyvin kuin tarvitsemme ampujia, — sanoi tuomari lopuksi. — Te kieltäydyitte kantamasta pyssyä, nyt teidän täytyy käyttää lapiota!