X

Hän saapui!

Seuraavana päivänä se työväestö, johon minä kuuluin, muutettiin linnoituksen ulkopuolelle. Meidät laskettiin hämärissä — ampumisen välttämiseksi — veneisiin ja hinattiin Charlestonin satamaan. Luulin olevamme matkalla kaupunkiin, mutta sensijaan meidät vietiin edelleen eräälle pienelle Wappoo-nimiselle joelle, joka juoksee Ashley-virtaan vastapäätä kaupunkia.

Jatkoimme matkaamme pitkin tätä niin kauan kuin veneet kulkivat vesivarassa, ja saimme sitten marssia pari peninkulmaa, yöllä, muutamiin vajoihin, jotka nähtävästi olivat meitä varten pystytetyt, saimme hieman viheliäisiä ohrajauhoja ja vielä huonompaa silavaa, ja laskimme senjälkeen oljille nukkuaksemme kuin koirat kopissaan.

Aamulla varhain meidät vietiin työskentelemään vallituksiin, peninkulman päähän Fort Pembertonista, Stono-virran varrella. Nämä olivat kiireessä pantavat kuntoon. Oletettiin näet, että pohjoisvaltioiden joukot, kun heille ei onnistunut Fort Sumterin valtaaminen, koettaisivat päästä Stono-virran yli Charlestoniin.

Täällä oli paljoa hauskempaa kuin Morris-saaren hiekkasärkillä. Täällä oli juoksevaa vettä, vihannoivia puita eikä tarvinnut alinomaa yötä päivää kuulla ikuista kanuunain jyskettä. Niin huono kuin tämä pakopaikka todella muutoin olikin, oli se kuitenkin aivan erinomainen edellisen rinnalla. Näillä vallituksilla ei ollut vaikeaa kaivamistyötä kuten Morris-saarella, vaan siellä oli juoksuhautoja, joiden tarkoituksena oli suojella jalkaväkeä avoimella kentällä, vaikkakin pattereita oli asetettu sopiviin paikkoihin, niitä kanuunia varten, joiden tuli estää pohjoisvaltioiden joukkojen etenemistä.

Terveyteni, omituista kyllä, rupesi paranemaan näissä olosuhteissa. Puitten vihreys ilahdutti silmiäni Morris-saaren hietasärkkien jälkeen. Veden solina kuului niin virkistävältä, ja minä tulin päivä päivältä vahvemmaksi. Olin tottunut huonoon hoitoon ja vaaroihin; ja muutoin tarjosi elämä siellä vaihtelua, kiitos maantiellä kuljeksivien ihmisjoukkojen, sillä sinne ei pommitus ulottunut. Joskus tiellä kulki naisiakin, joskaan minä en paljo piitannut heistä työni yksitoikkoisuudessa.

Kerran äkillinen yllätys herätti minut yksitoikkoisuudestani. Tein työtä juoksuhaudassa, joka kulki pitkän, keltaisen ja pölyisen tien reunassa. Silloin kuulin kavioiden kopsetta, nostin silmäni ja jäin aivan kuin kivettyneeksi nähdessäni neljä henkilöä tulevan ratsastaen tomupilvessä. Yksi oli punatukkainen neekeri, toinen eversti Been näköinen, hänen takanaan ratsasti muuan nuori mies, toinen takinhiha tyhjänä, ja vihdoin hän! Luulin ensin olevani hullu — luulin kaikkea harhanäyksi.

Mutta hänen kasvonsa näkyivät yhä selvempinä, rakastettavat silmät tulivat yhä tutummiksi, ja minä kuulin hänen äänensä.

— Oletko varma, että tämä on oikea tie, Arthur? — kysyi hän.

Silloin minusta oli kuin elämä olisi ollut unta, ja kaikki musteni silmissäni. Lapio putosi kädestäni, ja minä itse vaivuin maahan.

Kuulin vahdin sanovan:

— Tuo poloinen pahus sai auringonpiston. Hän kaatui juuri neidin tullessa.

Siihen Laura sanoi:

— Kantakaa joutuin hänet tuonne lähteelle! Vesi virkistää häntä!

Avasin silmäni ja huomasin olevani pienessä lehdossa. Puro solisi suohon, joka ulottui lähellä työpaikkaa olevaan Wappoo-jokeen. Kylmä vesi herätti minut jälleen henkiin. Lepäsin ruohostossa, ja hän tuijotti minuun mutisten: "mies-parka!" mutta tuntematta minua. Caucus hautoi kasvojani.

Silloin hänen kätensä alkoi vapista, kasvonsa tulivat tuhkanharmaiksi, ja hän mutisi:

— Hyvä Jumala!

Ja hetken kuluttua sanoi vartija:

— Nouse ylös ja mene työhön, meillä ei ole aikaa odottaa enempää!
Nouse ylös!

Mutta minä en liikahtanut.

— Nouse ylös! — ärjäisi mies ja olisi minua potkaissut, jollei Laura olisi tullut väliin.

— Tuo mieshän on aivan mennyttä, ettekö sitä näe? Eikö teidän rinnassanne ole'mitään ihmisyyttä? — sanoi hän seisoessaan vieressäni kotikutoisessa hameessaan.

— Upseerit tarkastavat työtä, ja minä saan kantaa edesvastuun siitä, että jotakin tulee tehdyksi; hänen täytyy tulla nyt mukaan. — Ylös, laiskiainen!

Vahti kohotti kätensä lyödäkseen.

— Älkää koskeko häneen! — huudahti tyttö. — Veljeni, kapteeni Peyton, on toinen työtä tarkastavista upseereista ja eversti Bee toinen. Minä vastaan tästä miehestä. Ettekö näe, että hän on liian heikko työtä tekemään? — Menkää toimeenne!

— Hyvä — jos neiti vastaa hänestä, mutta älkää hankkiko minulle arestia!

— Olkaa huoleti!

Heti miehen mentyä tuli Caucus esille silmät pyöreinä ja huusi:

— Herranen aika, sehän on massa Bryant! — ja hän suuteli kättäni, samalla kun Laura äkkiä kalpeni ja huudahti kauhistuneena:

— Hyvä Jumala!

Hän alkoi väännellä käsiään, nyyhkytti ja olisi heittäytynyt kaulaani, jollen minä olisi sitä estänyt sanoen:

— Älä koske minuun, minussa on vankilan likaisuus.

— Siitä en välitä, — mutisi hän ja olisi kostuttanut kasvojani kyynelillään, mutta säpsähti ja sanoi:

— Mitä! — Oletko sinä rangaistusvanki?

— Olen, sen vuoksi että rakastin isänmaatani, sen vuoksi että rakastin sinua! Tämä raitainen puku on sinun ihailijasi Amos Piersonin lahja; hänen vaikutusvaltansa on saattanut minut tähän asemaan.

— Amos Piersonin! — huudahti hän. — Hän on vieläkin kerran koettanut saada minut suostumaan menemään naimisiin kanssaan. Kerrottiin, että sinä olit kuollut, että olit karannut saarronmurtajan mukana, jonka pohjoisvaltioiden laivasto muka oli ampunut pohjaan.

— Niin juuri, Amos Pierson, — sanoin minä purren hammastani. — Mutta hänen vaikutusvaltansa toi minut, Luojan kiitos, myöskin takaisin Etelä-Karolinaan, sinun luoksesi. — Sinä annoit hänelle hylkäävän vastauksen, Laura — tapahtuiko se minun tähteni? Onko mahdollista, että sinä vielä — kaikesta huolimatta… Katselin ympärilleni. Caucus oli kadonnut. — Rakastatko minua vielä, kaikista ristiriidoista huolimatta?

Hän oli ääneti, ja minun sydämeni vapisi pettymyksestä, mutta silloin hän kääntyi nopeasti puoleeni ja ojensi minulle kätensä päivänpaisteessa — ja siinä loisti minun kihlasormukseni, jonka hän oli heittänyt heinikkoon sinä päivänä, jona me erosimme.

Huolimatta siitä, että minä olin sekä likainen että repaleinen, olisin painanut hänet rinnalleni, jollei pensaista olisi kuulunut kahinaa ja Stuart Bee katsonut sieltä hämmästynyt, mutta hyvänsuopa ilme kauneissa kasvoissaan. Hän poistui nopeasti ja sanoi hätäisesti:

— Sinun sisaresi ei ole täällä, Arthur. Saamme etsiä häntä toisaalta.

Silloin vahti palasi huutaen:

— Kas niin, laiskiainen, nyt olet vetelehtinyt täällä kaksikymmentä minuuttia. Takaisin työhön! — Heti!

Viha loisti morsiameni silmissä, ja hän olisi vastustanut vahtia ja herättänyt veljensä huomion, jollei Bee olisi katsonut taakseen ja sanonut ankaralla äänellä:

— Mies on peräti uupunut, antakaa hänen levätä hetkinen, muutoin saamme hänet sairaalaan, kersantti.

— Niinkuin eversti käskee, — sanoi mies tehden kunniaa. — Hän on aina tehnyt työnsä kunnollisesti. En ota asiaa tällä kertaa niin ankaralta kannalta.

Hän meni takaisin väkensä luokse, ja minä kuulin Been ja Arthurin palaavan hevostensa luo. Olimme yksin.

— Tunnetko hänet? — kysyi tyttö.

— Stuart Been? — sanoin minä. — Hän on ollut ainoa ystäväni.

— Hän on vieläkin sinun ystäväsi, meidän ystävämme, — huudahti tyttö. — Hän on varmaankin suunnitellut tämän tapaamisen — hän on kaiketikin sopinut veljeni kanssa näiden linnoitusten tarkastamisesta, ja siksi houkutellut minut mukaan.

— Niin, se tapahtui minun tähteni, Laura! — Jumala siunatkoon häntä! — huudahdin minä katuen niitä sanoja, jotka hänelle viimeksi tavatessamme lausuin; — mutta meillä ei ole pitkää aikaa: minun täytyy rientää kertomaan sinulle mitä olen kokenut.

Tein sen hänen päästäessään osanoton huokauksia ja kauhunhuudahduksia.

— Sinun täytyy heti päästä vapaaksi tuosta kidutuksesta, Lawrence! — sanoi hän vihdoin.

— Rikkomalla valani ja rupeamalla sotilaaksi etelävaltioiden palvelukseen?

— Ei, ei siten! Tosin olen etelävaltioiden nainen — mutta sitä en kuitenkaan tahdo. Nyt en enää kunnioittaisi sinua, jos siten menettelisit.

— Miten asia sitten kävisi päinsä?

— En tiedä vielä — sen vain tiedän, etten kestä sitä, että sinä olet tällaisessa asemassa. Minun täytyy pelastaa sinut jollakin tavalla — ja minä pelastan sinut.

— Sinä rakastat minua vielä?

— Tahdon vain puhua siitä, miten saatan sinut nyt pelastaa.

— Rakastatko minua? — toistin minä.

— Veljeni kutsuu! Minun täytyy nyt lähteä, muutoin hän näkee meidät täällä!

— Rakastatko minua? — huusin minä.

— Rakastan, — sanoi hän. — Minä rakastan sinua ja pelastan sinut!

Tartuin hänen käteensä ja puristin halkeilleet, kuumat huuleni sitä vasten. Ja sitten tunsin kyyneliä ja suudelman poskellani.

Silloin kuului Arthurin huudahdus:

— Missä olet, Laura?

Ja tyttö hyökkäsi pensaiden läpi vastakkaisella puolella olevalle tielle, nähtävästi sieltä vastatakseen veljensä kutsuun.

Hänen kyyneleensä olivat sulattaneet sydämeni, ensi kerran tällä onnettomalla ajalla.

Kun minä puolen tunnin kuluttua hoipertelin väen luokse, joka kaivoi hietaa juoksuhaudoissa, ei häntä ollut näkyvissä enempää kuin Caucusta tahi veljeäkään; mutta minä yhtäkaikki jatkoin työtäni kapinallisten vallituksessa kevyemmin kuin koskaan ennen, sillä minä luotin siihen, että se nainen, jota minä rakastin, täyttää lupauksensa ja jollakin tavalla vapauttaa minut.