XI
Punatukkainen neekeri.
Odotin kaksi päivää, ja kun meidät kolmannen päivän aamuna komennettiin työhön, olin minä kuulevinani tutun neekerin äänen.
— Hohoi, — huudahti kersantti, — tässä on neekeri, joka ei tahdo totella! — Mene tiehesi vain työhön, punatukka lurjus! — Kyllä minä karistan sinusta laiskuuden, minä!
— Herra Jumala! Kohdelkaa minua hyvin, massa!
Kukaan ei välittänyt tästä välinäytöksestä, sillä paikkakunnan istutusten omistajilla oli tapana lähettää tottelemattomia neekereitä rangaistukseksi vallitustyöhön; mutta minä aloin toivoa, sillä neekeri oli Caucus, ja minä arvelin että hänellä oli jotakin sanottavaa minulle.
Mutta hänet pahaksi onneksi lähetettiin kaukaiselle vallitukselle, niin etten saanut tavata häntä ennen kuin illalla. Lepäsimme sikin sokin pitkässä vajassa, ja vahti katsoi ainoastaan, ettei kukaan paennut; niinpä minä olin pian punatukkaisen neekerin vieressä, joka aluksi näytti olevan liian murheellinen ruvetakseen minun kanssani juttelemaan.
— Hyvä Jumala, olisinpa vaan tiennyt tämän, niin en olisi koskaan tullut tänne! Minun on täytynyt puurtaa henkeni edestä, ja tällaiseen ruokaan ei sikakaan voi tyytyä!
— Oliko sinulla jotakin asiaa minulle?
— On — mutta kersantti sanoi pieksättävänsä minut…
— Sano nyt heti, mitä asiaa sinulla on?
— Niin, niin — kun ei vain käsivarsiani ja koipiani niin kauheasti pakottaisi. Herra Jeesus, miten täytyy raataa! — Ette kai ole elänyt puolta vuotta tällä tavalla, massa Bryant?
— Juuri sen vuoksi tahdon siitä päästä! — Mutta sano nyt heti, mitä sinun piti tehdä!
— Ikäänkuin en minäkin tahtoisi siitä päästä! — Neiti lähettää tämän teille.
Hän antoi minulle pienen paketin; ja katseltuani varovasti ympärilleni luin kirjeen, joka kuului seuraavasti:
"Tee mitä Caucus sanoo."
Muutoin paketissa oli samat setelit, jotka olin ennen pakoani lähettänyt morsiamelleni.
— Emäntäsi sanoo, että minun on tehtävä kuten sinä sanot, — kuiskasin minä hänelle. — No, mitä minun piti tehdä?
— Karata täältä heti. Minulla on vene Stono-virrassa, ja minun on noudettava teidät yankeiden luo.
— Mutta miten pääsemme täältä?
— Siihen saatte itse keksiä keinon — jos minä olisin tiennyt millaista täällä on, niin en olisi koskaan tullut tänne. Mutta neiti pyysi ja rukoili kokonaisen tunnin. — Mutta teidän kai täytyy lähteä tiehenne tänä iltana!
Tämä tapahtui nopeasti. Minä en ollut koskaan ennen aikonut karata vartiosta, sillä minusta oli tuntunut aivan mahdottomalta ilman rahoja tahi auttajia päästä unioonijoukkojen rajoille; mutta kun nyt ajattelin asiaa, pisti päähäni toinen tuuma.
Yöt olivat kylmenemistään nyt marraskuussa kylmenneet ja suuret leiritulet paloivat vartijoiden viihtymykseksi. Tarvittavat puut hankki kunakin päivänä määrätty työjoukko, mutta nyt se oli jostakin syystä unohtunut. Polttopuut eivät riittäneet yöksi.
Juuri tuumiessani pakoa kuulin kersantin käskevän eräitä vahteja ottamaan muutamia vankeja mukaansa ja hankkimaan sen mitä tarvittiin; ja sotilaat herättivät mukavuussyistä niitä, jotka olivat lähinnä ovea.
Kuiskasin Caucukselle, että hän tulisi mukaan.
— En jaksa, olen aivan liiaksi väsynyt… en tahdo ahertaa enää tänään.
— Tule nyt vaan, jos tahdot päästä täältä tänä iitana. Huomenna kersantti hinaa sinut hirteen, — kuiskasin hänelle ja virkistin lisäksi häntä voimakkaalla potkulla, sillä hänen välinpitämättömyytensä suututti minua.
Hän röhkäisi sekä ilkeydestä että tuskasta, mutta nousi ylös ja seurasi minua.
Olimme pian viidakossa, jossa kolme, neljä sotilasta oli vahdissa kiväärit ladattuina. Kuiskasin Caucukselle, että hän aina pysyttäytyisi läheisyydessäni.
Kaikeksi onneksi oli metsä tiheä, ja meitä käskettiin samoamaan sen läpi noutaaksemme puita, joita oli aikaisemmin koottu ja kasattu vähän joka paikkaan. Sitten meidän kaikkien piti kokoontua niitä hakkaamaan. Meidät jaettiin kolmeen patrulliin, joista kutakin vartioi sotilas ladatuin kiväärein; neljäs, korpraali, odotti kokoontumispaikalla.
Yhden ainoan miehen oli vaikea viidakossa ja hämärässä pitää silmällä kolmea tai neljää vankia. Minä käytin myöskin hyväkseni tilaisuutta, annoin Caucukselle merkin ja hiivin ryömien neekerin seuraamana viidakkoon.
Olin jokseenkin varma, etteivät he huomaisi poissaoloamme ennen kuin joukot puutaakkoineen olivat kokoontuneet yhtymäpaikalle. Täten me pääsimme kaksikymmentä minuuttia edelle.
— No, mitä tietä menemme Stono-virran varressa olevan veneesi luo? — kysyin Caucukselta.
Hänen vastauksensa sai minut hämmästymään.
— Jeesus! En minä nyt jaksa sinne mennä, sinne on peninkulmaa pitempi matka.
— Tiedätkö että sekä sinut että minut ammutaan, jos meidät saadaan kiinni?
— Jeesus! Eivät he kaiketikaan minua ammu?
— No siitä saat olla varma.
— Silloin he saavat ensiksi ottaa minut kiinni! — ja nyt neekerille tuli hämmästyttävä kiire. Hän syöksyi viidakon läpi sellaista kyytiä, että minun oli vaikea pysyä perässä.
Viiden minuutin kuluttua me saavuimme Wappoo-puron suolle, eikä se ollut liian aikaista, sillä nyt vahtisotilaat ampuivat merkiksi, että vankeja oli karannut.
Seurasin Caucusta polkua, jonka hän näytti tuntevan pimeässä yössäkin, Wappoo-purolle asti. Emme kuulleet mitään vainoojistamme; sotilaille olisi ollutkin mahdotonta seurata meitä pimeässä ilman koiria, joita oletin heidän hankkivan itselleen ensi tilassa.
Kuljettuamme joen rantaa puolentoista peninkulmaa, saavuimme paikalle, jossa vain kolmesataa kyynärää aukeaa maata eroitti meidät Stono-virrasta. Se oli puolen peninkulmaa Fort Pembertonin yläpuolella, ja tähystellessämme varovasti pensaiden välitse joelle emme huomanneet mitään vahteja. Linnakkeen yläpuolella oleva joki pidettiin näet täysin turvattuna venehyökkäyksiltä. Kiiruhdimme senvuoksi aukean maan yli joelle ja huomasimme siellä keveän veneen, jonka Caucus oli kätkenyt sinne pakoa varten.