XIII
Kuherruskuukausi Sinisillä Vuorilla.
Nämä mietteet saattoivat minut jälleen ajattelemaan tulevaa morsiantani, hänen kauneuttaan ja rakkauttaan, — häntä joka nyt jälleen kuului minulle. Olin hetkisen seitsemännessä taivaassa, mutta tulin jälleen maan päälle. Neekeri näet tarttui käsivarteeni ja sanoi:
— Kuunnelkaa!
Me kuuntelimme molemmat. Muutamat äänet todistivat, että joku tutki venettä, jota olimme joella käyttäneet.
— Menen katsomaan, mitä he tekevät! — kuiskasi Caucus hiipien ulos, samalla kun minä tutkin revolveriani tullakseni vakuutetuksi, että se oli kunnossa.
Huolellinen morsiameni oli pannut mukaan hieman ylimääräisiä ampumatarpeita.
Peläten, että kosteus olisi vioittanut sytytysruutia minun kahakoidessani joella Caucuksen kanssa, panin huolellisesti hieman uutta ruutia jokaiseen kuuteen sankkipannuun ja suljin silinterin jälleen. Sillä aikaa minun täytyi kääntyä selin oveen nähdäkseni kynttilänvalossa.
Juuri kun olin lopettanut, kuulin jonkun hiljaa naureskelevan, ja katsoessani taakseni näm erään miehen ovella.
Se oli Peter Bassett, salapoliisi.
— Mitä ihmettä! — sanoi hän irvistäen, — tämähän on yhtä virkistävää kuin whisky: tavata jälleen teidät, herra Bryant! Kuulin neljä tuntia sitten Charlestonissa teidän livistäneen tiehenne. Eräs teidän erikoisystävänne oli määrännyt palkinnon teidän vangitsemisestanne, ja minä tulin ansaitsemaan tätä palkintoa.
— Miten saitte minusta selon? — mutisin minä, ja asetin nallin viimeiseen silinteriin.
— Kah, vaistoni avulla, luonnollisesti! Tiesinhän tytön olevan täällä, ja tulin tänne hieman nuuskimaan. Jos olisitte koettanut pujahtaa jokea pitkin, niin olisivat patrulliveneemme teidät nipistäneet. Ja huomatessani, että vene oli tänä iltana ollut ulkona ja kaikessa kiireessä jätetty airoineen rantaan, käsitin, että olin jälleen saanut teidät käsiini. Tulkaa mukaan nyt!
Hän lähestyi.
— Pysähtykää!
— Ei, mutta hiidessä…
— Seisokaa hiljaa!
Tähtäsin häneen revolverilla.
— Kas, lempo! Enpä tiennyt, että teillä oli kanuuna taskussanne! — sanoi hän hämmästyneenä ja pysähtyi. — Mutta tiedättekö, herra Bryant, — jatkoi hän, — tekisitte viisaammin, jos laskisitte sen alas. Ette missään tapauksessa pääse täältä. Jos laskette tuon alas, niin minä olen siksi suopea — että päästän teidät menemään ja otan ainoastaan tuon punatukka-neekerin. Silloin ei asiasta tule sen suurempaa sotkua. Hitto vieköön, tuo sahramitukkainen neekerihän saakin runsaasti hyvittää kaiken!
Salapoliisi nauroi kamalasti. Hän tahtoi uinuttaa minut varmuuteen. Mutta silloin kuului hänen takaansa vielä kamalampi nauru, ja Bassett suistui käheästi huutaen jalkoihini. Caucus seisoi kumarassa häneen päin kädessään kirves, jolla olisi voinut iskeä vaikka härän pökerryksiin.
— Löinköhän häneltä pään halki?… Kutsuppa minua sahramitukaksi! Hitto hänet vieköön! — ja ennenkuin ehdin tulla väliin, osui tajuttoman Bassettin päähän vielä toinenkin isku.
Hyökkäsin esille pitäen häntä kiinni käsivarresta, mutta se ei tapahtunut ilman ponnistusta, sillä Caucuksen silmät verestivät ja sieraimet värähtelivät hänen tuntiessaan veren hajun. Neekerin raakalaisvaistot olivat heränneet. Masennettu orja oli alkuperänsä — zulu-soturin kaltainen.
— Mitä teemme hänelle? — kysyi hän näyttäen valkoisia hampaitaan. —
Niin, lyömme hänet kuoliaaksi ja vieritämme jokeen.
— Ei, ei murhaa!
— Jollemme lyö häntä mäsäksi, niin hän toimittaa meidät päiviltä. Hänen henkensä tahi meidän! Jos kapinalliset saavat meidät kiinni, niin loppumme on käsissä!
— Sen tiedän, mutta en tahdo häntä surmata.
— Sehän on samantekevää, hän on jo enemmän kuin puolikuollut. Miksi ei? Mitä meistä tulee, massa Bryant, jollemme raivaa häutä pois tieltä?
— Totta kylläkin, — sanoin minä. — Teemmekin hänet vahingottomaksi; saat kuulla, millä tavalla: otamme enimmät hänen vaatteensa, jonka vuoksi kapinalliset, jos saavatkin hänet käsiinsä, tuskin häntä tuntevat — luultavasti yksikään patrullivene ei tunne häntä henkilökohtaisesti. Ja jos ne sen tekevätkin, niin ei hän missään tapauksessa lähimpänä viikkona saata sanoa heille mitään. Jos hän taasen ajautuu heidän ohitsensa, niin pohjoisvaltioiden kanuunaveneet kyllä pitävät hänestä huolen sodan loppuun.
Tein kuten olin sanonut, ja huomasin tyydytyksekseni, että salapoliisin liinavaatteihin, jotka eivät olleet likimainkaan moitteettomat, ei ollut merkitty nimeä.
— Nyt pistämme hänet veneeseen ja annamme veneen solua virran mukana, niin hän ei voi tehdä meille mitään vahinkoa.
— Se on hyvä, massa Bryant, — mutisi neekeri tyytyväisenä irvistäen. — Toivoakseni hait tahi yankeet korjaavat hänet. Kutsuppa minua sahramikarvaiseksi neekeriksi, hitto hänet vieköön!
Lykkäsimme vesille veneen, jossa makasi tajuton Bassett hieman koristen. Silloin kuulin takaani toisen vaikerruksen.
— Oletteko surmanneet hänet, Lawrence? — sanoi Laura kauhistuneena.
— Emme oikein, rakkaani, — vastasin minä koettaen häntä lohduttaa. Kerroin lyhyesti tehtävän, johon Bassett oli ryhtynyt Piersonin puolesta ja mitä me olimme tehneet estääksemme häntä sitä suorittamasta.
— Se vaikeuttaa asiaa hirveästi, — sanoi hän; — mutta olen kuitenkin iloinen, ettet sinä häntä surmannut, Lawrence. Nyt sinun kuitenkin täytyy lähteä sitä nopeammin matkoihisi.
— En ennenkuin olet pitänyt lupauksesi!
— Miten se olisi mahdollista? Kuka saattaisi vihkiä meidät täällä? — mutisi hän käsiään väännellen. Mutta äkkiä hän rauhoittui, huokasi hieman ja näytti harkitsevan.
— Tahdotko mennä naimisiin kanssani? — tiukkasin minä.
— Ah, mutta miten? Niin, nyt minä tiedän, — sanoi hän äkkiä varmalla äänellä. — Tässä valtiossa on eräs seutu, jota Luoja armossaan on säästänyt tästä kauheasta sodasta. Kaukana koillisessa Sinisten Vuorten huippujen ja Alleghany-vuorten eroittamana Tennesseen verilöylystä ja liian kaukana rannikosta tätä seutua kohdanneen turmion nieltäväksi, on Spartanburgin kaunis ylänkö. Sen väestö ei tiedä sodasta muutoin kuin että poikien on täytynyt mennä rintamaan. Tädilläni Mary Pickensillä on pieni farmi lähellä Pohjois-Karolinan rajaa — ei kaukana Jackson Hiilistä. Hän on vanha, seitsemänkymmen-vuotias neito, joka on asunut siellä niin kauan kuin muistan, ja jota palvelee pari neekeriä — yhtä vanhoja kuin hän itsekin. Minä olen hänen lempilapsensa, ja kun eukko on kiltti ja viisas, niin hän varmaankin ottaa ymmärtääkseen meidän vaikean asemamme. Muutoin minulla on häneltä kirje, jossa hän ilmoitti matkustavansa tervehtimään Georgiassa olevaa sisartaan, ja silloin hänen vanha keittäjättärensä on yksin kotona. Neekerieukko jumaloi minua, ja minä saatan varmuudella taivuttaa hänet mihin hyvänsä. — Kun tapaat minut siellä, niin pidän lupaukseni!
— Ja menet siellä naimisiin kanssani?
— Niin! — vastasi hän rahtusen viivytellen ja huoaten, ja jatkoi sitten hieman hymyillen:
— Se on lähellä "seitsemättä taivasta", näetkös; ja onnellisemmissa olosuhteissa minä olisin tahtonut viettää kuh… kuherruskuukauden Sinisillä Vuorilla, — lisäsi hän; ja minä huomasin tässäkin huonossa valaistuksessa hänen tulevan tulipunaiseksi.
Hän antoi minulle tarkat tiedot paikan asemasta.
— Neljän päivän kuluttua olen siellä, — lopetti hän. — Saatan helposti sanoa syyksi matkustavani tervehtimään tätiäni, sillä isä ja sisarukset eivät tiedä, että hän on matkustanut. En vain tiedä, miten sinne pääsen. — Hän keskeytti ja huudahti sitten epätoivoisena: — Tämä kauhea sota, näetkös, on tehnyt meidät niin köyhiksi, sitä en olisi koskaan tahtonut sanoa sinulle.
— Pikku lemmittyni, — sanoin minä, — miksi et käyttänyt rahoja, jotka lähetin sinulle puoli vuotta sitten?
Äänessäni oli lievä moite, sillä kiinnitin huomioni siihen, että morsiamellani oli koruton hame kotikutoisesta kankaasta ja karkeat kengät, eikä hänellä enää ollut niitä kauniita koristeita, joita hän oli pitänyt tuttavuutemme ensimäisinä onnellisina päivinä.
— Minun oli mahdoton ottaa vastaan sinun rahojasi, kun en luullut, että sinä tulisit miehekseni! — huudahti hän. — Oi, miten iloinen olen nyt, etten koskenut rahoihin!
— Se ilahduttaa minuakin! — sanoin minä; — on onni, että säästit ne, sillä nyt meillä on riittävästi rahaa koettaaksemme tulla onnellisiksi.
Minulle onnistuikin vihdoin tyrkyttää hänelle riittävä määrä matkaa varten.
— Tunnen itseni nyt oikein rikkaaksi, — sanoi hän. — Jokainen näistä dollareista vastaa kahtakymmentä etelävaltioiden dollaria. Mutta miten sinä pääset matkaan? Passitta et voi päästä täältä mihinkään.
Niin, miten se oli onnistuva, kun kaikkia junia valvottiin ja kaikkia matkustajia, joilta puuttui laillistuttamislippu, katsottiin epäluuloisin silmin? Tämä suunnitelmiamme kohtaava este olisi ollut voittamaton, jollei — tulin ajatelleeksi salapoliisin takkia ja liiviä, tutkin läpeensä nämä ja huomasin lompakon täynnä papereita ja rahoja sekä passin, jonka omistajan sanottiin matkustavan tärkeällä asialla hallituksen puolesta. Pahaksi onneksi oli Bassettin passissa myöskin Bassettin tuntomerkit, jotka eivät soveltuneet minun määritelmäkseni, joskin me olimme yhtä pitkät ja painavat.
— Minun täytyy koettaa tätä passia, — sanoin minä; — se on ainoa keino. Caucus seuratkoon minua rautatieasemalle, niin että voin nousta Columbiaan menevään junaan ja sieltä Spartanburgiin. Sitten hän saattaa kääntyä takaisin noutamaan sinua.
Olimme liian kiihkeitä Iausuaksemme itkuisia jäähyväisiä, meillä oli tuskin aikaa ajatella.
Caucuksen opastamana, joka hyvin tunsi paikkakunnan syrjätiet, minä vaelsin reippaasti Stono-virralta pohjoiseen, kulkien poikki Charlestoniin vievän rautatien, ja saavuin syrjätietä Seven Milen asemalle, joka turvallisuudeksemme oli riittävän kaukana Charlestonin etuvartioista.
Lähetin Caucuksen takaisin morsiameni luo antaen hänen tehtäväkseen auttaa tyttöä, kunnes tapaisimme toisemme, jonka jälkeen minä nousin rautatievaunuun, käänsin ylös kaulukseni ja olin nukkuvinani välttääkseni kyselyjä. Minulle oli onni, että kaikki nuoremmat miehet olivat lähetyt sotajoukkoon, niin että junailijat olivat ukkoja, jotka eivät olleet koskaan minua nähneet. Oli ilta saapuessamme Columbiaan, ja viimeinen junankuljettaja tutki minun matkalippuni ja passini. Olin löytänyt kimpullisen tupakkaa salapoliisin takin taskusta ja kiireissä pistänyt sen mukaani. Se oli onni, sillä ennenkuin ehdin lähteä vaunusta, sanoi konduktööri:
— Voinko saada mällin, herra Bassett?
Pistin käden taskuuni ja annoin hänelle tupakkaa.
Sitten läksin erääseen syrjäiseen kaupunginosaan, jossa kukaan ei minua tuntenut, ja aamulla pyysin erästä neekeriä ostamaan itselleni matkalipun, sillä minä pelkäsin lipunmyyjän tuntevan minut, ja saavuin aamujunalla vuoristoon.
Samana iltana menin sisälle Spartanburgissa olevaan hotelliin, ja odotin kärsimättömänä morsiameni tuloa. Toisen päivän iltana sanoi emäntä, että eräs neiti Peyton oli tilannut häneltä vaunut tätinsä asuntoon. Sinä yönä saatoin tuskin nukkua, ja aamulla jatkoin matkaani Campes Fordiin, ja kun minä tuntia myöhemmin kuljin pientä vuoritietä, avasi Caucus tien varrella olevan portin, päästäen ilonhuudahduksen ja kamalasti irvistäen, jonka jälkeen minä näin morsiameni rientävän vastaani.
— No, enkö pitänyt lupaustani? Enkö tehnyt sitä? Mutta voi miten minun piti valehdella omaisilleni! Sellaista petosta! — lisäsi hän käsiään väännellen.
— Isä-parkani — antaakohan hän minulle tätä anteeksi!
— Nyt ei ole mitään aikaa kyynelillemme, Laura! Meidät on vihittävä heti.
— Heti? — sanoi hän, ja hänen äänensä värähti.
— Niin, heti! Jos joku näkisi meidät yhdessä, olisi se tukalaa sinulle.
— Oi, sitä en ajatellut, — sanoi hän viehättävästi punastuen. — Vanha herra Huntington — kirkkoherra, joka kastoi minut, on parin peninkulman päässä. Hän nykyisin sekä kuulee että näkee huonosti, mutta arvelenpa vihkimisen silti kelpaavan. Tahdotko ratsastaa hänen luokseen ja jättää hänelle minun kirjeeni? Luulen, että hän muistaa minut.
Palasin paria tuntia myöhemmin pappi mukanani, ja silloin minua odotti yllätys. Laura tuli punastuen sisään valkoisessa silkkihameessa, jonka hän jollakin tutkimattomalla tavalla oli saanut käsiinsä Columbiassa ja kaunistanut joillakin ranskalaisilla nauhoilla — jäännöksiä kapineista, joita hänellä oli ollut ennen sotaa. Katsoin morsiameni kauneuden-jumalatarta kauniimmaksi, hänen luodessaan minuun sydämellistä rakkautta kertovan silmäyksen.
Vihkiminen tapahtui, ja puolta tuntia myöhemmin pappi ajoi kotiin, jonka jälkeen minä ja morsiameni menimme vanhan tuvan portaille. Takanamme kohosivat Alleghany-vuorten kauniit huiput, jotka eroittivat meidät sodan hävityksestä, ja edessämme laskeusivat asteettain sadat kauniit kunnaat laaksoon, joka ulottui aina meren rantaan, missä kansalaissodan verivirrat vierivät.
Tässä kauniissa maisemassa, jonka luonnon suojelusmuurit eroittivat ihmiskunnan hurjista intohimoista, me nyt saatoimme elää yksinomaan toisillemme ja iloita siitä onnesta, jonka Jumala oli meille suonut. Kuukauden ajan teimme parhaamme elääksemme unhoituksessa ja onnistuimme myöskin osittain. Kukapa mies ei olisi uskonut kohtalon suoneen itselleen onnellisen osan, saadessaan omistaa sen suuren rakkauden ja kauneuden, jonka morsiameni toi mukanaan? Mutta kumpikaan meistä éi voinut unohtaa ympärillämme vaanivaa vaaraa. Se teki meidät varovaisiksi, ja minun vaimoni kirjoitti myöskin monta kirjettä, joissa hän teki selkoa siitä, miten hauskaa hänellä oli tädin luona.