XIII
Naisia!
Päivä oli mennyt kuin onnellinen uni. Me antauduimme nyttemmin toivon valtaan, että hyvä kohtalo sallisi meidän nauttia toistemme rakkaudesta, huolimatta läheisyydessämme raivoavista sodan pyörretuulista. Kirkkaassa ilmassa suuremmoinen maisema esiintyi kaikessa kauneudessaan, suoden meidän rakkaudellemme autioiden erämaiden romanttisuuden. Olimme juuri istuneet verannalla katsellen Sinisten Vuorten tunturirinnettä, jonka jyrkänteitä pitkin pieni puro raivasi tiensä kaukaiselle tasangolle, missä sota raivosi. Takanamme kohosi tunturinharja kevyessä lumivaipassaan kohti sinisen taivaan korkeutta, sillä nyt oltiin joulukuun loppupuolella.
— Laura, — sanoin minä, käsivarsi hänen vyötäisillään, ja annoin hänelle pienen kuherruskuukausipuserruksen, — muistatko tämän päivän kolme vuotta sitten? Tuon tanssitilaisuuden sinun kotonasi, samana päivänä jona etelävaltiot tekivät kapinan?
— Niin, Lawrence, sitä päivää en koskaan unohda, mutta älä puhu kolmesta viimeisestä kauheasta vuodesta; olkaamme onnelliset niin kauan kuin voimme — kaukana sodan kauhuista — siitä tulee kyllä joka tapauksessa varsin lyhyt aika… Hyvä Jumala, kenet kuulenkaan? — lisäsi hän vaaleten ja hermostuneesti vavisten. Minäkin kalpenin, sillä me kuulimme jonkun sanovan:
— Tämä kai on Mary-tädin tupa, Caucus? — ja me tunsimme sen naisen äänen, jota kaikkein vähimmin olisimme tahtoneet tavata, — Belle Peytonin, Lauran sisaren.
Kuulin miten neekerin hampaat kalisivat.
— Herra Jumala, onko Belle-neiti täällä? — inisi hän useaan kertaan, ilmeisesti varoittaakseen meitä.
— Oletko hullu, Caucus? Avaa heti veräjä ja päästä minut sisälle! — käski Belle kiihkeästi.
Hän ratsasti sisälle puutarhaan, ja Laura meni kalpeana, mutta päättäväisenä sisartaan vastaan.
Olen vielä näkevinäni Bellen, kun hän juosten ylös portaita huudahti:
— Tulin levottomaksi tähtesi, kun Mary-täti kirjoitti Georgiasta mainitsematta mitään sinusta. Minusta oli merkillistä, kun sinä tulit tänne häntä tervehtimään, vaikkei hän ollut kotona. Mutta nyt minä aion jäädä tänne pariksi viikoksi. Meille tulee hauska tässä kauniissa vuoriseudussa. Mutta… ahaa! _Tämäkö _oli sinun matkasi syy? Oletko täällä tuon miehen keralla? Mitä se merkitsee, sisko? — sanoi Belle tuijottaen minuun leimuavin silmin.
— Belle, salli minun esitellä mieheni, herra Lawrence Bryant! — virkkoi Laura hyvin levollisena, mutta jonkinlainen värähdys äänessään.
— Sinun miehesi? — huusi Belle. — Oi, hyvä Jumala, tämä oli pahempaa kuin luulin!
— Niin, minun mieheni, jota minä rakastan ja kunnioitan ja jota sinunkin tulee pitää arvossa, Belle, jos tahdomme olla sisaruksia.
— Sisaruksia? Kun olet mennyt naimisiin maamme vihollisen kanssa? Tuon miehen, joka oli siinä määrin rakastunut pohjoisvaltioihin, että hylkäsi sinut paetakseen sinne? Voi tätä alennusta! Kurjaa, toivotonta! Mitä vanha isä-parkani sanookaan tästä?
Hän läähätti intohimoisesta pahastuksesta ja hysteerisestä epätoivosta.
— Hän ei sano mitään, sillä sinä et saa virkkaa tästä hänelle mitään, toistaiseksi, — lausui Laura kalpeana, mutta päättäväisenä.
— Minä sanon hänelle, — hänen halveksiakseen sinua yhtä paljon kuin minäkin. Rakastaa miestä, joka tahtoo meidän turmiotamme, yankeeta! — Tämä lausuttiin siten kuin se olisi ollut maailman halveksittavin nimitys.
Tyttö astahti minua vastaan salamoivin silmin ja näytti siltä kuin olisi tahtonut hyökätä kimppuuni.
— Oi, miten vihaan teitä! — sihisi hän. — Teitä, joka olette houkutellut sisareni luopumaan velvollisuudestaan ja lähimmistään! Siinä mies, joka ei ole kyllin rohkea taistellakseen meitä vastaan, vaan kernaammin tahtoo syöstä meidät turmioon houkuttelemalla hänet — sisareni…
Hän puhkesi nyyhkytyksiin ja väänteli käsiään. Minä olin vaiti, koska pidin viisaimpana antaa hänen purkaa lapsellisen raivonsa. Mutta vihdoin sanoin:
— Minä rakastin sisartanne, Belle-neiti, ennenkuin tämä sota eroitti meidät. Teillä oli tapana pitää minusta siihen aikaan; ettekö saata ajatella hieman ystävällisesti henkilöstä, joka pitää teitä sisarenaan?
— Teidän sisarenne! — huusi hän. — Kauan en ole teidän sisarenne! Olen kuullut, että teistä on tehty rangaistusvanki, sitten kun kaksi kertaa olette karannut meidän armeijastamme. Hyvästi, Laura! Sinun kuherruskuukautesi lähenee loppuaan!
Tyttö kääntyi horjuen mennäkseen.
— Mitä aiot tehdä? — huudahti Laura pidättäen häntä. — Minne sinä menet?
— Ratsastan lähimmälle sotilasasemalie antaakseni ilmi tuon miehen, jonka kanssa sinä olet mennyt naimisiin. Viranomaiset saavat ottaa hänet huostaansa ja toimittaa, että hänet ammutaan! Sen minä teen! Ja sitten hän pääsee puhuttelemasta minua sisarekseen! Silloin meidän häväistyksemme pestään hänen veressään, ja sinusta tulee hänen leskensä, mutta hänen vaimokseen et jää!
— Sen jätät tekemättä, — sanoi Laura hyvin levollisesti. — Sinä olet suunniltasi, Belle. Nyt jäät tänne, kunnes olet mahtunut järkiisi!
— Minä en jää hetkeksikään — älä koetakaan pidättää minua täällä! anna minun olla! Miten uskallat…!
Laura oli nimittäin tarttunut hänen käsivarteensa.
— Velvollisuuteni on, — sanoi Laura, — sekä miestäni että itseäsi kohtaan, estää mieletöntä naista teosta, jota hän katuisi koko elämänsä. Luuletko kenties, että sallisin sinun silmittömässä raivossasi murhata sen miehen, jota rakastan? luuletko minua yhtä hulluksi kuin itse olet? Nyt jäät tänne, kunnes olet jälleen viisastunut.
— En hetkeksikään sen katon alle, jota tuon miehen läsnäolo on alentanut! Oi, hyvä Jumala, Laura, miten saatoit tehdä sen? Mutta minä teen ainakin velvollisuuteni, jos sinä unohdat omasi, sinä luopio!
Molemmat sisarukset seisoivat säkenöivin silmin vastakkain; Bellen tummat silmät hehkuivat vihasta ja Lauran siniset päättäväisyydestä.
— Lawrence, — sanoi Laura levollisesti, — auta minua. Sinun henkesi on kysymyksessä. Tyttö on kyllin mieletön täyttääkseen uhkauksensa!
Huomasin ainoan pelastuksen riippuvan siitä, että noudatin vaimoni kehoitusta. Astuin sen vuoksi esille ja tartuin mahdollisimman hellävaroen Bellen käsivarteen.
— Ahaa, te olette oikea pohjoisvaltojen gentlemanni, te joka satutatte kätenne naiseen, — kähisi hän. — Se on yankeen kaltaista!
— Älä ole hävytön, Belle! — huudahti Laura, — kavahda, etten unohda olevasi sisareni! Vaienna hänet, Lawrence! Heti!
Sillä Belle pinnisti vastaan ja kirkui täyttä kurkkua hysteerisessä raivossa.
Lauran ja minun täytyi mahdollisimman hellävaroen taluttaa sisälle taisteleva tyttö ja teljetä hänet kunnollisesti toisessa kerroksessa olevaan huoneeseen, jonka ikkunoita rautaristikot suojelivat neekerivarkaiden murtautumista vastaan, koska siellä säilytettiin erikoisia ruokatavaroita. En unohda koskaan hänen katsettaan, kun jätimme hänet sinne. Puhutaan naarastiikerin raivosta, kun siltä otetaan poikaset, mutta vertaus on aivan liian laimea verrattuna Bellen kauniiden kasvojen ilmeeseen meidän sulkiessamme häneltä oven ja vääntäessämme avaimen lukossa.
— Nyt meidän täytyy erota, Lawrence, — sanoi Laura. — Nyt olet turvassa ainoastaan rajan toisella puolella.
— Sinun täytyy seurata minua, Laura!
— Minä en uskalla! Minun täytyy pitää tyttö vangittuna täällä, kunnes sinä olet mennyt rajan yli. Minä etsin sinut sitten jostakin pohjoisvaltioista. Pääsen kyllä naisena matkustamaan saarronmurtajassa — ilman sinua olisi elämä täällä sietämätöntä.
En koettanut taivuttaa vaimoani seuraamaan itseäni seikkailumatkalleni. Olin aikoja sitten merkinnyt kartalle tien, jota aioin kulkea rajan yli — se vei Pohjois-Karolinan vasemman osan halki Tennessee-valtioon ja oli paras, mitä minulle oli tarjolla, vaikkakin vakoojat, sissijoukot ja sotarosvot sitä häiritsivät.
Vaimoni ja minä erkanimme samana iltana. Kuherruskuukautemme päättyi yhtä odottamattomasti kuin oli alkanutkin, mutta minä jätin hänet varmuuteen siitä että hän oli minun, kaikista kosijoista huolimatta. Hän ei ollut enää minun morsiameni, hän oli minun vaimoni.
Caucuksen täytyi jäädä Lauran luokse.
Minulla oli hyvä hevonen, viisikymmentä dollaria ja pari revolveria.
Loput rahoista annoin Lauralle vastaisten tarpeiden varalle.
Kun Caucus avasi minulle veräjän ja sanoin jäähyväiset, näin vaimoni kalpeat, hillityt kasvot hänen ovella seisoessaan. En uskaltanut katsoa liian kauan taakseni, vaan purin yhteen hampaani ja alotin pakenemiseni — hänen tähtensä yhtä hyvin kuin itsenikin.
Kello oli yhdeksän illalla. Kuutamo valaisi laakson. Olin juuri panemassa kuntoon satulalaukkujani, kun kauhistuksekseni kuulin seuraavat sanat:
— Hitto vie, nyt sain teidät jälleen käsiini, ja tällä kertaa ette enää pääse livahtamaan!
Kymmenen jalan päässä minusta seisoi Peter Bassett tähdäten minua revolverillaan. En liikahtanut, vaan sanoin ainoastaan:
— Kas vaan, herra Bassett! En luullut enää tapaavamme toisiamme!
— Ette tietenkään, ja tuskin olette myöskään hyvillänne tästä kohtauksesta, senjälkeen kun annoitte neekerinne lyödä minut melkein kuoliaaksi ja heittää veneeseen. Minä hourailin kaksi viikkoa… Mutta teidän ystävänne palkinto on vielä minun saatavissani, ja kun teidän sisarenne matkusti tänne, aavistin jotakin olevan tekeillä, ja nähdessäni tänään itse morsiamen ikkunassa, käsitin ettette tekään ollut kaukana — kädet ylös!
Minä olin sillä aikaa siirtänyt käteni lähemmäksi pistoolikoteloa ja huusin nyt nauraen:
— Niinhän tietysti! — Iske häntä jälleen, Caucus!
Salapoliisi kirosi ja kääntyi taakseen uskossa että neekeri uhkasi häntä selkäpuolelta; mutta siinä siunaamassa minä vedin esille revolverini ja ammuin häntä heti, sillä minä en enää häntä säälinyt. Hän oli pidättänyt minut kolme kertaa, ja jollen surmannut häntä heti, niin olin hukassa.
— Taaskin puijattu! Jo nyt otti lempo! Ensiksi neekeri minut nykerrytti, sitte yankee nitisti.
Hän pyörtyi, luultavasti äkäännyksestä, sillä hän ei näyttänyt kuolettavasti haavoittuneelta.