XV

Pimeässä maassa.

Olin aikonut kulkea jostakin laaksokäytävästä, joka vie Sinisten Vuorten ja Alleghany-vuorten kautta Tennesseen valtioon, mutta päätin nyt tehdä polvekkeen Rutherfordin piirikunnan kautta, karttaakseni mahdollisia vainoojia.

Sinne oli ainoastaan muutamien peninkulmien matka; jo puolentoista tunnin kuluttua minä olinkin siellä ja jatkoin matkaani Rutherfordin kauppalaan, missä lepuutin hevostani, ja pääsin kello kolme aamulla Greens Hilliin. Mikään muu ei minua häirinnyt kuin tiellä olevien koirien haukunta. Mutta Greens Hiilissä kuulin kavioiden kopsetta takaani. Kehoitin väsynyttä hevostani, mutta kavioiden kopse läheni ja minä ratsastin puiden sekaan antaakseni ratsumiesten kulkea ohitseni ja nähdäkseni kuka siellä oli.

Se oli Caucus.

— Tulkaa mukaan, massa Bryant, Spartanburgista ajetaan teitä takaa — ne ovat puolen tunnin matkan jälelläpäin minusta. Laura-neiti lähettää teille tämän kirjeen. Mutta tulkaa mukaan, heti!

Kannustimme hevosia ja käännyimme pohjoista kohti, Caucus edellä. Eräällä tunturipolulla tuli eteemme pieni joki — Otter-puro — hyvin rytöisessä seudussa. Hevoset olivat peräti uuvuksissa kolmenkymmenen peninkulman ratsastuksesta.

Päivän koittaessa ratsastimme viidakkoon, jossa olimme varmassa suojassa, teimme tulen, söimme aamiaisen, panimme hevoset liekaan ja laskimme levolle.

Heräsin iltapäivällä väsyneenä ja haluttomana, ja neekeri kuorsasi yhä vieressäni. Muistin kirjeen, avasin sen ja sain lukeakseni seuraavaa:

Maanantai-iltana.

Rakas puolisoni!

Lähetän kaikessa kiireessä nämä rivit ilmoittaakseni sinulle, että eräs patrulli lähetetään sinua ajamaan takaa. Sinun laukauksesi johdosta saapui muutamia ratsumiehiä, ja Bassett saattoi sanoa heille mihin päin sinä olit ratsastanut. Luojan kiitos, ettei Belle ollut osallisena ajamassa näitä verikoiria sinun kintereillesi! Oi, rakas Lawrence, miten sydämellisesti rukoilenkaan tänä yönä puolestasi! Ollessasi poissa tunnen itseni kuin leskeksi — lesken kyyneleet kostuttavat kirjettä. Pidä vaari elämästäsi, sillä se on myöskin minun elämäni, puolisoni! Jumala suokoon, että me tapaamme jälleen! Se on ainoa rukoukseni, omani, rakastettuni.

Sinua rakastava, epätoivoinen vaimosi

Laura Peyton Bryant.

Piirrän uuden nimeni ensi kerran, rakas puolisoni.
Oi, suojelkoon sinua Jumala!

Olin monasti ennen nähnyt hänen rakkaan kasialansa, mutta koskaan en ollut lukenut niin toivotonta kirjettä häneltä — ensimäistä ja kenties viimeistä minkä sain vastaanottaa vaimoltani.

Silmäni kostuivat, ja minä päätin noudattaa kaikkea varovaisuutta matkustaessani tämän sissien ja sotarosvojen pimeän ja verisen maan läpi.

Herätin Caucuksen, ja syötyämme jälleen hieman meni hän takaisin vuoripolulle tähystämään.

— He ovat meidän jäljillämme, massa Bryant, — sanoi hän takaisin tullessaan. — Olen nähnyt tiellä heidän jälkensä.

— Mistä tiedät niiden olevan heidän jälkiään?

— Hevoselta, jolla Belle-neiti eilen saapui, oli poikki toinen kenkä. Eräs miehistä sitten otti eilisiltana hänen hevosensa; ja nyt näkyy edempänä olevalla tiellä katkenneen hevosenkengän jälkiä. He ovat varmaankin ratsastaneet Marioniin, järjestääkseen sieltä yleisen ajon.

— Montako heitä oli?

— Kolme, massa. Oletan toisten menneen Ashevillen tietä, ottaakseen meidät siellä kiinni siltä varalta, että olisimme ratsastaneet siihen suuntaan. Tämä on ikävä juttu, massa!

— Niin minustakin, — myönsin minä ajatellessani, että tie Marionin kautta oli katkaistu. — Tunnetko Ashevillen ja Marionin välillä mitään syrjätietä tai vuoripolkua täältä pohjoiseen päin?

— Kyllä, massa, Three Forksin luona.

— Missä se on?

— Kahdenkymmenen peninkulman päässä täältä Yanceyn piirikunnan rajalla.

— Tunnetko mitään Tennesseehen vievää vuorisolaa?

— Kyllä, luullakseni sinne laskee Chuckey-niminen joki.

— Hyvä, silloin me ratsastamme tänä iltana Three Forksiin ja sitten länttä kohti vuorten ylitse Tennesseehen, Knoxvillen seuduilta.

— Parempi odottaa hämärää, massa; saattaisimme kohdata patrullin paluutiellään.

— Löydätkö tietä pimeässä?

— Kyllä, varmasti, massa Bryant.

— Hyvä, silloin ratsastamme hämärässä.

Teimmekin sen syötyämme illallisen tulta sytyttämättä, koska huolellinen vaimoni oli antanut minulle keitettyä ruokaa moneksi päiväksi, ja Caucus oli myöskin varustanut itsensä ennenkuin ratsasti minun jälkeeni.

Asetin rakastetun Laurani kallisarvoiset kirjeet mukanani olevien harvojen paperien joukkoon. Niihin kuului myöskin Bassettin passi, joka saattoi olla hyvä sille varalle, että kohtaisin vakoojia. Tiesin, että lähestyimme seutuja, joita sekä etelä- että pohjoisvaltioiden sotilaat vallitsivat ja että sotarosvot kävivät täällä uhkaavammiksi.

Tien varrella oleva poltettu tupa, tuhottu lato ja tapa, millä muuan vastaantuleva mies livisti metsään, osoittivat meille, että me asteettain lähenimme läntisen Pohjois-Karolinan ja itäisen Tennesseen rajoja, missä naapuri taisteli naapuria vastaan ja veli surmasi veljensä.

Käännyimme pian pohjoiseen, ja Caucus ilahdutti minua ilmoittamalla, että olimme jättäneet sen tien, jota tiedustajapatrullin piti ratsastaa takaisin.

Neuvoin Caucukselle, että me, jos meiltä kysyttäisiin asiaamme, sanoisimme matkustavamme ostamaan muuleja etelävaltioita varten, ja että hänen täytyi olla olevinaan minun palvelijani. Kysyin häneltä myös, tiesikö hän paikkakunnalla jotakuta yankeeta, johon saattaisi luottaa.

— Kyllä, massa, vien teidät juuri erään sellaisen luo — hän asuu
Three Forksissa, ja häntä sanotaan "Ukko-yankeeksi".

Aamupuolella Caucus alkoi katsella tarkoin ympärilleen ja mutisi:

— Olenko nyt saattanut ratsastaa harhaan! — Mutta äkkiä hän huudahti: — Tiesin kyllä olevani oikeassa, massa Bryant. Tuolla on Ukko-yankeen poikkihäntäinen mäyräkoira!

Koira tuli muristen meitä vastaan talonpoikaistalosta, ja muuan tyttö maitopullo kädessä kääntyi takaisin tupaan.

Heti senjälkeen Ukko-yankee itse tuli ulos pyssy kädessä.

— Tuossa hän itse tulee. Hyvää päivää, mister Yank, pelkäsin että olitte kuollut! Muistatteko Caucusta, jolla oli tapana kantaa ruokasäkkiänne jahtimatkoilla?

— Enköpähän tuota muistaisi, — sanoi ukko. — En unohda sinua niinkään pian — näin unta tukastasi eräänä yönä — heräsin ja luulin ladon palavan. No, miksi nyt tulet tänne? Vaikeat ajat matkustamiselle nyt, — sanoi ukko katsellen epäluuloisesti minua.

Heti hänen sanoessaan "enköpähän tuota muistaisi" olin vakuutettu siitä, että hän oli pohjoisvaltioissa syntynyt.

— Teille on annettu täällä vaarallinen nimi, — sanoin koetellakseni häntä.

— Kun sanotaan Ukko-yankeeksi? Siksi minua nimitettiin ennen sotaa, ja sama saan olla vieläkin — onko teillä kenties mitään sitä vastaan? — kysyi hän luoden merkitsevän katseen pyssyynsä.

— Ei, — vastasin minä, — mutta tahdon hieman jutella kanssanne.

Ja minä kerroin totuuden mukaisesti koko pakoselkkaukseni.

— Tulkaa vaan sisälle; pidän teidän kaltaisestanne miehestä, — sanoi hän puristaen kättäni, vei minut tupaan ja huudahti:

— Tytöt, laittakaa tälle herralle oikein kelpo aamiainen!

Hänen tyttärensä, kolme sinisilmää, solakkaa, mutta voimakasta vuoristolaistyttöä, kiiruhti heti täyttämään hänen tahtoaan, sillä Ukko-yankee oli ilmeisesti itsevaltias tuvassaan.

Aamiaisen jälkeen minä selitin hänelle matkasuunnitelmani. Silloin hän sanoi:

— Nyt jäätte tänne huomis-aamuun. Te tarvitsette perinpohjaisen levon ennen tällaiselle retkelle lähtöänne, sillä siitä tulee ylen vaikea tehtävä. Ajattelen hieman sitä asiaa ja annan teille hyvän neuvon.

Suostuin kernaasti siihen, ja hän jatkoi:

— Useimmille sanoisin: Kääntykää takaisin! mutta teille minä sanon: Jatkakaa matkaanne, poikani, se on ainoa mahdollisuus! Tämän jälkeen on kuitenkin jokainen askel vaarallinen. Mutta, hyvä Jumala, teidän kaltaisianne poikia suosii toki onnikin hieman! Nyt autan teitä kaikessa missä voin. Teette paraiten, jos ratsastatte aamulla varhain Tittlen talolle. Se on neljän tunnin matkan päässä täältä Mitchellin piirikunnan rajalla. Tervehtikää häntä näin… (hän tarttui minua käteen). Sitten hänen pitää vastata näin… (ja hän puristi jälleen kättäni). Ja sitten hän sanoo teille, mitä teidän on tehtävä. — Älkää unohtako kädenpuristusta, poikani; miestä, joka ei osaa siihen vastata, täytyy teidän varoa sekä olla valmis iskemään hänet maahan.

Illallisen jälkeen me kaikki kokoonnuimme takkavalkean ääreen, ja ukko huvitteli meitä kertomalla tarinoita varhaisemmasta elämästään vuoristossa. Silloin eräs tytöistä sanoi:

— No, isä, jos joku kapinallinen tulisi tänä yönä tänne, niin mihin panisit herran silloin? Sinä tiedät, etteivät he liikoja pidä sinusta ennestään, ja minä arvelen, että sinulla pitäisi olla joku suunnitelma estääksesi yllätystä keskellä yötä!

— Niin, — sanoi Ukko-yankee, — he nuuskivat täällä melko usein. He näyttävät kantavan kaunaa minuun — kenties nimen vuoksi; mutta minä selviän heistä aina ilman ikävyyksiä. Eräänä yönä heitä saapui puoli tusinaa ratsastaen; sanoivat tulleensa noutamaan minua — minun oli muka lähdettävä armeijaan; mutta minä astuin ainoastaan ovelle ja sieppasin pyssyn käteeni, ja tytöntylleröni ymmärsivät mistä oli kysymys ja ottivat kaksipiippuiset haulikkonsa, ja sitten minä sanoin noille poikasille, että olin asunut liian kauan tuntureilla antaakseni itseäni tuolla tavalla säikyttää. Jos he tahtoivat käydä vieraisilla talossani, olivat he tervetulleet, mutta jos he koskivat kädellään minun kaltaiseeni vanhaan mieheen, niin he tekivät sen viimeisen kerran, sillä minun tyttäreni tähtäsivät heitä. Silloin eräs heistä sanoi, etteivät he tahtoneet rettelöä; halusivat vain hieman illallista. Nähkääs, — sanoi ukko hymyillen, — he tiesivät varsin hyvin, että minä ampuisin, ja minä arvasin, ettei heillä ollut sillä hetkellä halua kääntää töppösiään taivasta kohti.

Tarjouduin mieluummin heti jatkamaan matkaani kuin saattamaan heitä vaaraan, mutta ukko sanoi ankarasti:

— Jäätte paikoillenne, poikani! Saatan pitää huolen itsestäni ja teistäkin! — Ja hän vei minut vuoteelle, mikä tosiaankin oli hyvätyö metsässä vietetyn yön jälkeen. Caucus laskeutui levolle talliin hevosten kanssa. Hän sanoi voivansa juosta metsään helpommin tallista kuin tuvasta.