XVI
Onkalotien kautta.
Aamulla eräs tytöistä tuli kiiruhtaen sisälle ja kuiskasi jotakin isälle.
— Ei tunnu vieraanvaraiselta pyytää teitä lähtemään, — sanoi ukko, — mutta asiaa ei voi auttaa. Tyttäreni sanoo, että eräs neekeri, joka ratsasti ohi, oli nähnyt osaston Morganin ratsuväkeä tulevan tätä tietä. Karauttakaa suoraan pohjoista kohti, kunnes tulette Cane-virran mutkaukseen; ratsastakaa sitten koilliseen, niin tulette Tittlen taloon vähää ennen Fiat Rockiin saapumistanne.
Läksimme matkaan nopeaa neliä, vaikkakin keli oli raskas ja likainen — vettä satoi virtanaan. Kysyimme vastaantulijoilta saisiko paikkakunnalta ostaa muuleja hallitusta varten; ja minä sanoin, että minulla oli kiire palata Kaleighiin viikon kuluttua. Sanoin myöskin Caucukselle, että olisi parasta, jos hän kääntyisi hevosineen takaisin, koska minä vuoristossa saatoin kävellä yhtä nopeasti kuin ratsastaakin, ja matka oli edempänä tuleva hyvin vaaralliseksi; mutta hän vastasi:
— Ei, massa, tämä poika ei käänny takaisin Karolinaan, uhkaisittepa minua vaikka kuudella panoksella, — vapaus viittoo!
Hän seurasikin minua valittamatta kaksi kuukautta.
Saapuessamme Tittlen kartanolle huomasin hämmästyksekseni pihalla kaksi pohjoisvaltioiden sotilasta ja sain rouva Tittleltä tietää, että hänen miehensä oli mennyt myllyyn viljan hakuun. Hän näytti hyvin levottomalta, kunnes minä astuin esille ja puristin hänen kättään, kuten Ukko-yankee oli opettanut. Silloin hän sanoi varsin levollisesti, että sotilaat olivat karanneet Salisburyn vankilasta ja olivat matkalla rintamaan.
Neuvoin sotilaita pukeutumaan siviilipukuihin. He tekivät sen. Sitten Tittle tuli takaisin ja kehoitti meitä jatkamaan matkaamme, koska ympärillä oli vakoojia, mutta lisäsi samalla:
— Paras olisi kääntyä takaisin, sillä kapinalliset ampuisivat teidät kuin varpuset, eivätkä pohjoisvaltioiden sotilaat ole sen parempia.
Mutta kun minä itsepäisesti tahdoin jatkaa matkaani, neuvoi hän minua lähtemään pohjoiseen, Rock-purolle, ja karttamaan Bakersvillea.
Me kiiruhdimme edelleen rankkasateessa, ja nyt Caucus ei enää tuntenut paikkoja. Sattumalta tulimme väistäneeksi erästä pientä laaksoa, jossa sitten näimme kuusi ratsastavaa vakoojaa, ja menimme metsään, joka ei suurestikaan tarjonnut sateensuojaa. Siellä teimme tulen kuivataksemme vaatteitamme, syödäksemme ja nukkuaksemme hieman, alakuloisina, märkinä ja viluisina.
Aamupuolella neekeri ravisti itseään kuin märkä koira — oli kylmä ja satoi lunta.
Jatkoimme matkaamme erääseen talonpoikaistaloon, jossa ainoastaan naisia oli kotosalla. Eräs heistä oli kauhistavan murheellinen ja kertoi, että sissit olivat edellisenä päivänä ampuneet hänen miehensä hänen silmiensä edessä.
Lumimyrsky pakotti meidät jäämään sinne koko päiväksi. Mutta sitten me samoilimme sinne tänne vielä neljä päivää turhaan koettaen kulkea Tittlen osoittamaa suuntaa. Vihdoin saavuimme eräälle solalle ja sen läpi taloon, jonka omisti muuan etelävaltioiden armeijan upseeri. Muuan talonpoika sanoi, että hänen sotilaitaan oli ollut paikkakunnalla, mutta ei tiennyt missä.
Puolen tunnin kuluttua saavuimme kentälle, jolta minä hämmästyksekseni kuulin kiväärinlaukauksia, ja piilouduttuamme aidan taakse huomasimme laukauksista, että pari, kolme miestä ampui poikki laakson, jossa heidän tuleensa vastasi pari kolme muuta miestä laakeripuuviidakosta. Lähimmät olivat etelävaltioiden ratsumiehiä, toisilla oli sininen univormu.
— Siunatkoon, ne tulevat meidän perässämme! — huusi nyt Caucus; ja katsahtaessani taakseni huomasin kuusi ratsumiestä, jotka olivat seuranneet jälkiämme lumessa. Olisin kyllä, kiitos passini, saattanut pysähtyä ja jäädä juttelemaan heidän kanssaan, mutta unohdin itseni tietäessäni että he olivat vihollisia, nousin hevoseni selkään ja jatkoin Caucuksen seuraamana täyttä laukkaa.
Ratsastimme eteenpäin onkalotietä, mutta se oli hulluinta mitä saatoin tehdä, sillä heidän karbiiniensa laukaus saavutti meidät, ja minun hevoseni suistui maahan. Silloin huusin Caucukselle, että hän seuraisi minua, hyppäsin aidan yli ja juoksin viidakon läpi vesiuurroksen vastakkaiselle puolelle. Olimme nyt menettäneet hevosemme, ja jos vielä olisimme kadottaneet revolverimme, rahamme ja paperimme, niin olisimme kadottaneet kaikki, mutta hyvin varustettuina saattaisimme puolustaa onkalotietä vainoojiamme vastaan. Annoin Caucukselle toisen revolverin.
Silloin joku sanoi minun takanani:
— Te kai olette, uskon ma, meidän puolellamme. Tulkaa auttamaan meitä puolustamaan onkalotietä.
Hän oli sininen sotilas, ja me seurasimme häntä. Heti vierellämme huomasimme luutnantin ja kolme miestä sinisissä pohjoisvaltio-miesten sotilaspuvuissa,; edellisellä oli Henry-kivääri, jolla hän tarkkaan vastasi kolmen etelävaltioiden sotilaan tuleen ja haavoitti yhden heistä. Hänelläkin oli joukossaan yksi haavoittunut. Etelävaltioiden sotilaat vetäytyivät takaisin.
— Nyt, pojat, meidän täytyy yhtyä Steinerin väkeen niin pian kuin saatamme, ennenkuin nuo ehättävät edelle! — huudahti luutnantti; ja me kuljimme pientä vuoripolkua, kohosimme erästä kukkulaa ja laskeusimme laaksoon, jossa ketterä Steiner oli joukkoineen. Haavoitetun me kuljetimme mukanamme.
— Oletan aikovanne samota samaa tietä kuin mekin, — sanoi luutnantti minulle; — tunnen hyvin Knoxvillen seudut, ja te tekisitte viisaimmin, jos seuraisitte meitä; viisi miestä ovat varmemmat kuin kaksi. Teidän hevosenne olisivat tämän jälkeen olleet teille vain haitaksi, sillä meidän täytyy kulkea tunturien yli, jos mieli päästä hengissä perille. Kerroin kohtaloni hänelle ja Steinerille.
— Hyvä, herra Bryant, — virkkoi luutnantti, — jos joku saattaa viedä teidät rajan yli, niin sen saatan minä tehdä!
Me puristimme toistemme kättä — minä tervehdin häntä Ukko-yankeen tavoin, ja vanha Steiner sanoi:
— Niin sen pitää olla, nyt tiedän teidän olevan oikealla asialla!
Seutu oli hyvin suuremmoista ja villiä. Edessämme kohosivat rotkojen eroittamina Sinisten Vuorten harjanteet, joiden välitse joet virtasivat Tennesseehen, osoittaen meille tietä pohjoisvaltioiden riveihin. Meille oli onni, että luutnantti tunsi kaikki onkalotiet, sillä Longstreetin vakoojia parveili ympärillä kaikkialla, ja luutnantti johti juuri erästä vastakkaisen leirin pientä vakoojapatrullia. Hän oli peloton, yritteliäs mies ja väsymätön jalankulkija.
Ensimäinen yösijamme oli Middletonin talo, jossa kaksi miestä piti tulla lisää. Puolta peninkulmaa kauempana sanoi kaksi vastaantulevaa ratsumiestä:
— Teitä kohtaa pian matkallanne vaikea este.
— Mikä sitten? — kysyi luutnantti.
— Säännölliset.
— Mitä väkeä ne ovat?
— Niin, he kulkevat sinne tänne pyydystellen kaikkia keitä saavat käsiinsä — joskus he ampuvat ihmisiä, joskus he hirttävät heitä. Vähän matkan päässä eräs riippuu puussa. Pitäkää silmänne auki vaan!
Luutnantti epäili kertojia ja piti heitä silmällä niin kauan kuin he olivat näkyvissä. Sitten hän vei meidät tieltä vuoristoon välttääkseen sen enempiä tapaamisia. Tie oli hyvin 'hankala, ja se vei läpi rytöisten rotkojen ja huimaavien tunturihuippujen, mutta me saavutimme Middletonin tuvan kello yksitoista illalla.
Siellä tapasimme taas kaksi vakoojaamme, ja nyt meitä oli seitsemän miestä — siis melkoinen joukko.
Middleton suositteli vanhaa karhunampujaa Zeke Carteria oppaaksi seudun läpi, joka vilisi sissejä ja sotarosvoja. Mies suostuikin kahdestakymmenestä dollarista. Hän oli pitkä, harteva, harmaapartainen karilas. Hän kutsui meidät tupaansa, jossa keitti ruuat matkaa varten, jonka arveli kestävän kolme, neljä päivää.
Tuvan seinillä riippui hirvensarvia ja karhunnahkoja, osoittamassa ukon tuntureilla suorittamia urotöitä.
Puolenyön aikana hän otti olalleen vanhanaikaisen pyssynsä sanoen:
— Hei, pojat, nyt meidän on mentävä hyvänlaisen tunturiharjanteen yli.
Seurasimme häntä hanhenmarssissa, ja yli kiviröykkiöiden suorittamamme kauhistavan marssin jälkeen, joka muutti kenkäni riekaleiksi — ja jonka kestäessä olin kerran eksynyt seurastani ja töintuskin sen jälleen pimeässä löytänyt — pääsimme me lepopaikalle. Olimme hyvin hiljaa, jottemme herättäisi sissijoukkojen huomiota — Zeke sanoi, että heidän tyyssijansa oli Sweetwaterin laaksossa, jonka läpi meidän piti matkustaa.
Me olimme melkein päässeet sen yön matkan loppuun, kun Zeke äkkiä huudahti:
— Pysähtykääpä, miehet!
— Mistä on kysymys? — sanoi eräs mies, joka tuli vastaan pimeässä.
— Keitä te olette? — kysyi Zeke.
— Olemme vakoojia, ja ystäviä, jos niin tahdotte.
— Kuinka monta?
— Kaksi vain.
— Mihin matka? — kysyi luutnantti.
— Samoilemme hieman sinne tänne, kuten tekin, luulen ma. Ettekös aio rintamaan?
— Ei, hitto vie, maksa ollenkaan vaivaa seisoa tässä juttelemassa, — sanoi Zeke kärsimättömästi. — Kun tulette nyt vaan mukana, niin saamme pian oppia tuntemaan teidät tahi te meidät.
Pidimme heitä vankeina ja leiriydyimme erään pienen hevosenkengänmuotoisen avoimen paikan kohdalle, jonka läpileikkaus oli viisikymmentä jalkaa ja jonka vastassa oli jyrkkä vuorenseinämä ja taustalla puro. Alapuolelle oli laakso.
Molemmat miehet olivat ystäviä, ja me panimme nukkumaan, asetettuamme vahdit.
— Tie vapauteen onkin hiton kivinen! — sanoi uupunut Caucus.
Kuljettuamme seuraavana päivänä puoli tuntia täytyi meidän mennä maantien yli, ja vanha Zeke opetti meitä kulkemaan tien yli takaperin, pettääksemme matkustajia tahi vakoojia.
Sitten kuljimme erään metsänliepeen ohi, jossa vanhalla Zekellä oli ollut kahakka karhun kanssa, joka oli vähällä surmata hänet ja oli jättänyt hampaitten jäljet ukon käsivarteen.. Ja kuljettuamme muutaman mökin ohi, jossa eräs vanha akka haukkui meitä "unioonilaisiksi", saavuimme kauniiseen laaksoon — siinä näimme ensi kerran kappaleen Tennesseetä!
Nauttiessamme siitä, että näimme tämän luvatun maan, sanoi Zeke:
— Nyt, pojat, menen takaisin mökkiini, mutta ensin tahdon puristaa jokaisen kättä. Pitäkää silmänne auki ja ruuti kuivana. Sitä tarvitaan! Jääkää hyvästi!
Ja vanha raja-asukas läksi. Saavuimme pian tielle, jota kuljimme mukavuussyistä vaarasta huolimatta. Caucus, joka astui edellä, tuli pian takaisin ja sanoi kuulleensa ääniä kauempaa. Me emme kuitenkaan kuulleet mitään ja jatkoimme matkaamme, mutta tuskin olimme saapuneet eräälle kukkulalle, niin että meidät saattoi eroittaa taivaanrantaa vasten, kun jo laukaus rätisi eräässä metsänliepeessä. Meitä väijyttiin, mutta ilta oli pimeä ja me heittäydyimme maahan, niin että kukaan ei haavoittunut.
— Nyt, pojat, ammumme kukin pari kolme laukausta, niin he luulevat meitä olevan paljon, ja sitten seuraatte minua, — sanoi luutnantti.
Kuului kuin koko plutoona olisi ampunut, ja sitten me kiiruhdimme ylös vuorenkylkeä ja edelleen solaan välttääksemme uusia vaanijoita.
Saavuttuamme aamuhämärissä sinne näimme hämmästyneinä alhaalta kimaltelevan valoja. Siellä oli leiritulia. Leiriydyimme sen vuoksi metsään ja jatkoimme vasta iltasella matkaamme erääseen solassa olevaan tupaan, jonka Jim Boles nimisen omistajan luutnantti tunsi.
Jim Bolesin kaksi tytärtä olivat reippaita ja voimakkaita seitsemän-, kahdeksantoista vuotisia tytön tylleröitä. He näyttivät meille sitten tien leiritulien ohi hra Mixin tupaan, johon me lopuksi perin uupuneina pysähdyimme saadaksemme levätä tarpeeksi. Minun kenkäni olivat aikoja sitten menneet piloille, jonka vuoksi olin kietonut haavoja täynnä olevat jalkani takinvuorista revittyihin riekaleihin. Vaatteet olivat aivan repaleina.