XVII
Rivien läpi.
Sanoessamme kolmantena päivänä jäähyväiset isäntäväellemme ja kauneille oppaillemme kieltäytyivät nämä kelpo ihmiset ottamasta pienintäkään korvausta vaivoistaan.
Kuljimme nyt raivattua tietä, jonka tasaisuus sai meidät unohtamaan vaaran lisääntymisen, mutta tuskin olimme ehtineet peninkulmaakaan ennenkuin luutnantti huudahti:
— Suuri Luoja, tuolla tulee puoli tusinaa sotilaita; meidän täytyy tehdä vastarintaa, joskin laukaukset saattavat kutsua heitä lisää. Joka mies menköön suojaan ja totelkoon määräyksiä!
— Tulkaa tänne, massa Bryant! — huusi Caucus, joka oli hiipinyt pienen joen varrella olevan viidakon taakse, ja hänen hampaansa kalisivat hänen seisoessaan kylmässä vedessä. Noudatin hänen kutsuaan, sillä harkitsemisaikaa ei ollut.
Joukko olisi meitä huomaamatta kulkenut ohi, jollei Caucus-parka olisi niin onnettomasti kalisuttanut hampaitaan.
— Hitto vieköön, onko täällä keskellä talvea kalkkalokäärmeitä! — huudahti joukon kersantti pysähtyen kuuntelemaan.
— Ampukaa! — huusi luutnanttimme, jonka jälkeen pensaiden ja kivien takaa alkoi luotisade hämmästyneitä etelävaltioiden sotilaita vastaan.
— Tässä on eräs! — huudahti muuan heistä ja kannusti hevostaan Caucusta vastaan. Mutta silloin minun revolverini ja luutnantin pyssy alkoivat puhua, ja sekä hevonen että mies tupertuivat jokeen. Sotilas hyökkäsi kuitenkin, vaikka oli haavoittunut, Caucuksen kimppuun, joka taisteli kuin hornanhenki pitäen revolveria nuijanaan. Viisi muuta ratsumiestä hyppäsivät hevosten selästä ja pakenivat — kuudes vieri virran mukana.
— Reippaasti matkaan nyt, pojat! — huusi luutnantti. — Kymmenen minuutin kuluttua on kimpussamme sata miestä lisää!
Hänen ei tarvinnut meitä kehoittaa. Kapusimme vuorenkylkeä, kuljimme yli vuorenharjanteen ja saimme erinomaista suojaa eräässä tuuheassa metsänliepeessä, johon asetimme vahdin. Kuivasimme sitten vaatteemme ja rupesimme syömään.
Yöllä jatkoimme matkaamme Tennesseehen ja kahtena seuraavana päivänä kiertotietä pohjoiseen. Ruokavaramme olivat lopussa, meillä oli kauhea nälkä. Lähetin Caucuksen ostamaan ruokaa erääseen tupaan.
Hän tuli takaisin tuoden mukanaan jauhosäkin, silavankimpaleen, kaksi korppulaatikkoa, kolme tusinaa munia, kinkun ja säkillisen perunoita.
— Mitä kummaa! Saitko kaiken tämän dollarilla?
— Sain, massa.
— Mitä eukko sitten sanoi?
— Eukko ei sanonut mitään. Eukko oli kellarissa, ja minä telkesin hänet sinne siksi aikaa, kun ostin ruokavarat.
— Caucuksesta tulee ajan pitkään ruokavarojen hankkija armeijalle, — virkkoi luutnantti nauraen.
— Minä opettelen, massa luutnantti, — sanoi Caucus.
Hänestä tulikin se muutamia kuukausia myöhemmin.
Jatkoimme matkaamme koko yön ja seuraavan päivän, sitten meidän täytyi levätä pienessä hirsituvassa muutaman sadan kyynärän päässä maantiestä, jota pitkin me pari kertaa kuulimme joukkojen ja myöskin tykkiväen kulkevan; — se merkitsi, että Longstreet teki muutamia liikkeitä.
— Luultavasti hän peräytyy, — arveli luutnantti Hauson; — mutta siitä saamme piankin varmuuden!
— Kuinka niin?
— Siksi että me pian olemme pohjoisvaltioiden armeijassa tahi etelävaltioiden armeijain vankeina — taikka myöskin luojamme luona. Emme saata toki ihan iänkaiken vetelehtiä vihollismaassa. Nyt olen määrännyt, että meidän on kuljettava Nolachuckyn poikki, kahdentoista peninkulman päässä täältä. Sinne me ehdimme kiivaassa marssissa ennen päivän koittoa. Jos pääsemme elävinä joen yli, niin olemme puoli tuntia myöhemmin omiemme luona.
Eräs niitä tapahtumia, jotka tällä seikkailurikkaalla matkalla tekivät minuun valtavimman vaikutuksen, oli seuraava:
Lepäsimme eräässä talossa, jonka omistajan luutnantti tunsi. Isäntämme ei kutsunut meitä pieneen kamariin, koska eräs etelävaltioiden mies oli siellä hengenvaarallisesti sairaana äitinsä hoidossa. Äiti pelkäsi luultavasti että me teloittaisimme sairaan ja pyysi huolestuneena saada puhella jonkun meikäläisen kanssa. Menin sisälle ja huomasin nuoren miehen sanomattoman kiihoittuneeksi, osittain kuumeesta, osittain levottomuudesta. Hän kysyi uupuneella äänellä mitä me tekisimme, tekisimmekö hänelle mitään pahaa. Rauhoitin häntä sanomalla, että me olimme matkalla rintamaan emmekä aikoneet häiritä ketään, joka ei meitä häirinnyt. Tämä näytti keventävän hänen mieltään, ja äiti seurasi minua siunaten ovelle. Sellaisia olivat ajat, että miehen, jolle jokaisen inhimillisen tunteen tulee suoda rauhaa ja osanottoa, täytyi pelätä henkeään.
Kun meidän nyt kohdakkoin täytyi erota luutnantti Hausonista, tahdoin minä mielelläni antaa jonkun tunnustuksen tälle rohkealle ja avuliaalle miehelle ja revin sen vuoksi lehden muistikirjastani kirjoittaen siihen seuraavaa:
"Koska luutnantti Hauson neljännestä Kentuckyn ratsuväkirykmentistä erinomaisella kunnolla, arvostelukyvyllä, kieltäymyksellä ja urhoollisuudella on ohjannut allekirjoittaneita, erään pohjoisvaltioiden joukon jäseniä, jotka olemme koettaneet päästä pois etelävaltioista, saamme hänelle lausua vilpittömän, sydämellisen kiitoksemme, ja koska emme voi sitä osoittaa tehokkaammalla tavalla, niin lausumme hänelle parhaat onnentoivotuksemme — jotta hän ehein nahoin pääsisi tästä sodasta, ja vaarojen ja vaivojen jälkeen nauttisi jäljellä olevaa elämäänsä terveydessä ja onnessa."
Kirjoitettuamme sen alle luin sen luutnantille, joka sanoi pitävänsä sen tarkoin tallessaan koko elämänsä.
Sitten me jatkoimme vaellustamme ja saavuimme erään tien varrella
olevan tuvan kohdalle. Nolachucky-joki näkyi sadan sylen päässä.
Tuvassa asui vain keski-ikäinen nainen kahden tyttärensä keralla.
Mitään miehiä ei näkynyt.
Kysyttyämme vaimolta, voisimmeko rauhassa kulkea joen yli, vastasi hän:
— Ette ilman vaaraa. Viime yönä ammuttiin siellä kolme miestä heidän koettaessaan mennä yli.
Näimme myöskin toisella puolella kapinallisten leiritulet. Vaimo selitti meille, että edempänä vei silta joen yli, mutta sitä vartioimassa oli jalkaväkeä ja mahdollisesti pari kanuunaa. Hän luuli myöskin siellä olevan jotakin tekeillä, koska sotajoukkoja oli ollut liikkeellä koko päivän ja kivääritulta oli jyskynyt rintamalta. — Huomenna tulee varmaankin kuuma päivä, — lisäsi hän.
Tämä teki meidät halukkaiksi päästä rintamaan, sillä jos Longstreet etenisi, olisi meidän kuljettava vielä paljoa pitempi ja vaarallisempi matka.
Päätimme niinmuodoin uskaltaa — kaikki, paitsi kolmea, jotka kieltäytyivät — ja otimme vaimon veneen, jota me, karttaaksemme melua, soudimme käsin. Otin yltäni vaalean takkini ja ojensin sen Caucukselle; harmaa alusnuttuni ei loistanut pimeässä.