XVIII
Kirje, joka merkitsi elämää.
Äkkiä kuului vastakkaisen rannan pensaista huuto:
— Kuka siellä?
— Hypätkää veneestä, henki on kysymyksessä! — kuiskasi luutnantti minulle ja teki itse neuvonsa mukaan, saadakseen veneestä suojaa kiväärin luoteja vastaan.
Minä noudatin esimerkkiä, pysyttäytyen veneen pohjan alla meidän verkalleen liukuessamme pitkin virtaa. Silloin kuulin kiväärinlaukauksen ja veneeseen jääneiden miesten valituksia.
— Jeesus, mitä on tehtävä? — huudahti Caucus.
— Seuratkaa virran mukana joku matka ennenkuin koetatte päästä rantaan, — kuiskasi luntnantti minulle. Seurasin häntä, mutta hän katosi pian pimeässä näkyvistäni.
Kuljettuani parisataa syltä virran mukana jäykkänä kylmästä, sillä virta tuli lumivuorilta, uin rantaan ja hapuilin pensaikkoon, jolloin onnettomuudeksi taitoin muutamia oksia.
Heti sen jälkeen pari pajunettia asetettiin rintaani vasten, ja joku huusi:
— Antaudu tahi kuole!
— Olen vankinne, — sanoin siinä määrin kangistuneena kylmästä, etten kyennyt pakenemaan enkä puolustautumaan.
— Olitteko mukana veneessä, jota äsken ammuttiin?
— Olin; keitä te olette?
— Vain komppaniallinen Etelä-Karolinan poikia. Olemme tulleet tänne huolehtimaan, että te tennesseeläiset pysytte siivolla.
— Viekää hänet päämajaan, — käski kersantti, joka oli tullut joukkoon.
Eversti ei ollut saapuvilla, ja minä pyysin hänen ajutantiltaan lupaa saada lämmitellä itseäni nuotiolla, sillä hampaani kalisivat kylmästä.
— Niin, saamme kaiketikin lämmittää teitä hieman, jos tahdomme saada teiltä mitään tietoja; mutta luulenpa, että taas kylmenettekin ennenkuin teistä selviämme!— Olette kaiketikin vakoilija?
— Selitän asemani everstille.
— Hyvä!
Hetkisen kuluttua saapui eversti luoden minuun sivumennen katseensa.
— Oletteko tavannut hänellä mitään papereita?
— En, herra eversti.
— Hyvä, viekää vanki sisälle.
Minut vietiin hirsitupaan, mutta tuskin oli eversti ehtinyt jälleen katsoa minuun ennenkuin hän säpsähti ja lähetti upseerin pois jollekin asialle. Sitten hän käski vahdin päästämään minut ja vartioimaan oven ulkopuolella, koska tahtoi olla rauhassa, jonka jälkeen hän huudahti käheästi nauraen:
— Tämäpä oli odottamaton kohtaus, Bryant! Milloin te tulitte
Morris-saaren vallitustöistä?
Tunsin hämmästyksekseni vanhan ystäväni ja toverini Harry Waltonin. Hänellä oli nyt täysi parta, ja kasvot olivat tulleet siinä määrin pronssinruskeiksi, etten aluksi ollut häntä tuntea.
— Majuri Waltön! — huudahdin.
— Eversti, — keskeytti hän. — Kuolema on ylentänyt minut viime tapaamalta — sellaista tapahtuu usein täällä!
— Olette siis kuullut puhuttavan, että olin vankina Morris-saarella?
— Niin, karkaamisesta tuomittuna, luulen. Missä on passinne?
— Minulla ei ole.
— Ei ole passia, — ja kuitenkin olette tullut siviilipukuisena meidän riviemme läpi? Miten pääsitte Morris-saarelta?
— Minut siirrettiin Stono-virralle.
— Milloin pääsitte vapaaksi?
— Minua ei vapautettu.
— Siis karkuri toistamiseen? Asianne näyttää huonolta, Bryant, kauhean huonolta, — lisäsi hän, sytytti piippunsa ja istuutui. — Voisin muitta mutkitta heti paikalla ammuttaa teidät sotaoikeuden tuomion mukaan, rikkomatta saamiani valtuuksia. Minun täytyy luultavasti tehdäkin se, jos meidät karkoitetaan täältä huomenna, kuten pelkään.
— Elämäni on teidän käsissänne, eversti Walton, mutta mielestäni ette ole kovinkaan ritarillinen, jos otatte hengiltä vanhan ystävänne ja koulutoverinne, sen vuoksi että hän oli onnellisempi kosiessaan Laura Peytonia…
— Vaiti! — huudahti eversti. — Älkää koettakokaan vakuuttaa, että hän rakastaa teitä! Sitä minä en usko! Siinä tapauksessa ette te, eikä kukaan toinenkaan mies maan päällä, olisi jättänyt häntä. Minä tyydyn joka tapauksessa tekemään vain velvollisuuteni. Minä luovun kostosta. Lähetän teidät vartioituna Chattanoogaan. Siellä teidät tuomitaan, eikä kukaan saata väittää, että Harry Walton olisi kohdellut teitä epäritarillisesti! Teen ainoastaan velvollisuuteni, hyvä herra!
Silloin ajutantti tuli ilmoittaen, että eräs neekeri tahtoi puhutella everstiä, ja samalla Caucuksen punainen pää loisti leirivalkeassa. Hän oli itse läpimärkä, mutta kantoi takkiani, joka näytti aivan kuivalta — siellä oli kaikki minun paperini.
Silloin tiesin, että kaikki toivo oli mennyttä. Kohta kun minun oikea nimeni tiedettiin, oli Bassettin passi minut tuomitseva.
— Jeesus, miten hauska saada tavata teitä, massa eversti Walton! — sanoi Caucus teeskennellen ihastusta. — Kukapa olisi saattanut uskoa tapaavansa tässä kirotussa maassa Etelä-Karolinasta kotoisin olevan ystävän! Sanoin koko ajan: kunpa vaan tapaisimme eversti Waltonin, sanoin minä.
— Luulen sinun iloitsevan jälleennäkemisestä enemmän kuin herrasi,
Caucus, — sanoi eversti nauraen.
— Viekää pois hänet ja antakaa hänelle ruokaa — neekerit ovat aina nälkäisiä! Mutta katsokaa, ettei hän karkaa vihollisen puolelle, tarvitsemme häntä todistajana!
— Tässä, massa Bryant, ovat paperinne, passinne ja kaikkityyni, — sanoi Caucus kauhukseni ja laski paperit pöydälle.
— Otan ne tutkittavakseni, — sanoi eversti Caucuksen mentyä ja silmäili hät'hätää paperit, joista muutamat näyttivät herättävän hänen tyytyväisyyttään. — Luulen, ettei teidän asianne tuota sotaoikeudelle suurtakaan vaivaa, enkä minä huoli erikoisesti salata teiltä tunteitani. Joskin teidät ammuttaisiin kymmenen kertaa, niin ette tulisi niin onnettomaksi kuin miksi olette tehnyt minut!
— Eversti Walton, — vastasin minä, — tämän onnettomuuden olen tuottanut teille vastoin tahtoani. Me rakastimme samaa naista. Minun onneni oli, että voitin hänet.
— Voititte hänet? — huudahti Walton; — ei, hän on liian uskollinen etelävaltioiden nainen ajatellakseen teitä nykyisin. Voititte hänet! Olette ainoastaan voittanut sen mihin sotaoikeus teidät tuomitsee!
Hän silmäili edelleen minun papereitani. Äkkiä hän huudahti kuin hengenhädässä. Näin hänen pitävän vaimoni kirjettä kädessään.
Kalpeana, tuskin kyeten hillitsemään itseään hän tuli eteeni ja mutisi:
— Onko se totta? Onko Laura — Laura Peyton teidän — vaimonne?
— On, — vastasin minä, — minun rakastettu vaimoni!
— Hyvä Jumala!
Hetkisen kuluttua hän rauhoittui ja mutisi:
— Se on hänen käsialaansa! — ja luki kirjeen vielä kerran, jonka jälkeen hän unohtaen minun läsnäoloni painoi kätensä kasvojaan vasten ja vaipui tuolille.
Huomasin hänen kiihkeästä hengityksestään, että hän taisteli sitä taistelua, jota kaikkien miesten, jotka ovat vilpittömästi rakastaneet ja kadottaneet rakastettunsa, täytyy taistella.
— Tarvitseeko minun jäädä tänne, eversti Walton? — kysyin minä.
— Ei — sanokaa vahdille… Menin ovelle.
— Kyllä — pysähtykää!
Tein sen. Hän tuijotti minuun verestävin silmin.
— Hyvä Jumala, rakastiko hän tosiaankin teitä?
— Kyllä, ja hän rakastaa minua vieläkin! — huudahdin minä ylpeänä.
— Sitä teidän ei tarvitsekaan sanoa minulle. Näen sen hänen kirjeestään. Hyvä Jumala, mitä minä teen? En voi täyttää velvollisuuttani. Jos teen sen, niin hän tulee…
Hän astui puolen tuntia edestakaisin tuvassa, väliin väännellen käsiään, väliin puristaen päätään. Vihdoin hän rauhoittui, vaipui tuolille ja sanoi:
— Bryant, en kiellä tunteneeni mielihyvää siitä, että teidät surmattaisiin karkulaisena ja vakoojana. Tämä, sen naisen kirje, jota me molemmat rakastamme, sanoo minulle, että hän on teidän vaimonne ja rakastaa teitä sellaisena. Olin aikonut lähettää teidät Braggsin päämajaan tuomittavaksi karkaamisesta. Tiedätte kyllä, mitä armoa olisitte saattanut odottaa Braggsilta, joka ei säästä omaa väkeäänkään. Teidän henkenne ei olisi sormennäppäyksen arvoinen. Jos tekisin sen, niin tekisin leskeksi tytön, jonka kanssa lapsena leikin, ja jota minä — Jumala minua auttakoon — naisena rakastan. Minä murtaisin Lauran sydämen! — Velvollisuuteni sanoo yhtä, rakkauteni teidän vaimoonne toista. Jos luulisin, ettei hän rakastaisi teitä, niin tekisin velvollisuuteni, mutta tämä kirje sanoo minulle, että jokainen hänen sydämensä lyönti kuuluu teille. En voi kokonaan tehdä velvollisuuttani, minä tingin omantuntoni kanssa. Ja nyt, teidän, Bryant, täytyy tehdä kuten sanon — siinä on ainoa pelastuskeino. Minä ja minun rykmenttini olemme täällä jonkinlaisena suupalana yankeiden kitaan pistettäväksi, jotka luultavasti nielevät meidät huomispäivänä. Tämä rykmentti näet uhrataan kokonaisen armeijaosaston pelastamiseksi. Sellaista on kyllä sodan aikana usein tapahtunut molemmin puolin ja tapahtuu nyt kerran taaskin. Minä ynnä väkeni tunnemme tämän yhtä hyvin kuin kenraali, joka on antanut määräyksen. Meidän on puolustettava tätä pientä siltaa ja tätä rantaa viimeiseen mieheen — niin kuuluu käsky — tai kunnes saan merkin toisella puolella olevalta vuorelta, että kaksi patteria on asettunut sinne estämään vihollisten hyökkäystä. Nyt minä puolustan tässä siltaa viimeiseen asti. Jätän teidät tänne. Kohta sataa luoteja ja granaatteja, mutta toivon, että totutte niihin, kuten minäkin olen saanut tehdä. Minä puolustan siltaa viimeiseen mieheen. Jääkää tänne, ja jos väkeni unohtaa teidät taistelun kuumuudessa, niin älkää muistuttako heitä, älkää näyttäytykö, ja valitkaa itsellenne varma paikka. Minä tahdon pelastaa Laura Peytonin miehen, sen miehen, jota hän rakastaa. Mitä taas minuun tulee, niin iloitsen huomispäivän työstä. Toivon luodin osuvan itseeni. Niin kyllä tapahtuukin, ja silloin minä annan henkeni etelävaltioiden asialle suuremmalla ilolla kuin jos se olisi tapahtunut ennen kuin tänä iltana tapasin teidät.