XIX
Taistelu sillasta.
Eversti meni horjuen ulos.
Hänen avatessaan ovea loisti tupaan varhaisen aamun himmeä kajastus, ja katsellessani ulos neliskulmaisesta luukusta, joka toimitti ikkunan virkaa, saatoin silmäillä ympäristöä.
Tuvan takana vieri virta, jonka poikki tällä kohdalla vei yksinkertainen puusilta, tuskin riittävän leveä tavallisten vaunujen kuljettavaksi. Se oli rakennettu, kuten Lännen sillat tavallisesti, ristiin salvetuille silta-arkuille ja päällys tehty kaksituumaisista karkeasti hakatuista lankuista.
Virta oli siltä kohdalta sekä syvä että vuolas, mutta vain vähän yli viidenkymmenen jalan levyinen, niin että sille riitti yksi ainoa keskellä oleva siltapylväs, josta kaksi kaarta ulottui rantoihin. Virran toiselta puolelta näkyi kaksi kenttäkanuunaa, ja eräs hirsistä laitettu rintavarustus väestön suojaksi. Tätä oli vartioimassa yksi kersantti ja muutamia miehiä. Kanuunamiehistö nukkui kanuuniensa vieressä.
Vastapäisellä rannalla näkyi myöskin maantie, joka kulki milloin lähempänä vettä, milloin kauempana siitä, ja jota suojelivat ainoastaan metsänliepeet, niin että sitä ainoastaan suuria häviöitä kärsimällä saattoi käyttää marssitienä niinkauan kuin minun puoleiseni ranta oli vihollisten hallussa. Kolmesataa jalkaa kauempana sitävastoin maantie kiemurteli kukkuloiden takaa, niin että tykkiväki sai siellä helposti suojaa.
Pitkin tätä tietä saapui joen alivarrelta päin erään osaston kuormavaunuja, ja muutaman peninkulman päästä alempaa joelta kuului hiljaisia kiväärinlaukauksia sekä silloin tällöin joku kanuunankumahdus.
Selvästi huomasi etelävaltioiden joukkojen vetäytyvän takaisin ja että Walton oli asetettu tänne joukkoineen pitämään siltaa hallussaan vaikkapa aivan pohjoisvaltioiden joukkojen edessä.
Mutta suurien joukkojen muuttamiseen menee pitkä aika rauhankin aikana. Kuormasto oli juuri alkanut ajaa ohi, ja päivälliseen asti oli kestävä, ennenkuin koko jalka- ja tykkiväki ehtisi yli; ja päättäen alhaalta päin joelta kuuluvasta ammunnasta, oli vihollinen jo alkanut hyökkäyksensä. Walton joukkoineen oli niinmuodoin välttämättä uhrattava. Juuri seisoessani siinä näissä ajatuksissa tuli pölyinen ajutantti hyökäten sillan yli, ratsasti everstin luokse ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa.
— Niinmuodoin hän kieltäytyy antamasta minulle apuväkeä, mutta tahtoo kuitenkin, että pidän puoliani?
— Niin, kunnes saatte merkin.
— Kuinka kauan se kestää?
— Kolme, neljä tuntia.
— Hyvä Jumala! Silloin meistä ei ole enää paljoa jäljellä! — mutisi eversti luoden surullisen katseen joukkoonsa, joka silti ei nurkunut. Everstin komentaessa heitä ampumalinjalle vastasivat he päästäen sotahuudon ja kiiruhtivat sinne tavallista nopeammin.
Silloin kuului jyrinä joen alajuoksun puolelta yhä voimakkaampana ja hajalaukauksia alkoi jo pamahdella rintamallemme. Muutamia haavoitettuja tuli ontuen tahi ryömien, sillä koko päivään ei kukaan ehtinyt heitä auttaa.
— Ilmoittakaa, että minä puolustan siltaa viimeiseen mieheen, — sanoi eversti ajutantille, joka heti jälleen hyökkäsi yli sillan. Sitten Walton kirjoitti kiireessä määräyksen ja määräsi ajutantin lähettämään otteet jokaisen komppanian kaikille upseereille ja ensimäisille kersanteille.
— Niin monelle? — sanoi ajutantti ja istuen puupenkillä jatkoi levollisena kirjottamistaan, vaikka luodit iskivät puihin ja haavoittivat ympärillämme olevia ihmisiä.
— Niin, — sanoi eversti, — sillä merkkiä annettaessa saattaa ensimäinen kersantti olla komentava upseeri, enkä minä tahdo, että ainoatakaan miestä uhrattaisiin tarpeettomasti, — lisäsi hän huoaten ja meni ampumalinjalle, jätettyään hevosensa eräälle ajutantille.
Asema, jota rykmentin tuli puolustaa, oli varsin suotuisa. Se oli joen suuntaan käyvä pieni, pitkähkö tuuheametsäinen harjanne. Toisella puolella oli avoin kenttä, jonka yli pohjoisvaltion armeijan tuli käydä hyökkäykseen. Metsänliepeessä oli veistettyjä rintasuojuksia, kukin riittävän suuri komppanialle, ja näiden välissä ampumahautoja tarkka-ampujille. Rykmenttiin kuului kuitenkin ainoastaan kolmesataa miestä, sillä mieshukka oli aikaisemmin sitä vähentänyt.
Kiväärinjyrinä lähestyi, ja viimeiset kuormastovaunut kulkivat joen yli, ja jalkaväkirykmentti marssi asettuakseen tien takana oleville kukkuloille; niiden takaa tulivat toiset jalkaväkirykmentit ja kanuunapatteri.
Nyt meidän oma tulemme yltyi yhteislaukauksiksi, ja neljännestunnin kuluttua eräs pohjoisvaltion patteri oli asettunut asemaansa, sillä kartessit pieksivät metsää ja granaatit räjähtivät tiellä keskelle marssivaa rykmenttiä surmaten ja haavoittaen useita. Viiden minuutin kuluttua toinen patteri oli tullut ampumakuntoon — sen laukaukset saattoi eroittaa helposti, sillä se lähetti jonkinlaisia pommeja, jotka ulvoivat ylen kamalasti, melkein kuin ihmisäänet.
Caucus hyökkäsi tukka pystyssä tupaan.
— Luoteja voin kestää, ja kartessejakin, mutta noita ulvovia kojeita, jotka huutavat: missä olet, missä olet? en enää kestä kauempaa. — Jeesus! — lisäsi hän, kun vielä muuan "ulvova koje" repi osan kattoa yltämme. Oli selvä, että hyökkääjät olivat nähneet tuvan ja luulivat sitä päämajaksi.
Viittasin Caucusta tulemaan mukanani, ja me piiloittauduimme silta-arkun taakse omalle puolellemme jokea. Kuulimme yllämme haavoittuneiden valituksia ja kirouksia, heidän tullessaan ontuen ja horjuen rintamasta sillan yli. Heidän lukunsa todisti sanomattomia tappioita ja lisääntyi lakkaamatta. Siellä ei ollut ainoastaan prikaati, vaan varmaan divisiona hyökkäsi tämän ainoan rykmentin kimppuun. Kiväärituli läheni lähenemistään sivuilta päin ja pirstasi rintavarustukset, niin että ne tarjosivat huonon suojan niille harvoille sotilaille, jotka olivat kyllin hurjistuneita pysyäkseen siellä; he kaatuivat ja kuolivat kymmenittäin, ei hurraa-huudot eikä hyökkäyksen jännitys heitä elähdyttänyt, he seisoivat ainoastaan paikallaan ja kuolivat ilman muuta — kova kohtalo tosiaan.
— Jeesus, nuo kapinalliset kuolevat kuin vanhasta tottumuksesta! — huudahtikin Caucus.
Taistelua oli kestänyt kaksi tuntia, pari patteria ja etelävaltioiden armeijan pääjoukko kulki nyt sillan yli. Eräs pattereista avasi tulen sinitakkeja vastaan, jotka tahtoivat katkaista peräytymisen, ja laimensi melkolailla heidän tultaan. Toinen patteri heitti pommeja päämme ylitse, harjanteen takaa hyökkääviä sinitakkeja vastaan; näin puitten välitse, miten pommi toisensa jälkeen räjähti avoimella kentällä, keskellä heidän taajoja rivejään.
Etelävaltioiden sotilaiden harventuneet rivit avasivat nyt niin nopean tulen hyökkääviä sinitakkeja vastaan, että ymmärsin heidän ladanneen kaatuneiden toveriensa kiväärejä; ja tämän tarmokkaan vastarinnan tieltä väistyivät pohjoisvaltioiden joukot ja vetäytyivät takaisin jättäen jälkeensä sinisiä pilkkuja keltaiselle kedolle.
Ja koko ajan etelävaltioiden sotilaat marssivat sillan yli, joskus juoksumarssissa. Viimeiset rykmentit kulkivat yli, ja joella olevat patterit vetäytyivät pois tien takana oleville kukkuloille. Mutta silloin oli Waltonin rykmentistä jäljellä ainoastaan kolmas osa — ja sinitakit valmistautuivat uuteen hyökkäykseen.
Walton oli viimeisen tunnin aikana neljä kertaa tullut kysymään tähystäjältä, eikö merkkiä vielä näkynyt taustalla olevalta vuorelta. Viimeisen kerran tullessaan hän ontui hieman.
— Armias taivas, eikö merkkiä koskaan anneta? — sanoi hän. — En tahdo, että väkeni kokonaan kaatuu, — ja tuo hyökkäys tekee heistä lopun!
Hän varjosti kädellään silmiään ja huudahti äkkiä:
— Tuolla on merkki!
Näin lippuja ruudinsavun yläpuolella, vastapäisellä kukkulalla, ja eversti juoksi haavoittuneenakin takaisin tulirintamaan. Määräykset kaiketi annettiin hyvin nopeasti, sillä sotamiehet tulivat pikamarssissa hirmuisen luotikuuron ahdistamina. Mutta mihin rykmentti oli nyt joutunut? Kussakin komppaniassa oli vain joku harva mies, puolet niistäkin ontui ja horjui. Yhtäkaikki he miehittivät heti edessämme olevat vallitukset, ja kun sinitakkiset tulivat, otettiin heidät vastaan rätisevin laukauksin, samalla kun kukkuloilla olevat patterit lähettivät vielä puolen tusinaa pommeja heidän hyökkääviin riveihinsä, jotka hetkeksi peräytyivät, ja tätä hetkeä Walton käytti hyväkseen viedäkseen joukkonsa sillan yli.
Sillä aikaa tykkiväen kapteeni oli parin vallinluojan avulla kaivanut reiän keskimäiseen silta-arkkuun, johon neljä tykkimiestä asetti yhtä monta ruutitynnyriä. Walton ja tykkiväen upseeri jäivät levollisina paikalle ja asettivat siihen sytyttimen, samalla kun rykmentin viimeiset miehet kulkivat sillan yli. Silloin kuului kauhea yhteislaukaus, ja monta sillalla olevaa miestä kaatui, Walton itse vavahti ja tykistön upseeri suistui maahan. Rauhallisena raapaisten tulen kokonaiseen kolmeen tulitikkuun tämän murhaavan ampumisen kestäessä, viritti Walton vihdoin sytyttimen, otti sitten haavoittuneen kapteenin olalleen ja hapuili häntä kantaen rintavarustuksen taakse koettaakseen viimeisen kerran hillitä sinitakkien hyökkäystä. Molemmat tykistöpatterit laukkasivat pois jalkaväen jälkeen. — Kokonainen armeijaosasto oli pelastettu — koko rykmentti oli melkein tuhottu!
Mutta se ei tässä hetkessä merkinnyt paljoa Caucukselle ja minulle. Tuijotimme vain sytyttimeen, jonka piti räjähdyttää silta, minkä alla olimme piilossa. Neekerin kasvot olivat tuhkaharmaat, ja hän mutisi:
— Jeesus, nyt mekin räjähdämme ilmaan! — Sitten hän heittäytyi veteen ja ui silta-arkulle, joka suojeli häntä etelävaltiolaisten luodeilta, ja tempasi sytyttimen ruutinelikosta. Walton huomasi sen ja ampui revolverillaan Caucusta sekä väkensä seuraamana juoksi sadattaen sillalle.
Mutta vastakkaiselta rannalta saapuva tuli oli liian voimakas — muutamia Waltonin joukosta kaatui, ja toiset vetäytyivät jälleen rintasuojuksen taakse.
Walton otti sillävälin esille uuden sytyttimen — se oli hyvin lyhyt, mutta kun hänen piti sytyttää se, löi hän kätensä rinnalleen ja lyyhistyi kokoon. Sytytin putosi veteen. Sinitakit olivat jo silloin sillalla.
Kohottaen hurjan ulvonnan johtajansa kuolemasta syöksähti Waltonin väki kiihtyneenä rintasuojuksen takaa ja hyökkäsi sillalle, jonka keskellä siniset ja harmaat yhtyivät, ja nyt käytettiin taistelussa pajunetteja, kiväärinperiä ja nyrkkejä.
Harmaatakit saivat väistyä ylivoiman tieltä, mutta he kantoivat takaisin kaatuneen päällikkönsä — joka kaatui sankarina menetetyn asian puolesta, asian, jonka lippu jo laski ja aurinko oli mailleen menossa.
Sinitakkien tulvehtiva parvi ympäröi minut, minä en ollut tullut heidän rintamaansa, rintama oli tullut minun luokseni.