III.
Näin kului noin kolme viikkoa. Aline oli jo parantunut ennen, vaan varovaisuuden vuoksi oli lääkäri pyytänyt joksikuksi ajaksi matkan lykkäystä. Aline kyllä tiesi olevansa aivan terve, vaan kun tätinsäkin oli yhtä mieltä lääkärin kanssa, viipyi hän, ollenkaan tietämättä valheellisista halpamaisista jutuista, joita hänen selkänsä takana oli sepitelty. Akseli oli myöskin rauhoittunut. Hän tutki itseänsä ja tuli vakuutetuksi, ettei hänen suhteessaan Alineen oli tapahtunut mitään muutosta. Alinen parannuttua oli hän käynyt häntä tervehtimässä, uskaltamatta ja tahtomatta kumminkaan hänelle mitään kulkupuheista kertoa. Olivat he sittemmin kolmisin, Aline, tätinsä ja Akseli kävelleet kauniimpina päivinä ulkonakin.
Eräänä iltana — se oli viimeinen ennen eroa — he taas kävelivät kolmisin niemelle kylpyhuoneen ohitse.
Syksy teki uutterasti tuloaan. Halla oli koivujen lehdet haalentanut ja tuulen leyhkä lennätteli niitä leppeästi ja kuni säälien laski elottomat lehdet entisten elottomien kuolinpeitteeksi. Vierrepaikat tien molemmin puolin olivat paksussa lehtipeitteessä, keskellä oli vähemmän ja siinä kulki Aline tätinsä ja Akselin keskessä. Äänettömiä olivat kaikki kunnes täti kysyi:
— Tuleeko talvi jo piankin?
— Niin, tuleeko talvi jo piankin, yhtyi Aline.
Akselin ajatukset kiertelivät muita maita, saihan kuitenkin sanotuksi:
— Sitä on vaikea sanoa. Usein menee kauvankin ennenkuin lumi luo viimeisen peitteensä ja Pohja laittaa lujat lukkonsa kala-aittoihin ja pusertaa viimeisenkin elinvoiman riutuvasta luonnosta. Usein taas talvi tulee aivan odottamatta, tarkoitan keväällä, silloin kesää odotetaan…
— Keväällä…!
— Sehän lienee surullista…
— Ei ole talven tulo mieleistä muutenkaan, vaan kun odottamaton takatalvi ryöstää kaikki kevään ilot ja kalleudet, niin epätoivoiselta tuntuu elämä. Muuten talveakin on monenlaista.
— Kuinka niin?
— Niin, mitenkä niin?
Ei Akseli enään mitään vastannut, ajatteli vain omaa aavistamaansa talvea. Vaan Aline ei hellittänyt.
— Todellako? Kuinka silloin käypi, kestääkö talvea sitten toiseen talveen… eikö kesää sitten tulekaan?
— Tulee joskus, useinkin, vaan ei niin ihanaa. Takatalvi ryöstää hempeimmät kevään kukat ja ruusut kuolevat kukattomina, lintujen laulu on ilotonta. Ihmisrinta vaan toivoo talvea, kovempaa, ankarampaa, joka kuolettaisi hänetkin kun kerran kaikki…
— Hyi! Sinä olet katkera, Akseli, peloitat. Et saa puhua noin. — — — Takatalvi…? lintujen laulu on ilotonta ja… Akseli, ethän niin sanonut?
— Sanoin, kaikki on mennyttä silloin kuin kevät muuttuu talveksi, kun toiveet eivät toteudu…
Tätiä ei kävely miellyttänyt enään.
— Käännytään, sanoi hän miettiväisnä.
He kääntyivät. Täti asteli edellä, Aline ja Akseli keskustellen jälessä.
— Siis viime kerran näen sinua nyt?
— Ei, onhan aikaa huomenna. "Seura" lähtee vasta kello 10; voimmehan sitä ennen vielä tavata.
— Missä? kysyi Akseli kuivasti.
— Akseli, älä ole noin katkera. Tulemme tänne… tuonne Härköniemeen, siellähän kesälläkin istuimme. Elämme muistoissamme.
— Vaan virkistääksemme niitä että ne sitä selvempinä ja useammin esiintyisivät sitte kun kaikki on mennyttä. Ei! paras on ett'emme niitä enään verestä… vaikka eihän syy ole sinun… suo anteeksi… ei, en tiedä oikeastaan… minä lähden jo nyt pois, vaan ei, ei…
— Ettekö joudu jo, kiirehti täti.
Yhdessä kävelivät he sitte kaupunkiin päin melkein ääneti, täti vain koetti pitää puhetta vireillä, vaan vastaukset olivat lyhyviä, joskus aivan sattumattomia. Aline käveli ajatuksissaan ja Akseli siinä sivulla ei saanut katsettaan pois hänestä. Hän näki vaan hohtavan valkean kaulan, jolle öinen musta tukka oli vastakohtana kuin tähdetön yö Juhannuksen aikaiselle päivälle, ja säteilevät silmät, joista hellitti kesäinen kuumuus hänen silmiinsä ja sieltä syksyiseen sydämeensä.
— Minä tulen, Aline, tulen kuitenkin aamulla sinne… kuiskasi hän hyvästiä heittäessään, ja tädille jätti hän ainaiset hyvästit.