IV.
Hitaasti hellittää syyskuun yö huokailevan Kallanselän seudut hallaisesta hyväilystään ja lännen leutoinen leyhkä ajelee ilkeitä usvapilviä pois lahtien poukamista, hitaasti haihtuu hämärä ja paljastuu päivän ajaksi pilvinen taivas. Vain hetkeksi. Tuuli kääntyy, kiihtyy, tuo pilviä muhoilevia ja mustia, jotka uhkailevat maata ja paljastuneita puita pitkällä, ikävällä ja yhtämittaisella sateella. Tunnotonna kiidättelee tuuli keltaisia lehtiä sinne ja tänne ja ryöpyttelee niitä joukoittain pitkin puiden runkoa ylöspäin ja sitte itse ilkeästi ulvoen latvoissa naurahtelee, kun ei noilla lakastuneilla lehdillä ole kylliksi voimaa tarttuakseen takaisin onnettomien emojensa ojennetuihin oksiin.
Kello on noin seitsemän seudussa. Autiona on kaupunkilaisten kesäinen mielipaikka. Kenenkä mieli sinne enään teki, varsinkaan noin pilvisen päivän varhaisena aamuna. Rastaat vaan lennellä lepsuttelevat räkättäen puusta puuhun, nekin poislähdöstään puhellen ja toisiaan odotellen.
Vaan näyttää siltä kuin ei niemi nytkään olisi unhotettu, sillä oikeanpuolista rantatietä astelee jokunen herrasmies. Hän tähtäilee taakseen ja kurkkien kaikille puolille kulkee arkana kuin omantunnon vaivoissa vaeltava pahantekijä.
Se on Akseli. Uskollisena sanalleen, kummalliset ajatukset mielessään astelee hän kylpyhuoneen ja ravintolan välitietä. Hän on viettänyt unettoman yön, jonka kuluessa jos jotakin on jo ajatella ehtinyt. — Entäpä jos Aline ei tulisikaan, ajattelee, jos ei pääsisi taikka jos ei tahtoisikaan… Mutta jos hän jo odottaa…?
Hän kiirehtii kulkuaan. Tuulenpuuska ryöpyttelee lehtiä hänen silmilleen, ja ne kun hänen jalkojensa alla kahahtelevat, säpsähtää hän ja takaisin kääntyä aikoo.
— Minä narri…! lähden tuulta takaa ajajaan… Eihän täällä ketään ole, mutta jos on, niin…?
Rannan raidassa räkättää harakka räikeää nauruaan. Akseli kumartuu maahan kiven mukuraa ottaakseen ja sillä sitte mokomaa räähkää heittääkseen. Kiven asemasta löytää hän hopearahan. Aikoo sillä harakkaa heittää, vaan jo liipoittelee lempo myötätuulta salmen yli Varvisaareen päin. Mitään ajattelematta pistää Akseli rahan taskuunsa ja jatkaa matkaansa. Yhä vaan kuitenkin mielensä mutaisena myllehtii. Hän ei saa pois ajetuksi ilkeitä ajatuksiaan. Viime yön lyhyet unet ovat niitä entistään enemmän elvyttäneet.
— Pois olisi paras mennä… Entäpä jos hän tulisi taikka jo on täällä… Jumalani!… onko minulla kyllin voimaa… Ei, ei… minulla täytyy olla… täytyy, täytyy!
Hän on tullut kentän laitaan. Keskellä kenttää juoksentelee edestakaisin pieni poikanen paperileijaa perässään vetäen. Tuuli tempoo sitä ja väliin hellittää. Vähitellen kohoaa se ylös pyörteen mukana ja riemuiten poika soluttaa hienoa rihmaa kerästä kädessään. Akseli menee pojan puheille.
— Mitä teet? kysyy hän.
— Näettehän, vastaa poika välinpitämättömästi ja soluttelee vain yhä rihmaa kohoavan leijan jälkeen.
— Aiotko laskea sen ilmaan?
— Siellähän se jo on, vastaa nenäkkäästi poika.
Se leijui jo korkealla ja pieneni pienenemistään. Akselia suututtivat pojan vastaukset.
— Niin, mutta tällä tavalla ilmaan?
Hän otti yht'äkkiä rihman riemuitsevan pojan kädestä, katkaisi sen ja yhä korkeammalle kohosi köykäinen paperi. Poika pillahti itkemään.
— Se ei… ollut… o… ma… ni…
— Kenenkäs sitte?
— Vanhemman veljeni, joka vielä jäi nukkumaan. Omin luvin sen otin kun näin niin kovasti tuulevan. Nyt… minä… sa… an… se… elkääni, itki poloinen aivan ääneen.
— Tee uusi!
— Uusihan se olikin. Eilen juuri veljeni osti uuden rihmarullan ja sekin meni… ui… ui… ui… uih!
Akselia säälitti ja hän antoi löytämänsä rahan pojalle, jonka kasvot kirkastuivat ja itkukin siihen loppui.
— Ota tämä. Tehkää molemmat uudet ja isommat.
— Kaikkiko? kysyi poika, joka ehkä ensi kerran elämässään sai noin suuren rahan.
— Niin, vastasi Akseli. — On ehkä parempi että tuo veitikka meneekin täältä pois, ajatteli hän yksin.
Poika puristi rahaa ja muistamatta kiittää läksi hän kenttää pitkin loikkimaan ja huusi mennessään:
— Nyt laskemme ilmaankin ja monta…
Akseli hymyili kujeelleen ja katsoi paperileijua. Se oli kadonnut näkymättömiin.
Mutta hänen silmänsä saivat uuden katsottavan. Pitkin Härköniemeen menevää tietä kentän laidalla kulki kuin keijukainen hänen "öittensä unelma ja päiviensä valo", Aline. Tuuli painoi tiukkaan höllän hameen hänen viehkeää vartaloaan vasten. Heti oli Akseli hänen kupeellansa.
— Kuka oli tuo naurava ja teuhaava poika, joka juoksi vastaani?
Akseli kertoi ja Aline vielä kysyi:
— Miksi et antanut pojan iloita?
— En tiedä oikeastaan.
He poikkeutuivat polulle vasempaan. Se laskeutui Härköniemeen. Akseli vilkasi taakseen ja tarttui Alinen käsivarteen.
— Tulithan?
— Kuinka…? Lupasinhan; et suinkaan epäillytkään?
— Enhän… vaan… luulin… kun ilma on noin myrskyinen ja…
Hän hämmentyi hiukan.
— Mutta miksi olet niin kummallinen? Olet jo kauvemman aikaa…
— Ei mitään… ajattelin vain… että… että… sinä menet kohta pois…
He olivat tulleet itse niemeen.
— Istutaan tuohon nurmelle, ehdotti Akseli.
— Ei! Mennään kävelemään. — Kuinka petäjät nyt kummallisesti kohisevat!
— Niin, se on riemuhuutoa ja samalla sääliä…
— En ymmärrä.
— Niin… mutta istutaan. Minä selitän. — Näetkös, nuo paksut petäjät tuossa… ne ovat sellaisia syrjästä katsojia, jotka riemuitsevat sentähden, etteivät tuulet ja tuiskut niille mitään mahda, mutta ne säälivät samalla koitoja koivuja ja pihlajaparkoja, jotka kylmän kosketuksista lakastuvat ja jos taas kuumuuskin liiaksi rasittaa — kuolevat. Itse säilyttävät ne kauvan tuoreutensa, terveytensä, melkein siksi kuin vanhuuttaan väsyvät, lahovat, loppuvat…
— Kuinka kummallisesti sinä puhut… Miksi — niin —?
— Se on luonnon määrän mukaista, jatkoi Akseli silmiään pois Alinesta luomatta. Toisilla on toinen voima, toisilla toinen. Niin on, jatkoi hän yhä, kiertäen oikean kätensä Alinen vyötäreille, — niin on usein laita ihmiselämässäkin…
Näin puheli hän kauvan hajanaisia haaveitaan, Aline ei ymmärtänyt oikein, tuskin tarkkasikaan.
— Kuuleppas kuinka kiihkeänä tuuli suhisee puissa… hän sanoi ja painautui lähemmäksi Akselin povelle. Tuliset silmänsä katselivat pitkin Kallanselkää, katsoivat niinkuin katsotaan silloin, kuin ei oikeastaan mitään katsota. Vaan silloin kuitenkin nähdään niin paljo, ettei puoliakaan voida kertoa niistä näkemistä. —
Hän näki tuuhean tammiston, jossa tuuli soitti. Sen takaa vauhdilla vierivän, välkkyvän Rheinin vuon, kotirantansa, jolla nuorukainen banjoa soitti. Tuulen humina tammistossa tuntui tyyntyvän ja tuliset sävelet nuorukaisen soittimesta kaikuivat hänen korviinsa. Niissä oli tunteen tulta ja mukaansa tempaavaa lempeyttä noissa sävelissä. Mutta tuolla nuorukaisella oli vaaleansiniset silmät… tukka, niinkuin tulisella etelän lapsella ainakin, kiharainen, tumma… sen huulet näyttivät liikkuvan ja kuni tuulen tuomana saapui hänen korviinsa kuiskaus: "Aline, Aline… et aavista lempeni suuruutta… et sisäistä ääntä sydämessäni… Minä en saisi rakastaa sinua… mutta minä en voi… minä en voi." Hän tunsi polttavien huulien koskettelevan huuliaan, otsaansa, poskiaan ja hän sulautui kuumaan pitkään syleilyyn ja itsekin tunsi hän syleilevänsä…
Ja he istuivat vieretysten kumpikin itkien, kuin äitinsä kadottaneet lapset. Akseli kädet Alinen kaulan ympäri kiedottuina rukoili:
— Älä unhoita minua, Aline, älä unhoita… niin paha kuin olenkin…
— Enhän voi jos tahtoisinkin.
— En minäkään; etsin sinut vaikka Himalayan korkeimmalta huipulta… etsin sinut, Aline, kuuletko… etsin ja omistan.
Akseli hiveli hellästi hänen hiuksiaan.
— Sinä enkelini… pyhä… puhdas… niin, annathan anteeksi… Enhän olisikaan… en tahtonutkaan ja kuitenkin…! Vaan sun silmäsi…! pyhyyttä loistavat… puhtautta, lempeä… Voittamaton viattomuus… lapsen puhtaus ja… olen aivan hullu… annas kun katson niitä, onneton… ne puhdistavat tahtomattani tahrautunutta… Voitko antaa anteeksi?
— Voin ja tahdon ja kuitenkin… pois lähdemme täältä… pois!
Tuuli oli yhä kiihtynyt, hongat huojuivat ja kuivat oksat ruskivat ja ratisivat ja lehdet lentelivät levottomina sinne ja tänne. Kun he kerkiävät kävellä hiukan, lennättää tuuli kellastuneen koivun lehden Alinen povelle, johon se takerraikse kiinni. Aline ottaa sen käteensä siitä, sitä Akselille näyttäen katseensa maahan kääntäen sanoo:
— Tuossa olisin nyt minä…
— Ja minä, sanoo Akseli, olisin pakkanen ja talvi, joka sen siksi laati ja teki, vaan Jumalan kiitos… ei, ei! — Antaakohan Jumala sen anteeksi…?
— Talvi… takatalvi… kuihtuvat kukattomat ruusut… ilotoin lintujen laulu… Sitähän ei Jumala tahtone… Olisiko se ollut takatalvea vai…
— Takatalvea toivottavasti… pian haihtuvaa tarkoitan.
Ei hän sitä oikein itsekään tiennyt.
— Niin se oli sitä, vaan sinun täytyy muuttaa mielesi kesäiseksi.
— Tahdotko sen?
— Josko tahdon…?
— Niin, minäkin tahdon ja tahdon tulla sovittavana, niinkuin näyttäytyy sumupilvien takana piilotellut päivänpaiste ensikerran takatalven perästä ikäänkuin anteeksi anovana ja uudesti luovana.
* * * * *
— Ketä ne olivat, tunsitko?
— Hitto heidät tuntekoon, vaan madonna oli nainen naisekseen.
— Oli tosiaankin, veniant mille, sicut ille! [näyttäytykööt tuhannet niinkuin tuo!]
— Sano edes illa.
— Ei, minä tarkoitan tuota herraa… Luulenpa olevani mustasukkainen hänelle… Kukahan lie ollut?
— En joutanut katsomaan, naista katsoin.
— Niin minäkin… Vaan mitä he täällä tekivät?
— Varmaankin rakastuneita.
— Rendez-vous näin varhain!
— No, ehkä sitte kesäasukkaita maalta läheltä. Mennäänpä Härköniemeen, jos on venekin siellä.
Ne olivat kaksi kesälomalta Helsinkiin menevää ylioppilasta jostakin Kuopion takaa — ja olivat "Seuran" lähtöä odotellessaan kävelylle lähteneet. He poikkesivat Härköniemeen, josta olivat nähneet Alinen ja Akselin tulevan, tarkastelivat rannat, vaan ei siellä mitään venettä ollut. Niemen ohi sousi vanhanpuoleinen mies kaupunkiin päin. Luullen sitä tuntemattomien soutumieheksi kysyivät he:
— Ketä te kyyditsitte?
— Mitäh? huusi mies ja lakkasi soutamasta.
— Mistä olette ja keitä olivat kyydittävänne, toinen herroista harmistuneena huusi.
— Misteekö oun? Tuolt' oun Lintulahesta. Tahtosko ne herrat souvattoo ihteesä?… Häh!
— Mene jos Pisalle…
Tuuli painoi ukon venhettä. Hän alkoi soutaa. Uteliaat aikoivat juuri lähteä pois kun toinen huudahti: "Kas, tätä!" ja näytti toiselle maasta löytämäänsä rintaneulaa. Molemmat tarkastelivat sitä ja siinä oli kiven muotoinen sileä osa, johon oli kaiverrettu sana: Aline.
— Ahaa! Jo ajattelinkin…
— Mitä ajattelit, roskaa…
— Oli miten oli… tämä pitäisi saada annetuksi tuolle omistajattarelle, sillä hänenhän se kuitenkin on.
— Oletko varma?
— Noo… jos en niin varmakaan… Mutta saakurin sievä se on! Katsopas vaan… eivät vain liene jalokiviä…?
— Panetko boolin jos ovat?
— Vähintäinkin sen. Mutta arvelepas jos…
— Jos?
— Asiassa olisi jotakin…
— Jotakin kieroa, tarkoitat?
— Niin eli…
— Entäs sitte?
— Eipähän mitä. Minä vaan olen iloinen, että löydän jotakin syytä kutsuakseni tätä kaunista nientä vähän hienommalla nimellä kuin Härköniemi.
— Mitä ajattelet?
— Mitä sanoisit Alinelundista?
— Alinelund! Mainiota!
He läksivät kaupunkiin ja laineet laulelivat ja hongat humisivat hyvänsuopaisesti ristiäisvirttä. Niin ainakin noista kahdesta tuntui.
[Tarkoitettua nientä on kutsuttu Alinelundiksi aina viime aikoihin asti, kunnes Kuopion suomalaisen lyseon konventti sen juhlallisesti risti Unholaksi, mikä nimitys nyttemmin on yleisesti käytännössä.]