Keltakukkia

by Ari Pitkänen

V.

— Ei, ei, eihän voi olla mahdollista, että ihmiset ovat niin pahoja. Eihän suuri Jumalakaan sitä salli. Ethän salli niin suurten vääryyksien tapahtua? Tai tahtonetko meitä ihmisraukkoja niin kovasti rangaista jo täällä? — Voi kun edes äiti eläisi! Minä painaisin pääni povellesi, purkaisin sinulle sydämeni surut kaikki ja neuvoja sinulta saisin. Sinä lohduttaisit minua vielä… me rukoilisimme yhdessä. Niin, kunpa vaan olisi edes yksikään ystävä, jolle kertomalla voisi keventää huolensa. Vaan ei yhtään, ei yhtään! Isä on sokea vihassaan ja veljet… Niin, Kallekin kertoi minulle poloiselle, paljasti niin paljon maailman pahuutta, etten osannut ennen edes aavistaakaan. Ehk'ei kuitenkaan kaikki ole totta, ehkä tahtovat he sittenkin ainoastaan saada meidät eroituiksi keinoilla millä hyvänsä ja nyt tuon keksivät. Oikeudessa isä ja kaikki! Jumalani, anna oikeuden voittaa, kosta kaikki vääryys, vaan ethän tahtone, kuten ihmiset, omaiseni, että minun pitäisi halveksia ja vihata häntä, jota rakastan. Vai olenko ollut niin paha, että olen häntä enemmän kuin Sinua rakastanut? Senkötähden nämä surut? Ei, sinä et voi, tai vaikka voit, et tahdo siitä näin rangaista…

Ja Leenu parka istui nurmella ja itki. Koko päivän oli hän paikasta toiseen levotonna harhaillut ja koettanut turhaan ikäviään haihduttaa. Häntä oli säälitty ja jätetty kertomatta kaikki pahimmat kohdat jutussa. Oikeusistuntoja oli asian johdosta pidetty jo useampiakin. Muitakin riitoja oli ennen niin rauhallisten naapurien välille ilmestynyt. Nyt oli viimeinen ratkaiseva istunto käräjätalolla. Kaikki olivat Parveelastakin menneet sinne, jotka vaan pääsivät. Leenu olisi tahtonut mukaan hänkin näkemään edes omaansa, jota ei pitkiin aikoihin ollut saanut tavata. Mutta isä kun ajoi asiaa tyttärensä puolesta, oli kieltänyt, ja Leenun oli parin palvelijattaren kanssa täytynyt kotiin jäädä.

Ikävää se teki Leenulle, vaan hetkeksi unohti hän haikeat mielensä ja eli taas muistoissaan entisissä ja mielialansa oli sama kuin viisi vuotta sitte, kun veljensä kertoi hänelle Sillalta kuulemiaan sen kuusen juurella, jonka lukija muistanee.

Viisi vuotta! Kuinka paljo siinäkin ajassa sentään ennättää tapahtua!

Ennen niin ystävällinen naapurusten väli oli käynyt kireäksi. Tuohelan talo ja itse Tuohela oli muuttunut vähitellen sekä Manssikkalan että Parveelan vihan alaiseksi, vaikka kumpaisestakin oli aikoinaan Tuohelaa ystävän silmillä katseltu.

Itse Tuohela oli parin viimeisen vuoden ajalla käynyt ärtyiseksi ja synkkämieliseksi, kerrottiinpa hänen jo välistä ryyppäilleenkin. Leenun isä oli häntä kieltänyt kotonaan käymästä ainakin siksi, kunnes riidat olisivat ratkaistut.

Ja nyt olivat H:n pitäjäläiset menneet kuuntelemaan päätöstä kuuluisaksi tulleessa jutussa. —

Tahdomme säästää lukijaa kuulemasta kaikkia ikävyyksiä ja vähemmän hyvälle kuuluvia puheita ja kaikkea mitä tuollaisten juttujen käsittelyissä tavallisesti esiintyy. Koetelkoon sen sijaan kukin lukija asettautua Leenun asemaan, kun hän istui tuossa tietämättä puoliakaan asioista, mitä viiden vuoden ajalla oli tapahtunut ja kuitenkin vähistäkin kuulemistaan kovasti loukattuna ja kärsivänä.

Isä ja veljet olivat kovasti kieltäneet palvelusväkeä yleensä Leenulle asiasta puhumasta ja nytkin lähtiessään eritoten varoittaneet, ettei saa Leenun antaa kenenkään syrjäisen kanssa kahden kesken keskustella, vaan että pitää mennä keskeyttämään ja valeeksi väittämään, jos joku onnistuisikin puheille pääsemään.

Yksin olikin Leenu sentähden saanut aamusta asti pitkän päivän istuskella. Ei ollut mihinkään työhön mieli tehnyt, niin häntä omat ajatukset pitivät vallassaan. Voimme sentähden kuvailla hänen hetkistä hyvää mieltään, kun hän näki vanhan Sillan, entistään koukkuisemmaksi käyneen, luokseen kävelevän.

— Leenuko se siellä istuu, pikku Leenu, soperteli vanhentunut Silla kyynelsilmin Leenua lähestyessään.

— Minähän täällä… Tule istumaan, Silla, tule tänne toveriksi. —
Tuletko oikeuden istunnosta? kysyä tokasi Leenu yhtäkkiä.

Silla väänsi päätään kerran ympäri, katsoi tapansa mukaan arasti ympärilleen ja istui sitte, kun ei ketään nähnyt, keppiinsä nojaten Leenun vastapäätä.

— Hohoi, huokasi hän, sieltäpä tulen. Menin sinne muiden mukana, vaikka mitäpä se vanha vares siellä oikeastaan tekisikään.

— Näitkö häntä, Silla? Oliko hän muuttunut paljo? Mitä hän puhui, oliko suruissaan?

— Muuttunut…

— Voi, kerro, Silla-kulta, en ole pitkiin aikoihin saanut häntä nähdä.

— Minä en oikeastaan mitään osaa kertoa sellaista, jota pyydät. Ainoa mitä tiedän, on siihen asti kuin asianomaiset oikeussalin astuivat ja…

— Oliko Tilda siellä, olko hän paljo muuttunut?

— Muuttunut… jamasi Silla vanhaan tapaansa, vaan niin peloittavan oudosti.

— Kerro nyt jotakin, kerro, pyyteli Leenu.

— Sinua olen soudattanut, pessyt pienoisena, tuuditellut kuin omaani. Säälin sentään sinua äiditöntä, ystävätöntä, enkä kerro pahoja maailman. Mutta sinun pitää kuitenkin jotakin tietää, sentähden kuuntele kärsivällisesti ja keskeytymättä. Vanhan Sillan sanat voivat kohta kerrassaan katketa…

Leenusta tuo kaikki tuntui niin kummalliselta, että hän pakostakin vaikeni.

Silla huokasi syvään ja aloitti:

— Enpä tosiaankaan tiedä, kuinka alottaisin, niin on mieleni ailueinen. Sääli sinua, tuudittamani tyttö. Nuoruudesta, lapsuudestahan elämä alkaa… Niin, niin, minäkin olin ennen nuori…

— Miksi säälit minua, Silla, ja niin oudosti kun haastelet, en ymmärrä… katkaisi Leenu jo alussa Sillan surullisen nuotin.

— Miksikö säälin? Enhän oikeastaan sääli, vaan kun en osaa selittää, tuntuu niin oudolta eletty elämä, kun vähäinen muistini koettelee valaista jo kauvan sitte kulettua elämäntieni epätasaisinta polkua. Mutta älähän keskeytä, sanoinhan jo, että sanani ilmankin voivat katketa kohta.

— No, koettelen kuunnella, jatka!

— Kuka voisi enään uskoa, että Sillankin sameat silmät ovat ilosta loistelleet ja että minunkin surkastunut sydämeni on ollut aikoinaan ilosta pakahtua ja kuitenkin… Ei, Leenu-lapsi, liikaa on minun mieleisiin muisteluihin upottaa muistoja katkerista kokemistani, jotka nyt lempilapsieni onnea uhkaavina verestävät kestetyt kärsimykset ja jotka nyt rakastamiani raatamalla kokonaan särkevät syksyisen sydämeni.

— Mikä sinulle on tullut, Silla! Onko sisartasi ainoata omaistasi jokin onnettomuus kohdannut?

— Häntäkö vapisevaa, joka viime syksynä vietiin kirkkomaahan, vietiin vähä ennen minua?

— Niin tosiaankin, hänhän on jo kuollut. Ketä sitte ja mikä surullinen tapahtuma?

— Olenhan jo sanonut, että minäkin olin kerran nuori ja…

— Sillaako itseään siis?

— … sanomatta on vielä, että minäkin olen aikoinani nuoruuden lämmöllä rakastanut ja että minutkin on kerran petetty.

— Sinutkin! Kuka muu myös? kysyi Leenu levotonna.

— Paljo, paljo muitakin.

— Vaan kenenkä vuoksi Silla sitte suree?

— Syyttömän.

— Ja kuka on tuo syytön?

— Sinä.

— Minä! huudahti sanoin selittämättömällä tuskalla Leenu.
Mahdotonta… ei koskaan, ei koskaan!

— Ei koskaan, ei koskaan! huudahti samassa sydäntä särkevä miehen ääni Leenun takaa ja virtanaan vierivät vetreät vedet Tuohelan punaisiksi itkettyneistä silmistä, kun hän polvilleen paiskautuen Leenua syleili. — Ei koskaan! Sinä siis tiedät jo… Kuka on ennen minua sitä sinulle kertomaan ennättänyt?

— Tiedän? Mitä? tapaili Leenu.

Vasta nyt huomasi Tuohela Sillan.

— Silla, Silla! Sinä ihmeellinen velho, joka olet kielelläsi ihmisten onnen myrkyksi keittänyt. Minä tapan sinut…

Ja Tuohela kohosi jo kiihkeänä seisoalleen, vaan Leenu pidätti.

— Mitäpä siitä jos "vanhan vareksen ja velhon" pahoilta päiviltä päästät, viemällä heikon hengen vähäinen synti siitä sydämellesi sälytetään siihen verraten, että jo olet monelta onnelliselta elämän ilon tappanut.

— Lakkaa, lakkaa!

— Ei sitä niinkään suureksi katsottane kuin kätesi nostoa, jolla olit orvoksi tehdä oman poikasi… Kimeästi kirkaisten läksi Leenu tämän kuultuaan pois pakenemaan, kääntyi takasin, seisahtui, palautui ja juoksi itkien Tuohelan rinnoille.

— Minä rakastan sinua sittenkin, huudahti hän ja syleili hartaasti Tuohelaa, joka hänkin nyt taas itki, itki ääneti, suruun sulautuvan lailla.

— Vaikkakaan emme koskaan saa toisiamme?

— Emme koskaan?! — Leenu irroittautui kauvan kestäneestä syleilystään ja asemaansa tajuamatta tuijotti Tuohelaan.

— Niin, oikeus on päättänyt, että… että ei… ei koskaan.

— Ei koskaan!

Ja Leenu luhistui kuin ukkosen iskemänä surutaakkansa alle.

* * * * *

Siirrymme nyt edellä kerrotusta surullisesta illasta noin viisi vuotta ajassa eteenpäin, niin olemme jo päässeet siihen, että voimme lopettaa elämästä otetun kertomuksemme pienillä lisäyksillä edellä kerrottuun.

Päätös, jonka Leenu ja Tuohela olivat sanoin selittämättömästä surustaan hiukan selvittyään tehneet, että "rakkaus kyllä murtaa lain ja oikeuden kahleet" ei ollut toteutunut. Oikeuden langettama tuomio, etteivät Leenu ja Tuohela, katsoen kihlauksen aikana Tildan Tuohelalle synnyttämään perilliseen, koskaan saisi kirkollista vahvistusta avioliitolleen, jollei Tilda siihen omasta ja alaikäisen poikansa puolesta suostuisi, voitti ylempiin oikeuksiin vedottuna lain voiman. Tildan sydän oli jo niin kovettunut, ettei hän tahtonut siitä kuulla puhuttavankaan, varsinkaan kun Tuohela Tildan oikeuden odotussalissa viimeistä sovintoyritystä tehdessä oli vimmastuneena aikonut Tildaa lyödä.

Sovintoa oli Tilda lapsensa takia pyytänyt ja siitä oli Tuohela suuttunut. Ei sekään seikka, että Tuohela tarjosi oikeuden lopullisen päätöksen saavuttaa tuhansia Tildalle, pehmittänyt hänen mieltänsä, vaan luonnollisesti päinvastoin.

Vaikka mielellämme saattaisimme vähäisen kertomuksemme sovinnolliseen loppuun, täytyy meidän olla totuudelle uskollisia.

Kun Leenu näki ettei hän koskaan saisi rakastettuansa, taipui hän lopulta erään varakkaan, hiljaisen maanviljelijän uudistuviin kosimisiin ja eli — ihmisten arveluiden mukaan — onnellisena emäntänä talossaan.

Tildan kostonennustus kävi ihmeellisesti toteen. Tuohela alentui siihen määrään, että hän pari vuotta Leenun häiden jälkeen juopuneena väkivaltaisesti kuristi itsensä.

Silla ummisti silmänsä pari viikkoa viimeisen oikeuden istuntopäivän jälkeen Parveelan tuvassa jonne Leenu hänen tielle uupuneena korjasi. —

Aika parantaa pahatkin haavat ja heittää unhotuksen mullan mustimpienkin murheiden päälle, hyvät ja pahat ihmiset elävät aikansa. Hän, joka tuntee heikkoudet ja saa selvän hienoimmistakin säikeistä ihmissydämessä, laskekoon oikean tuomionsa, joka ei ihmisen arvostelupiiriin kuulu.

Tapion jänis.

Vaikka talven tulo ei ollut vielä aivan lähellä, oli sen turkki jo valkea ja puhdas kuni vasta pudonnut lumi. Yömajaansa piti se suuren aution asuntosaarensa keskellä olevan suon laidassa, johon heinämiehet kesäisin pielespohjia laatiessaan haapoja hakkasivat. Siinä se oli useita kesiä asunut, satoja kertoja siitä samasta paikasta koirien ahdistamana lähtenyt, läheisen kallion yli kiitänyt, rantoja pitkin laukannut ja niemestä erään pitkän lahden suun yli uinut, siinä häjyt hurtat jäliltään haihuttanut ja taas takasin pesäpaikoilleen palannut. Useasti oli pamahtanut pyssy edessä ja takana, usein olivat koirat kintereillä ulvoneet, mutta säilynyt oli aina tähän syksyyn saakka suuri Tapion jänis, ampumatta jäänyt.

Saaren vuokraaja, joka samasta suuresta saaresta oli aikoinaan useita kymmeniä jäniksiä ampunut, suuttui silmittömäksi ja sadatteli aina koiria, itseään ja tovereitaan. Hän olisi niin kovin mielellään tahtonut saada ammutuksi tuon Tapion suuren puhdasturkkisen suosikin, jolla oli ainoastaan yksi vertaisensa vihollinen jahtikoirien joukossa.

Mustaselkäinen, viiruotsa narttu, "Diana" se aina tiesi, missä Tapion jänis makaili. Se sen sieltä aina löysi ja ajaessaan ensimäisenä takana haukkui, kunnes niemessä jäljiltä haihtui. "Diana" olikin ollut joka syksy mukana. Täällä se ensi kerran vanhempien koirien keralla oli mukana ollut, täällä koulunsa käynyt, ajo-oppinsa ottanut.

Tänä syksynä eräänä varhaisena aamuna, lokakuun keskipaikoilla sousi saaren vuokraaja kolmen toverinsa ja neljän koiran keralla jo mainittuun suureen saareen. Yöllä oli ollut hiukan sumua, mutta päivän valetessa se kuitenkin haihtui. Tuuli tyyntyi ja aamu selkeni kirkkaaksi syyspäiväksi; maa pysyi kuitenkin koko päivän kosteana. Onni oli metsämiehille kaikinpuolin myötäinen. Puolipäivään päästyä oli jo yhdeksän pupua ammuttu, kaikki suuria ja hyvin hyötyneitä. Miehet eivät koko päivänä olleet murua maistaneet, jonka tähden kokoontuivat saaren keskelle suon läheiselle kukkulalle. Aikoivat juuri soittaa koiria kokoon ja sitte yhdessä venheelle eväiden luo mennä, kun noin parinkymmenen metrin päästä alkoi kuulua innokasta koiranhaukuntaa.

— Se on Diana!

Pian siihen yhtyi "Kairin" viheltävä "skalli", "Jalon" harvatahtinen haukunta ja sekarotuisen "Brittan" hillitön vinkuna. Jänis tuntui painuvan saaren kallioiseen pohjoispäähän.

Mitään virkkamatta menivät miehet kukin n.s. "passilleen" ja odottivat äänettöminä. Kaiku läheni rikkoutumatta kiihkeänä ja yhtämittaisena vastaiseen suuntaan takasi saaren eteläpäässä olevalle niitylle päin. Täällä oli kaksi miestä "passilla", kolmas oli saaren itäisellä rannalla, neljäs keskellä saarta, jo pari kertaa mainitulla kukkulalla.

Pian näkivätkin niityn molemmilla laidoilla seisovat miehet suuren lumivalkosen jäniksen hyppelehtivän pitkin metsän laitaa.

— Se on Tapion jänis… pääsi tahdoton kuiskaus kumpaiseltakin.

Että asianlaita todellakin niin oli, sen saivat miehet kohta nähdä.

Huomaten koirien lähenevän, otti jänis aimo hyppäyksen vasemmalle pieneen metsäniemekkeesen, johon jäi istumaan kasvot ohikiitäviin koiriin käännettyinä.

Samassa pamahti laukaus ja toinen. Jänis väistyi vahingoittumatta erään kiven taa. Koirat joutuivat ampujan ja jäniksen väliin, joten kolmas laukaus ei voinut seurata. Mutta sen sijaan ampui toinen miehistä kaksi laukausta jokseenkin yhtaikaa edellisen kanssa — yhtä huonolla menestyksellä.

— Loihdittu! murahti viimemainittu, kun jänis käänsi miehille ja koirille selkänsä ja oikaisihe saaren itäiselle rannikolle.

Parin minuutin kuluttua kuului sieltä kaksi laukausta, mutta mitään huutoa ei seurannut.

Kun miehet koirinensa kokoontuivat jälleen kukkulalle, sanoivat he kuni yhdestä suusta:

— Se oli Tapion jänis…

— Pelastui taaskin…

Mitään sen enempää tarinoimatta istuutuivat miehet sammaleiselle kalliolle ja ottivat tupakkineuvot esille. Jonkun aikaa siinä istuttuaan kuulivat he läntiseltä rannalta hirmuisen kiihkeää haukuntaa, jonka jälkeen he taas hajautuivat kukin n.s. passilleen.

Asianlaita oli se, että Diana oli lähtenyt kenenkään sitä erityisesti huomaamatta Tapion jäniksen jälestä juoksemaan, haihtunut ensin jäliltä, löytänyt ne jälleen ja siitä tuo hirveä haukunta. Kuni usutettuina pusahtivat toisetkin koirat samaan suuntaan ja pian oli täysi "skalli käymässä". Se lakkasi ja miehet aikoivat harmistuneina kutsua koirat pois. Merkki ei kuitenkaan vaikuttanut tällä kertaa mitään.

Se uudistettiin useampia kertoja. Sama seuraus. Jonkinlaista uikutusta alkoi kuitenkin kuulua ja pahaa peläten menivät miehet ääntä kohti.

Siellä oli korkeakallioinen niemi ja iso louhikko ja melkein keskellä louhikkoa suuri neliskulmainen kivi suurien korpikuusien keskellä kuni vainajan ruumis hautajaishavujen piirittämänä. Tämän kiven alle oli Tapion jänis joutunut. Rannan lähellä soutavat nuottamiehet tiesivät näkemänänsä kertoa, kuinka iso valkea jänis oli joutunut koirien väliin sen kautta, että yksi sitä takaa ahdisti ja toiset kolme olivat vastaan juosseet.

— Vai niin, pupunen, tapasinpas sinut vihdoinkin! Taisit jo lakata koiriani uuvuttamasta, turkkisi kun kohta päältäsi poistan, puheli saaren vuokraaja.

— Eihän se vielä ole käsissäkään.

— Onhan kohta. Sitokaahan koirat! — Mutta missä Diana on?

— Täällä louhessa kiven alla.

Saaren vuokraaja ja kallishintaisen Dianan omistaja kirosi harmistuneena.

Diana oli todellakin ajautunut jäniksen jälestä kiven alle. Isäntä rupesi pois koiraansa houkuttelemaan, mutta se oli turhaa. Jäykkänä, silmää räpäyttämättä katseli Diana luolan perukalle. Koetettiin saada väkipakolla pois. Mutta Diana-parka oli niin tiukkaan kiven väliin ajautunut, että se vihdoin vaivaloisesti pois vedettynä ei enään jaksanut jaloillaan pysyä, vaan maahan laskettuna jäi siihen rentona lepäämään.

Alkoivat miehet siinä alakuloisina arvella ja koettivat keinoja keksiä, miten jäniksen elävänä tahi kuolleena parahiten pois saisivat.

Louhikko oli todellakin oikeata louhikkoa, kivet suuria, vaikeasti paikoiltaan väännettäviä, jopa tiukassa kuni kiinteä kallio. Ampuminen ei voinut tulla kysymykseenkään.

— Jos taitamme kuivahtaneen, neulansa kadottaneen näreen, teroitamme sen toisen pään vä'äkkääksi vartaaksi, sillä pistämme ja pupulin pois vedämme, ehdotti eräs.

— Sehän on kidutusta…

— Taikka teemme aukkojen eteen roihutulet, tukahdutamme savuun eli ainakin ulos ajamme, usutamme piskit perään ja annamme Tapion turvatille kunniallisen kuoleman, ammumme.

— Mutta jos savuun läkähtyy, turkkinsa mustuu ja tuonne jää kiven alle sittenkin.

— Jääköön, sanoi jo monesti mainittu saaren vuokraaja, joka samalla oli jahtijoukkueen johtaja, — tehkää vaan tulia ja hyviä, sillä hämärtyy jo syksyinen päivä ja pois on aika pian lähteä.

— Jääköön sitte, toisetkin säestivät, saakoon Tapio uhrin omistansa…

Kävivät nyt miehet kuivia risuja keräämään, ja toiset koivujen kylistä tervaisia tuohia kiskomaan, ja pian roihusivat kiven kolmelta kulmalta räiskyvät uhritulet, joita miehet äänettöminä katselivat. —

Lyhyt on syksyinen päivä ja sankka sitä seuraavan illan pimeys. Sitä mukaa kuin tuli liestyi hiilokseksi, pimeni ilta ja mustuivat savusta Tapion turvatin hautakiven kylet ja jostakin tuntemattomasta syystä miesten mielet. Jokin sisäinen pakko pani ajattelemaan, että oli tehty ajattelemattomasti, tylysti.

Pois lähtiessään kompastui eräs pyssymiehistä syrjään jaloin eräälle tasaiselle kivelle jättämänsä pyssyn päälle sillä surullisella seurauksella, että se laukesi ja suun vieressä uneksiva kallishintainen Diana menetti henkipahasensa.

— Ei riittänyt Tapiolle uhri oman karjansa antimista, omastanikin otti, valitteli Dianan omistaja.

Miksi ei Tapio turvattiaan tällä kertaa varjellut, sitä ei ole helppo sanoa. Epäilikö ehkä turvatti suuren suojelijansa varjelusvoimaa kun kiven alle pakeni ja siten suojelijansa suututti tai tahtoiko Tapio teollaan iloisten metsämiesten mieltä muuten pahoittaa, on mahdoton arvata.

Vaan kun miehet jonkun hetken jälkeen pimeätä selkää pitkin kotiaan kohti sousivat ja näkivät, kuinka hiiloksesta kohoutuva hohde uhripuita punasi, niin raskaalta ja painostavalta tuntuivat mielet ja sanattomia olivat kotvasen aikaa vähäväkisen syyttömästi sortajat.

Ketin hautakummulla.

Yksitoista vuotias Katri käveli hautausmaalla. Huoletonna, koulussa oppimiaan lauluja hiljaa hyräillen kierteli hän pitkin polkuja hautakumpujen keskellä. Hän oli vielä kadehdittavassa lapsellisen tietämättömyyden tilassa eikä taikauskoinen ympäristönsä ollut häneen saanut istutetuksi mitään kammoa kirkkomaata kohtaan. Päinvastoin oli kotitöllinsä lähistöllä oleva vainajien lepomaa hänen mieluisin olinpaikkansa. Jos tuntuikin kuusten hiljainen humina hänestä täällä hiukan juhlallisemmalta kuin tuolla tuonnempana kotiahon takana, ei hän sitä sentään pelännyt. Olivathan kirkkomaan kukkaset paljoa kauniimmat ja suuremmat kuin kukat muualla ja perhoset lentelivät ja mehiläiset hääräsivät täällä yhtä iloisina kuin kotiakkunan alla olevan auringonkukankin ympärillä. Ja aurinko paistoi tänne niin kirkkaasti ja rauhoittavasti ja kuusten lehvät loivat viileitä varjojaan.

Katri kierteli sinne ja tänne, katseli sivumennessään jotakin hautapatsasta. Tuttujahan ne jo olivat melkein kaikki, vaikka oli jo taas hänen viime käyntinsä jälkeen uusia kumpuja kohonnut. Niiden päällä oli kauniita silkkinauhaisia seppeleitä ja nauhoissa oli kultakirjaimilla kirjoitettu jokin kaunis sana jälelle jääneiden surevien sukulaisten kaipauksen tulkitsemiseksi. Toisien hautojen tuoreesen multaan oli pistetty yksinkertainen puuristi kantamaan köyhien rakastavien kietomaa katajaseppelettä. Katrin kiertomatka loppui aina rannalla olevan nurmipeitteisen hautakummun luona. Toisessa päässä kumpua vesoi nurmen sisästä nouseva pihlaja, jonka juurella oli pienoinen puuristi. Siihen oli lapsen kädellä piirretty lyijykynällä tuskin huomattavasti sana: Isä. Se oli Katrin isävainajan lepopaikka.

Mutta ennenkuin Katri nyt joutui sinne asti huomasi hän yläpäässä hautausmaata kuusien keskellä äsken pystytetyn uuden hohtavan patsaan ja sen juurella seppeleen niin soman ja leveänauhaisen ettei toista sen somempaa koko kirkkomaalla.

Kukahan on kuollut? Kenenkähän muistoksi tuo musta patsas syvään piirrettyine muistokirjoituksineen?

Katri istuutui nurmelle ja nojasi varovasti vähäisen vartalonsa tuon uuden patsaan luona olevaa hautapengertä vasten, varovaisesti sentähden, ettei taittuisi hento heinikko eivätkä runneltuisi ruusut, joita Katri samoin kuin kaikkia muitakin kukkia oli oppinut rakastamaan. Hän katseli patsasta uteliaana. Siinä oli vain sana: Ketti ja hiukan alempana nuo tavalliset: s. — 24/5 73 k. — 13/8 97.

— Ketti? Kukahan se on ollut? Katri katseli alemma kiveä; siellä oli alhaalla jokin virren värssy merkitty.

— Kukahan se on ollut? kysyi Katri uudestaan itseltään. Hän nousi istualtaan, kohotti hiljaa seppeleen silkkinauhoja ja luki siitä sanat: Rakastettu — Kaivattu.

Tuo ei ollut Katrista ollenkaan kummallista. Oli hän nähnyt nuo sanat monissa seppeleissä, vaikkakaan ei lapsellinen käsityksensä vielä kyennyt niiden syvää sisällystä täydellisesti tajuamaan. Paitsi mainittua seppelettä ei haudalla ollut mitään muita kukkia. Seppeleen nauhat olivat puhtaan valkoiset, multa haudalla kouhoteltua mustaa, kaikesta päättäen oli muistokivi äsken asetettu.

— Ketti! tapaili pikku Katri yhä hautakirjoitusta, varmaankin on se herrasihmisiä. Olikohan se tyttö vai poika? Ketti? .. ja Katri istuutui kallella päin katselemaan. Yhtäkkiä kuuli hän askeleita takaa päin ja hänen edessään seisoi komea nuori herra, jolla oli polvipöksyt, laaja sininen vyö, hohtavan valkea, mustakauluksinen paita ja sen päällä vaalea nuttu. Hihan ympärillä oli musta harso.

Katri säikähti ja aikoi lähteä pois, vaan kun hän katsoi herran surullisiin silmiin, jotka lempeästi olivat mustaan kiveen luodut, jäi hän itse tietämättään katsomaan tuota komeaa herraa, joka oikealla kädellään piteli polkupyörää. Niitä oli jo alkanut näkyä yhä useammin noita pyöräilijöitäkin.

— Mitä se lapseni katselee, kysyi herra hyväntahdon ilme katseessaan.

Katri ei mitään vastannut, katseli vaan outoa tulijaa ja pyörää.

— Älä pelkää, ystäväni, en ole tullut häiritsemään sinua. Minulla on täällä jotakin tehtävää, eikö pikku-ystäväni tahdo auttaa minua?

Katri katseli vain ujona herraa, jonka lempeys näytti vähitellen poistavan lapsellisen pelon.

— Mikä on nimesi, pikku-ystävä?

Katrista tuntui niin somalle. Tuo komea herra kutsui häntä halpaista töllin tyttöä ystäväksi.

— Katri, vastasi hän ja hypisteli silmät maahan luotuina valkean esiliinansa nurkkaa.

— Katri? kertoi herra vähän kummallisena.

Nyt oli ujous jo poissa. Katri kertoi olevansa läheisestä mökistä ja oli tullut tänne isänsä hautaa kastelemaan. Vaikkakaan siinä ei ollut muuta kuin vihertävää nurmea, oli se hänelle ja äidille kuitenkin rakas.

Herra ei näyttänyt sitä epäilevän.

— Kuule, Katri-ystäväni, sanoi hän, etkö voisi toimittaa tänne vesiastiaa ja pientä luutaa? Mutta niin ettei kukaan tiedä siitä mitään.

— Kyllä, isäni haudan luona olevassa pensaassa ovat ne aina kesillä valmissa minua odottamassa. Ainoastaan silloin kuin äiti pesee pyykkiä, tarvitsemme kapan kotona.

— No, hyvä, haepas ne tänne. Äläs mene, jaksaisitko tuoda mukanasi jo vähän vettä.

— Tokihan jaksan isänkin haudalle. Katri juoksi jo etäällä. Mielellään täytti hän tuon tuntemattoman herran pyynnön, olihan hän sanonut Katria ystäväkseen.

Kun Katri palasi, näki hän näyn, joka sai hänet seisottumaan. Tuntematon ystävällinen herra oli polvistunut patsaan ääreen ja halasi kylmää kiveä hartaasti samalla kuin suuteli hopeisia kirjaimia kiven mustassa kylessä ja itki.

Katri melkein säikähti. Kummallinen ajatus pälkähti hänen päähänsä. Entäpä jos, ajatteli hän, jos tuo herra olisi pakana. Hän muisti samassa opettajan kertomukset, kuinka pakanat ja epäjumalain palvelijat tekevät itselleen epäjumalia puusta ja kivestä. Jos tuo nuori herra tuossa nyt olisi pakana ja kivi, Ketti-niminen kivi, olisi epäjumala Ketti. Herran omituinen puku vahvisti Katrin lapsellista luuloa. Hän pelästyi, kirkasi ja heitti kipan ja luudan käsistään ja lähti juoksemaan. Nuori herra, jonka suru äsken oli temmannut pois ympäristöstään ja katkera mieli etsi lohtua kyyneleissä, heräsi äkkiä, pyyhki vettyneet silmänsä ja nousi vaikkakin, niinkuin näytti, hiukan vastenmielisesti oudosta asennostaan.

— Älä mene, pikku-ystävä, kuule, huusi hän juoksevan jälkeen ja astui päin pari askelta. Vaan kun Katri tämän nähtyään kirkasi uudestaan ja läksi etenemään, seisottui hän ja huusi niin lempeästi kuin voi:

— Mitä se pikku-ystävä minua pelkää? Tule tänne, minä juttelen sinulle ja kun saat vettä tuoduksi, annan siitä sinulle vaivojesi palkkion.

Katri pysähtyi.

— Tule pois, en minä sinulle mitään pahaa tee, tule nyt vaan kauniisti auttamaan, houkutteli herra.

— Etkös sinä ole pakana, uskalsi Katri kysyä.

— En toki, hupakko, enhän toki. Tule nyt vaan pian että joudut pois ennenkuin aurinko laskee.

— Mitä sinä sitte olit polvillasi tuon mustan kiven ääressä?

— Siinä on, osotti herra hautaa, minun kaikki kaikessani.

Katri, joka oli varovaisesti lähestynyt, pysähtyi taas.

On se sittenkin pakana, ajatteli lapsiparka. Isä, äiti ja opettajat ovat sanoneet että Jumala on ihmisille kaikki kaikessa ja tuo herra…

— Mutta Jumalahan on taivaassa, sanoi hän ääneen.

Herra, joka ymmärsi lapsen pelon, huokasi:

— Niin, niin, Jumala on taivaassa, mutta löytyy sentään jotakin, jota ajatellessa ihminen unohtaa kaiken, ikävä kyllä, Jumalansakin. Vaan niitä sinä, lapsi, et ymmärrä.

— Eikö Ketti olekaan sitten mikään epäjumala, kyseli Katri viattomasti yhä epäillen.

— Epäjumala, toisti muukalainen tuskin kuuluvasti, tosiaankin, minä jumaloin sinua aikoinani, Ketti, kuollut Ketti.

Ja hän huokasi.

— … eikö, jatkoi Katri kun vastausta ei kuulunut.

— Ei, älä nyt turhia kysele. Hae vähän vettä rannasta, minä siistin sillä aikaa. Tämähän on vaan kuolleen ystäväni hautakumpu. Syy miksi itkin on se, että Ketti, sehän on vain kuolleen ystäväni kallis nimi, että Ketti oli minulle rakkain ystävä, kallein kaikesta… elämässä ja kuolemassa, lisäsi hän hiljaa.

Nyt selveni Katrille totuus. Hän muisti äitinsäkin usein itkeneen isävainajan haudalla käydessään.

— Oliko se sisaresi vai veljesi?

— Ei kumpikaan.

— Äitisi?

— Ei.

— No, sitte isäsi?

— Ei, — hän oli ainoastaan ystäväni. Mutta mene nyt jo, pikku-hupakko, hae vettä.

Katri meni kuin menikin vihdoin, herra jäi multaa silittelemään.

Kun Katri tuli vesikiulun kanssa, kysyi hän:

— Kuka sinä olet ja mistä asti, et ole kaupungista?

— En .. minä olen kaukaa, kaukaa. Olen tullut tänne — annapas vesi tänne — kuolleen ystäväni rakkaan muiston tähden, — kas niin, kiitos ystäväni, haepa lisää.

— Kaukaa? Sanoitko kaukaa?

— Kaukaa olen.

— Tuollako tulit hevosellasi?

— Silläkin tulin pitkän matkan, sillä lähden… kunhan… no, haeppas nyt, pikku kiltti ystäväni, vielä vettä, puheli hyväntahtoinen herra ja Katri juosta pinkasi rantaan.

Palatessaan oli Katrilla, joka luonnon lapsen tavoin ensimäisen ujoutensa kadotettuaan on melkein liijan rohkea, taas uusia kysymyksiä.

— Mitä nyt teet, sanoi hän tuolle yhä polvillaan puuhailevalle kaukaa olevalle, kun tämä nimettömällä sormellaan varovaisesti veteli hienoja vakoja multaan ja sirotteli niihin pieniä siemeniä.

— Minä kylvän.

— Mitä sinä kylvät?

— Sen saat nähdä kun uutterasti kastelet tätä hautakumpua, kumpua, johon sydämeni on haudattu, niin, niin… sinä et ymmärrä.

— Kumpua johon…?

— Niin, sinä lupaat nyt minulle että joka kesä, jollet joka päivä, niin ainakin useampi päivä käyt kastelemassa tätä hautaa. Jonkun ajan kuluttua pienet ummut aukenevat ja sinä saat nähdä koko joukon pieniä sinisiä kukkia. Hoida niitä hellästi, ne ovat muistoni kukkia. Minä annan sulle rahaa että saat ostaa uuden vesikannun, haravan, pienen lapion y.m. tarviskalut ja minun pikku-ystäväni hoitaa uskollisesti minun rakkaimman ystäväni hautaa. Joka syksy tulee sinulle… mikä on sukunimesi? — Nuorukainen otti muistikirjan taskustaan.

— Katri Lyytinen.

— Joka syksy tulee sinulle tuntemattomasta paikasta rahakirje kesätöittesi korvaukseksi. Lupaako pikku-ystävä ruveta tämän hautakummun hoitajaksi?

— Lupaan, jos saan uudella kannulla kastella isänikin hautaa.

— Saathan toki. — Ja kuule, sitte kun sinä saat maailmassa oikein hyvän ystävän, josta paljo pidät, niin saat sinä tältä haudalta taittaa muutamia muistoni sinisiä kukkia ja antaa hänelle. Pidähän nyt vain hyvää huolta.

— Kyllä, koetellaan.

— Tässä on aluksi jo edeltäpäin, sanoi herra ja pisti viisimarkkasen tyttösen käteen.

— Se on liikaa, en uskalla ottaa ennenkuin käyn äidiltä kysymässä.

— No, ota vaan ja mene äitisi luokse, minä tulen myöskin kohta sinne.
Onhan tuo mökki teidän?

— Sehän se on.

Ei muistanut Katri-pahainen kiittää, vaan juoksi äitinsä tykö ja tuo ystävänsä kadottanut nuorukainen polvistui taas rakkaimpansa haudalle ja risti kätensä kuni rukoukseen.

Hetken perästä astui sama surumielinen herra Katrin kotimökin ovesta ulos, hyppäsi reippaasti pyörälleen, ajoi hautausmaan portille, jätti pyöränsä siihen siksi aikaa kuin itse kävi heittämässä haikeat hyvästinsä kummulle, jonka alla kylmänä lepäsi hän, hän, jonka koko nuoruuden sydämenlämmön tuo nyt niin onneton nuori mies aikoinaan oli omistanut.

* * * * *

Yhdeksän pitkää vuotta on kulunut. Yhdeksän talven lumet ovat sulaneet siltäkin haudalta, jota mökin Katri oli uskollisesti luvannut hoitaa. Lupaukselleen uskollisena oli Katri hoitanut "Ketin hautakumpua", niinkuin hän itse aina tavasti sanoa. Joka syksy pääskysten poislähtöä tehdessä oli tullut rahakirje, jossa kiitettiin työstä, jota "pikku Katri-ystävä ei varmaankaan ollut laiminlyönyt". Milloin oli kirjeessä ollut 50 markkaa, milloin 75, aina sen mukaan oliko kesä ollut sateinen tai poutainen. Eräässä kirjeessä oli ollut 100 mk. ja pyyntö että hautakumpu, Ketin hauta aidattaisiin ja tehtäisiin aidan sisään lepotuoli, "sillä" oli tuo yhä tuntematon herra kirjoittanut, "en tiedä, milloin tulen kuolleen ystäväni hautaa katsomaan."

Katri oli teettänyt penkin ja aidan Nikkari-Kallella, joka viime aikoina varsinkin oli useasti käynyt Katrin kotona, muka aikansa kuluksi vaan.

Nyt oli Katri tapansa mukaan hautaa kastelemassa. Siitä kun hänet viimeksi näimme, emme häntä enään tuntisi samaksi hupakoksi, joka luuli tuntematonta hyväntekijäänsä pakanaksi. Paljo oli aika muuttanut. Lapsesta oli Katri kehittynyt täysikasvuiseksi immeksi, jonka rehellisen työn tuottamaa poskien punaa eivät ihmisten pahat puheet olleet kalventaneet. Paljo oli kuitenkin Katri saanut niiden takia kärsiä. Nuo joka syksyiset rahakirjeet olivat saaneet paljo puheita aikaan. —

Kerran kun Katria oli pyydetty palvelukseen eikä hän ollut lähtenyt, kun luuli kankaan kutomisella ja hänellekin jo rakkaaksi käyneen haudan hoitamisella voivansa hyvin elää äitinsä kanssa, oli emäntä pilkallisesti hymyillen sanonut sitä mitä monet muutkin kaltaisensa:

— Eihän Katrin sovikaan palkkatyöhön tulla, parempien ihmisten lapsia kun on, kuin mitä Lyytis-vainaja oli.

Tavallisesti oli Katri kärsinyt ja kuullut ilman mitään, mutta silloin oli hän noussut kangaspuiden takaa ja tumma puna oli sävähtänyt poskipäihin. Pila oli Katrista liijan karkeaa, solvaus liijan törkeä.

— Minä kiitän, sanoi Katri alussa hilliten, teitä ystävällisestä paikan tarjouksesta, vaan me kyllä tulemme toimeen, joskin niukasti, enkä minä tahdo jättää äiti-vanhaani vieraiden varaan. Mutta se, joka moisilla ilkeillä puheilla uskaltaa vetää rakkaan äitini ryppyistä otsaa yhä enemmän ryppyiseksi, ajan minä kuten nyt emännän — ulos.

Viimeinen sana tuli käskevästi eikä emäntä ollut voinut sitä odottaa, sentähden oli hämmästynyt niin, että pikaisesti oli ulos pistäytynyt. —

Katri hääräsi haudalla, kiskoi irti rikkaruohoja, pirskoitteli vettä reunaheinikkoon ja kukille ja lakaisi puhtaaksi keltaisen hiekan haudan ympärystiellä. Tätä tehdessään kuului hänestä siltä kuin olisi joku ryäissyt. Hän säpsähti ja kääntyi ääntä kohden. Tuttu näytti rykäisijä olevan. Heidän välisestään keskustelusta me ehkä tulemme tuntemaan tuon yhtäkkiä ilmestyneen haudanhoitajattaren häiritsijän.

— Hyi, sanoi Katri, säikähdin.

— Minuako?

— Ei, vaan kun niin kummasti rykäsit. Mistä sinä tänne osasit?

— Kävin kotonasi. Äitisi arveli sinun tänne lähteneen, sanoi sinun täällä hautausmaalla liijan hyvin viihtyvän.

— Niinkö, veti Katri miettien pitkään.

— Niin, vaan minä arvelin, että kesäkuun ihanat illat sinua vetävät tänne ja sanoin äidillesi, että ei ole kankurillemme ollenkaan vahingoksi, jos saa hiukan ulkonakin puuhata. Niin, ehkä… sanoi äitisi. Mutta minä sanoin siihen…

— Mene pois, hyvä Kalle, äidin takia, minun takia ja kummankin takia.
Et taida tuntea vielä parjauksen kirousta.

— Minäkö en sitä tuntisi, sanoi katkerana Kalleksi puhuteltu, joka oli Katrin kosijoita. Mutta minä tulin tänne — hän hiljensi ääntänsä — juuri sinun tähtesi, tavatakseni sinua. Edeltäpäin kumminkin sanon jo, että sydäntäni niin oudosti kouristaa ja etten vapaasti voi puhua sinulle, mitä mielessäni tunnen. Vaan koeta käsittää minua, ymmärtää minua ainoastaan tämä kerta. Sinä tiedät kuinka minä sinua rakastan, mutta sinä et tiedä kuinka tuntuu tuskalliselta tuo epätietoisuus, kun en tiedä, välitätkö sinä minusta ollenkaan.

Kalle katsoi silmiin Katria, joka punastui ja vaikeni.

— Miks'et vastaa? Minä en jaksa enää kauvan, vaan lähden jo tänään pois täältä päin, jollet vihdoinkin vastaa jotakin rohkaisevaa. En tahdo houkutella enkä pakottaa. Vastauksesi ei ole minkään arvoinen, jollet sitä vapaasta tahdostasi tee. Kuule, Katri kulta, sano, pidätkö minusta.

Hautakumpua kohti kumartui Katri ja siitä taittoi lemmikin, jonka vastaukseksi Kallelle antoi. Mitään muuta vastausta Kalle ei kaivannut. Hän oli ainoa paitsi äitiä, jolle Katri oli salaisuutensa kertonut ja puheensa tuntemattoman herran kanssa lasna ollessaan. Katrillekin olivat herran epäselvät sanat vähitellen selvinneet.

Kukan saatuaan tarttui Kalle Katrin käteen, jota kiitollisena lämpimästi puristi.

— Kiitos, Katri, minä tiedän, mikä tarkoitus tällä kukalla on. Muuten sitä en tietäisi, vaan itse kerran kerroit.

— Niin kerroinkin, vaan lienenkö kertonut sitä kuinka nämä siniset kukat muodostivat kauniisti kirjoitetun nimen haudalla. En ollut saada pitkiin aikoihin poistetuksi lapsellista pelkoani, että muka tuo tuntematon hyväntekijäni olisi pakana tai velho; mutta sitte kun muistin, kuinka hyvä hän oli ja niin surullinen, en…

— Iltaa, onko se Katri, kuului vieras ääni kuusen takaa.

Kalle irroitti säikähtyneenä Katrin käden omastaan. Hän hämmästyi, katseensa muuttui vihanilmeiseksi ja hän melkein tuijotti Katriin, joka katsoi suuntaan mistä ääni kuului.

— On, sai Katri vaivoin sanotuksi. Hänkin hämmästyi.

Samassa oli odottamaton häiritsijä astunut esiin tervehtimään Katria, joka niijasi syvään ja sävähti punaiseksi.

— Onpa hauska nähdä ystäväni noin terveenä, ja kuinka te olette kasvanut… ja kuinka somaksi laatinut hoitamanne haudan.

— Herra ei teititteleisi minua.

— Tuntuu niin somalle olla taas täällä…

— Hyvästi, änkytti Kalle, jonka kasvoille oli painunut liinan valkea väri. Hyvästi, Katri, minua et enää taida kaivata.

Katri ei tiennyt mitä tehdä.

— Ahaa, sanoi outo… täällähän on… hm! — Hän oli huomannut lemmikin Kallen napinlävessä. — Oh, ei mitään kiirettä, ystäväni — ja hän hymyili — onko asiat niin?

Katrin poskilla puna kasvoi ja Kalle seisahtui kuulemaan, mitä tuolla vielä olisi sanomista.

— Katriina! Katriina! huusi herra.

Ja puiden välistä läheni kaunis nainen, arviolta noin 20 vuoden ikäinen, kiireestä kantapäähän mustaan puettu, niin kaunis, että Kalle — niinkuin hän itse sittemmin kertoi — luuli häntä mustaksi enkeliksi.

— Kas tässä, Katriina on siskosi hauta.

Mustaan puettu nainen laski vahvan mustan harson silmilleen, etteivät ympärillä olijat näkisi hänen kyyneleitään.

— Ketti…! oli ainoa sana, minkä tuo polvistunut nainen sai sanotuksi, mutta tuo sana tuli niin sisältörikkaana. Siinä oli kaipausta niin katkeraa kuin voi tuntea rakastanut sisar, anteeksi anovaa, rukoilevaa… sointu sellainen kuin äänessä sen, jonka jalo sydän myöntää tuntevansa omistaneensa jotakin hänelle kuulumatonta ja kuitenkin rakasta, joka ei ole oikein varma itsestään, onko tehnyt hyvin tai pahoin, oikein tai väärin.

Katri oli itsetietämättään ristinyt kätensä, outo herra samoin. Kalle ei vieläkään ollut mistään selvillä, hän vaan katsoi.

Herra kuiskasi jotakin Katrin korvaan ja melkein väkisin veti Katri
Kallen mukanansa pois haudalta.

— Jos tästä jotakin ymmärrän, lupaan sorvata sormeni tuumaa lyhemmiksi, mutisi hän mennessään. Kauvan oli nainen kumarruksissaan eikä herra näyttänyt tahtovan häiritä häntä. Ilme hänen silmissään oli surevan.

— Niin, rakkaani, sanoi hän vihdoin kun nainen kohotti hiukan päätään, nyt voit sanoa, mitä tunnet.

— Minusta tuntuu kuin Ketti tuolla ylhäällä hyväksyisi ja ikäänkuin uskoisi sinut minulle; tarvitsethan sinäkin lohduttajaa ja…

— Kenen Ketti siksi mieluummin soisi kuin sinut.

— Muistathan sinä vielä Kettiä?

— Niinkuin meille kumpaisellekin kallista, rakasta ystävää.

— Niin… kumpaisellekin kallista… rakasta ystävää.

Ja laskeva kesäillan aurinko väritteli vesihelmiä Ketin haudalla. Ne olivat sekaisin kuin ilon ja kaihon kyynelet ja moniväriset kuin noiden neljän, kuolleiden kartanolla elämään yhdistyneiden onnellisten vastaiset vaiheet. Sillä lisättävää on ainoastaan se, että Kallekin vähitellen selkeni hämmennyksistään, kun sai kuulla, että "mustan enkelin" omistaja lunastaisi mökin Katrille ja Kallelle ehdolla, että he vastakin hoitaisivat heille kaikille rakkaaksi käynyttä Ketin hautakumpua.

Luvattomuusko vai rikos?

Muutamana päivänä tapasin erään vanhempia tuttaviani. Hän onnitteli minua erään minulle tapahtuneen iloisen tapahtuman johdosta, ja miten siinä pakistessa puheet kiertyivätkään, kertoi hän tarinan, jonka sanoi omasta elämästään ottaneensa. Hän on vanhapoika ja kokonaan siirtynyt jo elämän touhuista yksinäisyyteen, jonkatähden olisi loukkaus mainita tässä hänen nimensä. Jos ketä hänen tarinansa huvittaa, niin saa sen tästä lukea, kerrottuna hänen omilla sanoillaan.

Välistä sydämen sävelistö soi suruisasti, tekee mieli melkein — runoilijan tavalla — sanoa että sydän itkee, aloitti hän. Ei siihen tarvita mitään erityistä tapahtumaa eikä aihetta minkäänlaista. Ainoastaan sekin kuin mennehet muistot yksinäisyyteen päästyä liukuvat ohi sielun silmien, saa jo suruisen mielialan syntymään.

Minustakin tuo tuntui hyvin luonnolliselta, mutta kun hän katkaisi kertomuksensa, pelkäsin, että asia oli hyvin kipeää laatua, varmaankin vanhoja muistoja. Sentähden katsoin häneen vähän kummastellen, kun hän huokasi ja jatkoi:

Nuoruus on täynnä iloa, haaveita, suuria toiveita, täynnä rohkeutta, pyhää intoa hyvään ja jaloon, "lauluja, suloa, rakkautta, sointuja," päivänpaistetta, kevätmieltä niin kevyttä kuin utuinen auer ja ennen kaikkea viatonta tietämättömyyttä ja epäuskoa mihinkään pahaan maailmassa.

Kun minulla ei ollut mitään hänen elämän filosofiaansa vastaan, joutui hän omituisten esipuheittensa jälkeen vihdoinkin itse tarinaan:

Me istumme suuren laineiden syleilemän selän rannalla umpujaan aukovien kukkien keskellä. Kesäisen keskipäivän säteet tanssivat kevyesti selvävetisten vaahdottomien laineiden laella, tuuli tuo mukanaan metsän tuoretta tuoksua, ja kaikki tuntuu niin keveältä, iloisan huolettomalta ja herttaiselta.

Me olemme usein yhtyneet samalla paikalla lahden pohjukassa nurmella, rannan puhtaan, hienon ja päivänpaisteesta lämpösen hietikon reunassa. Leikkiä olemme siinä laskeneet, pilaa puhuneet, laulaneet, nauraneet, hän itkenytkin, suuttuneet ja leppyneet.

Hän kuopottelee paljaalla puhtaalla jalallaan huolettomasti rannan keltaista santaa, on hiukan nojallaan, pää vasemman käden varassa ja oikealla kädellään edestään nurmea nykkii.

— Aivanhan sinä nyhdät paljaaksi nurmikon.

— Tuoss' on sullekin, vastaa hän, heittää silmilleni aika tukon lyhyttä nurmea ja nauraa sitte niin, että hampaat heloittavat huulten välistä.

— Älähän nyt silmiäni…

— Mitäpä sinä silmillä… mokomakin… katsothan koko ajan järvelle ikäänkuin maalla ei mitään olisi. Muuten, — ja hän tuuppasi minua ilvehtien kupeseen — saat mennä vähän loitommaksi siksi aikaa että saan uida. En ole tänään uinutkaan kuin kerran.

— Voithan minulta kyllä uida.

— Älä nyt puperra, mene vaan joutuin. Sitte katsomme päivänkukista onko huomenna sadetta tai poutaa taikka —

— Sadetta.

— … taikka otamme "voileipiä" eli teemme mitä tahdomme. — Menehän nyt…

— Minä en tahdo mitään.

Mutta sitä hän ei kuullut, vaan oli hän jo keveästi kiepsahtanut vaaksan korkuiseen veteen sen lämpöä käsin jaloin koittamaan.

— No, yhäkö siinä istut, ilvehti hän, ja aukoi lyhyen mekkonsa nappia.

Mitään virkkamatta väistyn metsään, jossa lyhyen matkan päässä painun pitkäkseni ja paremman tehtävän puutteessa pureksin kuloheinän korsia.

Samassa kuuluu veden polsketta ja läiskinää, naurua, huutoa ja kirkunaa.

— Kylläpä hänellä nyt taas on hauska, ajattelen.

Oikeastaan hänellä ei ollut koskaan ikävä. Kuusitoista vuotias, terve, reipas, mitäpä hän huolisi!

Minulla sitävastoin ei ollut ainakaan tilapäisesti sama mielentila. Tuntui sentään hiukan haikealta erota kesken kesän tuosta somasta seudusta ja tuon hajahapsen ilakoijan seurasta luopuminenkaan ei oikein iloisalta tuntunut.

Me olimme kesän kestäessä muuttuneet ystäviksi, mutta ystävyytemme oli tuollaista kevyttä, sisarellista vapaata seurustelua, jota ei synny muualla kuin raikkaassa maaelämän rauhassa. Kolmantena päivänä tutustumisemme jälkeen sanoi hän minua kuin sattumalta sinuksi. En siitä sen enempää huolinut, vastasin vaan samalla tavalla. Niin se ystävyys tai tuttavuus jatkui.

Välistä hän tuntui minusta hiukan poikamaiselta tytöksi ja toisen kerran en hänestä saanut paljo mitään selkoa.

Kerran tein minä puolestani oikein poikamaisen kepposen tai lie ollut tyhmästikin tehty. Siiloin katsoi hän minuun niin omituisesti — niin, sitä katsetta en voi selittää, mutta siitä lähtien en ollut enään oma itseni.

Voiko rakkaus syttyä kuusitoista vuotiasten sydämissä?

Vielä häntä kysyt, vastasi kertojamme itse, kun minä vaikenin, me olemme siis yhtä mieltä.

Kaikella kainoudella tekisi mieleni tunnustaa että minä rakastin häntä ja siksipä jo myöhemmällä kesällä en voinutkaan iloinen olla, en ainakaan hänen seurassaan. Kuitenkaan ei rakkautemme ollut kärsivää, sairaloista kiihkoa, vaan oli se enemmän unelmantapaista aavistusta.

Hän oli niin huolettoman iloinen ja kaunis — kukapa ei nuorena ainakin osaksi omaisi noita ominaisuuksia! Hänessä ne kuitenkin minun mielestäni luonnollisesti täydellisentyivät.

Muistelin siinä loikoessani kulunutta kesää, veneretkiä pitkin rannikoita, joissa ruohokon reunassa lummekukat päivän paisteessa heloittivat ja sudenkorennot kirjavia siipiään välkyttelivät, juhannusyötä Kirkkoniemellä, jossa häntä kylän kiikussa heiluttelin ja matkaa sieltä kotiin, jolloin hän hiukan väsyneenä sisarellisesti kietoi vasemman kätensä kaulalleni ja kulki kupeellani juhannusyön ilojen lyhyyttä moitiskellen. Me kulimme läpi pienen lepikon, jossa kaste lepäsi nurmikolla, aukealle aholle, jonka päivänpuolisella rinteellä jokunen kypsä manssikka heloitti ja jonka laidalla leino puro lauleli kevätlaulujaan.

— Kuinka minua väsyttää, hän sanoi ja istuutui kivelle. Tule sinäkin lepäämään. Katsomme kerran, miten juhannuksen aurinko tuolta purppuramerestä lempeänä tervehtien esiin sukeltautuu.

Hän ei ollut oikein iloinen silloin, ei niinkuin ennen ja sen jälkeen.
Ehkä oli hän liiaksi väsynyt lyhyistä juhannusyön iloista.

Istuin hänen vastaansa mättäälle; hän muuttautui vierelleni.

— Tiedätkö, sanoi hän, mitä kerrotaan tuosta purosta tuossa alhaalla.

— En.

— Kerrotaan, että ennen sen vedellä on ollut voimakas vaikutus. Ken sillä on kasvojaan kostutellut juhannusyön tulilta tullessa, sen silmiin on syntynyt omituinen lempeä leimu ja vuoden kuluessa on hän saanut vihkivaatteensa oman aittansa orrelle asettaa.

Katselin häntä ja kuuntelin. Hän jatkoi:

— Et myöskään ehkä tiedä minkätähden sen lorina on niin lempeän surullista ja miksi se ei keväisinkään tuon kovemmin kohise, vaan kuni laulaen hiljalleen lorisee?

— En.

— Tarina kertoo, että kerran kylän kaunein, "Koivulan kassapää" jo juhannustulille tullessaan sitä silmilleen siroitteli, että silmänsä jo juhannustulilla lempeinä loistaisivat ja että niillä pitäjän paraimmat itseensä ihastuttaisi, sulhoikseen suostuttaisi. Vaan siitä olivat haltiat… Tiedäthän mitä haltiat ovat?

Nyykäytin päätäni.

— … siitä olivat haltiat suuttuneet. Sokeana oli "Koivulan kassapää" saatu tulilta kotiin taluttaa ja tanssimatta oli jäänyt muiltakin, ilot pitämättä… Ja sitä nyt suree pienoinen puro tuossa, sitä valittelee… kun on kisakenttä kauvemmaksi Kirkkoniemelle katsottu.

— Lienevätkö tosia?

— Sitä en tiedä, niin kansa vaan kertoo. Entäpä jos minäkin pirskoittaisin tuon vilpoisan puron vettä poskilleni, jatkoi hän.

— Jospa on voimansa jo vähentynyt…

— Niinkö luulet, tulemmehan juhannustulilta…

— Sekö seikka, luulet, vedelle voiman antaisi. Pese sitten.
Sanotaanhan uskon auttavan siinä, missä ennen taiat turvasivat.

Hän katsoi minuun kummallisesti.

— Luulen että on katseesi ilme ja silmiisi outo leimu jo itsestään syntynyt, sanoin.

Hän katsoi vielä ja nauroi sitte luonnottomasti, äänekkäästi.

— Ei, minä en menekään tuohon tummaan lehtoon, pysymme tässä päivärinteellä… Minä en menekään, minä tiedän jo.

— Mitä?

— Älä ihmettele, en sano mitä tiedän. Voi, kun minua väsyttää ja vielä on virsta kotiin. Eihän tällä aholla ole käärmeitä?

— Ei ole tähän asti tavattu.

— Hyvä. Sallithan minun laskea pääni polvellesi, minua väsyttää? Jos nukkuisin, vartioithan.

En osannut mitään vastata enkä ehtinyt. Hän laski kevyesti päänsä polvilleni, ummisti silmänsä ja vähän ajan kuluttua hän nukkuessaan hymyili. Näki varmaankin ihania unia juhannustulista, lauluista, kiikusta, tansseista ja "Koivulan kauniista kassapäästä".

Läheisessä lehdossa liverteli varhainen lintu aamutervehdystä juhannusauringolle, joka kirkkaalla valollaan herätti sataiset siivekkäät äskeiselle yksinlaulajalle säestystä soinnuttelemaan.

Minä katselin häntä, jonka pää oli polvellani. Tumman purosen laulu ei kuulunut enään niin surulliselta. Mieleni tuntui kovin täyteläiseltä, riemukkaalta, enkä minä nytkään tiedä, kuinka pääni painui ja huuleni hellästi hänen otsaansa koskettivat.

Tässä tuttavani keskeytti kertomuksensa, katsoi tutkivasti minua ja kysyi:

— Mitä ajattelet, oliko se oikein tehty?

Mitään vastaamatta pudistin vaan päätäni. Hän jatkoi:

— Niin, en voi käsittää kuinka tuo edellä kerrottu saattoi tapahtua, mutta minä muistan miten hän siihen säikähtäen heräsi ja miten hänen silmänsä pyörivät pelokkaina kuni pääskysellä, joka yhtäkkiä huomaa kissan kynsiin joutuneensa.

— Kuule, sanoi hän ja kyynel kihosi silmännurkkaan, eikö se ole syntiä?

Mitäpä minä vastasin, kun en itsekään tiennyt.

— Miksikä se syntiä olisi, sopersin.

Hän oli noussut istumaan vierelleni. Siitä hän katseli silmiäni, katseli kauvan ja ilme hänen katseessaan oli jäykkä, melkein kuollut. Vaan minä en saanut katsettani niistä riistetyksi vaikka sisässäni tunsin halua siihen.

Vihdoinkin loi hän katseensa maahan ja hetken ajateltuaan kysyi hän:

— Olenko minäkin rikollinen, jos se on syntiä?

Lapsen mieleni oli pahoitettu. Minä aloin itkeä. Hänelläkin näytti olevan paha olla ja vähän ajan jälkeen kietoi hän kätensä kaulaani ja itki.

— Emme puhu kellekään mitään. Emmehän…? Annamme toisillemme anteeksi… niinhän?

— Niin.

Ja pois sitä lähdettiin iloisin mielin ja kevyisin askelin kumpikin kotiimme, luvaten erotessa taas toisiamme tutulla paikalla tavata. —

Minun näitä menneitä muistellessani metsässä, oli hän jo ehtinyt uida.
Olin vielä pitkälläni kun hän minulle huusi:

— Oih, tule pois! On niin pahoja risuja tässä, että en paljain jaloin pääse. — Et usko kuinka virkeä nyt taas olen. Miten siinä onkin tuossa rannassa hyvä pohja! Oletko uinut siinä koskaan? Eikä se ole syvääkään: sain mennä oikein pitkältä eikä vesi vieläkään yltänyt olkapäiden yläpuolelle.

Mielessäni risteilivät minulle ennen vieraat ajatukset. Minä en saanut niitä irti tapahtumasta, jonka sinulle tässä kerroin. Minä kohosin istualleni nurmikolla, enkä vastannut mitään hänen huutoihinsa. Ajattelin itsekseni tekoni laatua ja vaikka se olikin jo ammoin tapahtunut, vaihteli mieleni kysymyksiä, oliko tekoni ollut luvattomuus vaiko varsin rikos.

— Kuule, tule nyt pois sieltä, huusi tyttö taas pensasten takaa, vai tahdotko, että minun pitäisi sinne tulla tai täytyykö minun lähteä pois?…

— Eihän sinun pois… odotahan, tulenhan minä.

Ääni rinnassani vastasi että olin tehnyt synnin, mutta että se ei ollut suuri. Viimeinen ajatus synnytti mielessä uuden ajatuksen: Minä aloin ajatuksissani toivoa tilaisuutta, jolloin saisin tekoni uudistaa. Se tuntui minusta mahdottomalta. Me olimme kumpikin kuitenkin jonkun verran jo kerinneet kehittyä.

Kun näin hänen nyt ääneti hiljalleen astelevan pois päin rannikolta, nousin nurmelta ja läksin hänen jälkeensä. Hänellä ei näyttänyt olevan erityistä kiirettä ja jalkansa liikkuivat entisestään huomattavasti poikkeavalla hitaisuudella.

Minä saavutin hänet ja sitten me istuimme molemmat suurelle kivelle tien viereen. Yllämme kohosi suuria kuusia, jotka varjostivat paikan viehättävän viileäksi ja… Ei, minä en tahdo sinulle kuvata, kuinka kaunis oli taivas ja maa, kuinka suurta ja avaraa kaikki, enkä yritäkään kertoa minkälaisia tunteita rintani oli täysi, kun istuin siinä ja taas katselin häntä. En mitään semmoista, sillä pelkään, että naurat. Sanon vaan, että silmänsä olivat sielukkaat ja että minä siinä hänen vierellään sain puhelahjan, jonka lopulliset seuraukset toteuttivat minussa syntyneen toivon pian ja monikertaisesti.

Kun me siitä erosimme, tiesimme kumpikin, että olimme salakihloissa ja uskoimme varmasti, ettei meitä mikään eroittaisi.

Kertoja huokasi ja kun minä luullen hänen kertomuksensa loppuneen kysyväisenä häneen katsoin, sanoi hän tyhjää tähystellen:

— Olen katsonut tarpeelliseksi kertoa sinulle tämän ennenkuin käyn varsinaiseen kertomukseeni, jos sitä nimittäin haluat kuulla.

Vaikka minun täytyy tunnustaa, että hänen vanha lempijuttunsa alkoi minua ikävystyttää, nyykäytin päätäni myöntymyksen merkiksi, ja muuttuen mukavaan asentoon sytytin paperossin ja kuuntelin hajamielisenä hänen kertomaansa jatkoa:

Ylioppilaaksi tultuani, joka tapahtui edellä kerrotun kesän seuraavana kevännä, tapasin häntä pari kertaa ja vahvistuivat välimme yhä lämpimämmiksi. Syksyllä piti minun lähteä ulkomaille opintojani jatkamaan. Alkuaikoina sain kirjeitä tuhka tiheään, mutta kirjoitin itse vielä tiheämmin. Vähitellen lakkasi hän kirjoittamasta ja kun en tiennyt enään hänen osoitettansa, olin itsekin pakoitettu sen lopettamaan, vaikka mieltäni kylläkin kirvelteli ja ajatukseni olivat katkeruuksia täynnä. Minä tuomitsin häntä mielessäni toisen vuoron ja annoin anteeksi toisen vuoron, kunnes neljä vuotta, pitkiä vuosia, kuluivat ja minä palasin kotimaahan, jolloin häntä enään tuskin muistinkaan.

— Vai niin, että sinäkin olet ollut rakastunut, naurahdin minä hänelle. Jos sen muut olisivat kertoneet, olisin tuskin uskonut.

— Niin, tämä oli ensi kerran. Toisenkin kerran tapahtui se ja, kuten näet ja tiedät, myöskin viimeisen kerran.

— Tokko häntä sen jälkeen enään näit?

— Näin taikka — oikeastaan en häntä enään nähnyt. Jos kehtaat kuunnella, kerron tuosta toisesta rakkaudestani, jolla on vähän yhtäläisyyttä ensimäisen kanssa.

— Vai niin, sinä jatkat vielä?

— Niin. Olin silloin 23 vuotias ja auskulteerasin Viipurin hovioikeudessa.

Me asuimme naapureina, katu väliä vaan. Katu oli kaupungin laidalla, siellä, minnepäin kaupunki kasvoi, missä uusi talo kohosi uuden vierelle. Emme toisiamme nimeltä tunteneet, emme toisiamme olevankaan tienneet ennenkuin minä, jonka akkuna oli kadulle päin — tuolle välikadulle — näin työssäni istuessani eräänä päivänä solakan, vaan täyteläisen naisolennon villahuivi hartioilla kulkevan akkunani ohitse. Kohensime tuoliltani tarkemmin katsoakseni. Ei ollut tavallisia tuttuja, naapuritalon ihmisiä, eikä kuten ensin luulin — palvelusväkeä. Kovin oli sirovartaloinen, hyvin puettu ja millainen ryhti!

Kun hän katosi näkyvistä, teki mieleni jälestä mennä katsomaan, niin teki soman vaikutuksen, vaan ajattelin, jos kasvot eivät ole sopusuhtaiset vartalon viehkeyden kanssa, petyn ja häiriytyy mieleeni syntynyt kokonaiskuva.

Painuin työhöni, vaan ajatukseni eivät tahtoneet oikein koossa pysyä.

Kukahan oli… olikohan joku rouva tai joku…

Viimeinen ajatus miellytti enemmän. Mutta mitä se minuun kuuluu, ajattelin, onhan tuosta ennenkin ohi akkunan ihmisiä kulkenut. Mutta kyllä se oli sittenkin joku rouva. Niin varmasti kun hän astui, melkein juhlallisesti, mutta samalla niin sulavasti ja kuni kiehtovasti. Miksi minä häntä niin ajattelen? Tällaiset olivat ajatukseni.

Koetin taas syventyä työhöni, vaan mahdotonta oli saada mieltä siihen kiintymään. Ajattelin jo nimeäkin, ristimänimeä… Luettelin ajatuksissani — älä naura! — naisten nimiä, vaan en löytänyt sopivaa, mieleistäni.

Samassa minun ajatusteni esine palasi yhtä juhlallisena, varmana ja kiehtovana…

Minä melkein huudahtin. Tuo nainen käänsi kasvonsa akkunaan, silmä sattui silmään, katse tapasi katseen. Se oli yksi ainoa silmänräpäys, nainen käänsi katseensa alas ja, niin näytti minusta, punastui, — häpesi varmaankin rohkeuttaan — ja astui vakavana ja ryhdikkäänä ohi.

Silmäni jäivät tajuttomina tähystämään siihen, jossa tuon tuntemattoman katse omaani kohtasi. Tahdoin vielä sieluni silmillä katsella tuota kuvaa. Vakavat, mutta nuoret, kauniit kasvot, terveyden kukoistavat purppurat poskilla, ja nuo suuret sielukkaat silmät, mutta surullinen ilme niissä… Miksikähän? Taas tuntui minusta kuin ne yhä katsoisivat, noin avonaisesti mutta surullisesti… Huomasin pian ettei tuo katse heti mielestä katoaisi. Se oli lyhyt, mutta syvä tuo silmäys, sentähden jäi se haihtumattomaksi mieleeni.

Niin me sitten katsoimme toisiamme, hän kadulta ohi kulkiessaan, minä sisältä työpöytäni äärestä — joka päivä. Emme tienneet kumpikaan miksi katsoimme, vaan tuntui kuin jokin olisi pakoittanut niin tekemään, eikähän tuo tuntunut vastenmieliseltä, ei ainakaan minusta.

Minä etsin tilaisuuksia saadakseni tavata häntä, tuota tuntematonta. Kävin ahkerasti teaatterissa ja konserteissa ja tanssiaisissa ja kulin kuin unessa, häntä koskaan tapaamatta. Koettelin kautta rantain tovereiltani ja tuttaviltani tiedustella hänen nimeänsä. Kaikki oli turhaa.

Minä luovuin yrityksestäni, kun nainen ikäänkuin tahtomalla tahtoi pysyä salaperäisenä ja tuntemattomana. Minusta alkoi tämä tuntua hyvin ikävältä.

Oli sitte toimeenpantu suuret naamiohuvit seurahuoneella. Niistä piti tulla oikein erinomaiset. Vaikkakaan en koskaan ole ollut mikään hurjastelun rakastaja, päätin minä kuitenkin toverieni houkutuksista taipuneena pukeutua. Kaikki meni hyvin. Minä olin puettu ritariksi rococo-tyyliin, joka hyvin sopi vartalolleni. Valkea liinaperuukki sattui kuin valettu päähäni ja silkkinaamion saatuani olin valmis odottamaan naamioitujen liikkeelle lähtöä. Seremoniamestari komensi kunkin kavaljeerin valitsemaan itselleen naisparin. Minä en kiirehtinyt, vaan odotin kuka jäisi viimeiseksi. Silloin tuli eräs mustalaiseksi puettu nainen ja pyysi käsivarttani. Tunsin punastuvani, kun hänen lämmin käsivartensa tarttui siihen. Orkesteri alkoi soittaa ja äänettömänä liityin minäkin tuntemattoman mustalais-moitièni kanssa kulkueesen.

Olimme yhden kierroksen kulkeneet jo, kumpikaan sanaakaan sanomatta. Minä tunsin hänen käsivartensa omituisesti värähtelevän ja puristautuvan lämpimämmin kuin luvallista omaani. Tarkemmin asiaa ajateltuani aloin kuitenkin arvella, että ehkä itse vaistomaisesti käytin parini kohteliaisuutta ja luottavaisuutta hyväkseni puristamalla omallani hänen käsivarttaan, joka sentähden värähteli ja vavahteli. Mietin itsekseni mitä kysyisin; tunsin itseni jokseenkin köyhäksi ajatuksista ja olin jo melkein lähellä noloutta, kun nainen kysyi:

— Puhuuko herra suomea?

Ymmärsin hänen tahtovan alottaa keskustelua ja vastasin iloisesti, hiukan toki ääntäni oudoksi teeskennellen:

— Johan toki! Onhan se äidinkieleni.

— Olipas minulla sitte erinomainen onni. Minä olen kuullut täällä ympärilläni melkein kaikkia kieliä.

— Todellakin!

— Oletteko kotoisin täältä?

— En ole. Olen vain käymässä.

— Pyydän anteeksi, sanoi käsipuolessani kävijä, jos epäilen sanojanne. Tarpeetonta teidän on ainakin tehdä ääntänne luonnottomaksi, sillä — ja hän nojautui hiukan lähemmäksi ja puoleksi kuiskaten jatkoi — minä luulen tuntevani teidät.

— Erehdytte varmaan, hyvä — en tiennyt sanoisinko neiti tai rouva, sanoin — hyvä epäilijättäreni, sillä siinä tapauksessa, että tuntisitte minut, pitäisi minullakin olla kunnia tuntea teidät. Muuten, saanko koettaa teitä: Minusta on iloista kuulla nimeni teidän suustanne.

— Sitä en kuitenkaan sano, sillä minä olen täällä aivan outo, minua ei tunne yksikään, enkä minä tunne ketään muita kuin teidät ehkä. Jos minä nyt kuitenkin erehtyisin, ei teillä tietysti olisi enään koko iltana syytä puhutella minua.

Aloimme sitte laskea leikkiä edellämme kulkevista naamioiduista. Puheen lomassa katsoin velvollisuudekseni pyytää häntä françaiseen. Velvollisuuteni tuntui minusta kuitenkin miellyttävältä ja oli iloni sentähden suuri kun hän kiittäen lupautui.

Erosimme kumpikin tahollemme hetkeksi ja tunsin mieltyväni yhä enemmän tuohon tuntemattomaan. Mietin jo yksikseni, että olisin varmaan katunut, jos jäin kokonaan pois naamioista.

Kun tanssi alkoi, jouduimme me istumaan second-rivin vasemmalle sivustalle eräälle sohvalle. Olin hyvin huvitettu hänen liikkeittensä sulavuudesta ja katselin ihastellen helminauhoja hänen kaulallaan. Mutta kun hän istuessamme puhui melkein kuiskaamalla, häpesin minä itsekseni ja aloin epäillä vierustoveriani, jonkatähden siirryin hänestä hiukan ulommaksi. Hän huomasi sen ja luki varmaan ajatuksenikin koskapahan sanoi:

— Suokaa anteeksi, että tunnun teistä ehkä epähienolta ja tungettelevalta. Älkää kuitenkaan ajatelko minusta mitään pahaa, sillä minä tunnen olevani oikeutettu käyttäytymään hieman tuttavallisesti teitä kohtaan. Sitäpaitsi ei teidän tarvitse pelätä mitään, sillä minä aion poistua ennen kello kahtatoista.

— Oo, minä pyydän… Enempää en osannut sanoa. Hänen kuiskaava äänensä teki minut vähän rauhattomaksi, mutta tanssiin soitettua laskin minä käteni hänen vyötäreilleen lujasti kuin omani ympärille.

Tanssin loputtua vein hänet naisten tarjoiluhuoneesen ja kysyin mitä saisi olla, ehkä viiniä.

— Kiitos, pyydän vaan ett'ette tämän mukaan johdu taas huonoihin arveluihin, alentaviin.

Vastaukseksi minä laskin keikarimaisesti käden sydämelleni, kumarsin ja nauroin.

Kun hän sitte viiniä maistaessaan nosti hiukan naamiotaan, näin ainoastaan puoleksi vakavan leu'an ja huulet, jotka vain hiukan aukenivat päästääkseen alas viinipisaran, joka kilpaili värissä huulten kanssa. Kun minä sitä katsoessa unohdin kohottaa lasiani, laski hän naamion alas ja korotti lasinsa tervehtiäkseen. Minä tein samoin ja join lasini pohjaan ja täytin uudelleen.

Tarjoiluhuone alkoi vähitellen tyhjetä. Salista kuului taas soittoa.

— Oletteko pyydetty, kysyin.

— En. Mikä tanssi se on?

— Chaconne.

— Sitäpä olisi hauska katsoa! Suokaa anteeksi — hän kumarsi ja kiitti — olette vapaa velvollisuuksistanne minua kohtaan. Toivon hauskaa jatkoa…

— Aiotteko poistua? Ette suinkaan… Minulla ei ole mitään erityistä halua tanssiin. Käsivartenne… saanko luvan?

Muu yleisö oli mennyt toiset katsomaan, toiset tanssimaan chaconne-tanssia, joka ei ollut vielä aivan jokapäiväistä. Me siirryimme tarjoiluhuoneen läheiseen pikkuhuoneesen, jossa istumaamme sohvaa tuuhea keinotekoinen palmu suojeli ovelta katsojilta.

— Anteeksi… älkää olko levoton älkääkä ymmärtäkö minua väärin, sanoin istuessani sohvan toiseen nurkkaan. Minä olen etsinyt yksinäisyyttä teidän kanssanne ja te ette ole sitä vastustanut.

— Herra!

— Oi, minä pyydän, kuunnelkaa minua! Sanoitte tuntevanne minut, kai silloin myöskin suotte minulle oikeuden saada tietää oman nimenne?

— Se ei teitä hyödyttäisi, sillä sitä ette tuntisi.

— Selittämätöntä… En tuntisi? Oletteko varma siitä?

— Enemmän kuin varma.

— Siinä tapauksessa tahtonette tehdä hyvin ja ottaa naamion kasvoiltanne. Me olemme kahden kesken ja…

— Ja minä alentaisin itseni silmissänne, jos täyttäisin pyyntönne ennenkuin…

Minä repäisin naamion kasvoiltani, mutta kaduin sitä melkein samassa, sillä nainen näytti jostakin tuntemattomasta syystä viivyttelevän.

— Olenko nyt jo oikeutettu pyytämään teidän tekemään samoin?

— Olette, sanoi hän tuskin kuuluvasti.

Minä näin edessäni naisen, jota akkunastani olin katsellut ja jota teaattereista ja konserteista olin turhaan etsinyt.

Tietämättä kuinka se tapahtui tartuin hänen käteensä, jota lujasti puristin, samalla kuin silmäni juopuivat hänen katseesensa. Hän irroitti kätensä omastani, katsoi nuhtelevasti ja sanoi:

— Te ette tiedä, että moinen katseenne on synti… tai, minä en tiedä, vaan älkää katsoko niin, sillä…

Me olimme molemmat sekaisin. Minä tunsin, että olin häneen syvästi rakastunut ja että minulta puuttui vain sanoja saadakseni sen ilmilausutuksi. Hän näytti siinä niin pelokkaalta ja ikäänkuin aavistaen, että mielessäni oli jotakin pakoittavaa, joka tinki sanoiksi, sanoi hän katkonaisesti:

— Pyydän, älkää puhuko pitemmälle mistään, älkää kyselkö… älkää katselko noin oudosti!

— Enhän minä puhukaan, vaikka minun pitäisi puhua. Ettekö näe, etten minä löydä sanoja enkä…

— Se onkin niin paras. Meille kumpaisellekin on ehdottomasti parasta, että heti lopetamme tuttavuutemme ja eroamme. Meidän ei olisi pitänytkään tavata toisiamme ollenkaan, vaan minä luulin…

— Lopettaa tuttavuus? Enhän teitä vielä tunnekaan ja kuitenkin luulen tuntevani. Ei! Te ette saa jättää minua!

Minä tunsin, että olin ottanut viiniä ylen paljon. Se sai vereni vilkkaampaan liikkeesen. Minä tartuin hänen käteensä, vedin hänet vierelleni istumaan ja sanoin kiihkeänä:

— Minä olen teitä kauvan ja kovasti rakastanut. Voitteko nyt täyttää toivoni ja sanoa nimenne; vaikka sitte poistuisittekin ijäksi päiväksi?

Hänessä näyttivät risteilevät tunteet taistelevan. Väri poskilla vaihteli vaaleana ja punaisena, kun hän vaivoin sai rukoillen sanotuksi:

— Julius!

Itse tietämättäni nousin seisoalleni ja katsoin kuni ukkosen iskemänä salaperäiseen kaunottareen, joka nimeltäni minut tunsi. Pieni hymynväre suupielissä ja surun ja ilon sekainen ilme hänen kasvoissaan muistuttivat yht'äkkiä mieleeni juhannusyön lapsuuteni ajoilta ja lapsekkaan neitosen, joka silloin polvelleni viattoman päänsä laski. Unohdin elämäni elämän ja kuluneet vuodet kärsimyksineen ja mielessäni oli vain lapsuuteni rakkaus, joka vihdoinkin näytti toteutuvan. Minä laskeuduin hänen vierelleen istumaan, joku ohi kulkeva sulki sattumuksesta avonaisen oven ja me lepäsimme hetken toistemme syleilyssä.

Hänen suudelmansa poltti vielä huuliani ja poskillani viipyi vielä hänen lämpönen henkäyksensä, mutta siinä oli myöskin kyyneleitä, joita hän turhaan koetti saada seisahtumaan.

— Miksi näin sinut vasta nyt?

— Vielä ei ole myöhäistä, sanoin.

— On, liijan myöhäistä! Meidän täytyy nyt erota ijäksi.

— Ei, me emme eroa koskaan!

— Meidän täytyy. Me olemme nytkin olleet jo liijan kauvan yhdessä. Minun velvollisuuteni on poistua ja teidän olla enään lähestymättä minua, sillä…

— Sillä?

— Mieheni kunnia sen vaatii.

En parhaalla tahdollanikaan muista enempää vaikka koko elämäni ajan tuosta hetkestä alkaen olen koettanut muistella, sanoiko hän muuta. Muistan vaan että istuin tylsästi pöytään nojaten; kun hän hyvästeli ja katsoi minua viimeisen kerran kauvan, kauvan.

Seuraavana aamuna heräsin myöhään vuoteeltani ja tunsin että pääni oli raskas kuin lyijy. Minä olin juonut myöhään yöhön ja aamun valetessa olivat toverit minut saattaneet tiedotonna ja juopuneena kotiin.

Myöhemmin sain kuulla, että nuoruuteni rakastettu oli ulkomailla ollessani sairastanut, eikä ollut voinut uskoa salaisuuttaan kellekään, jonka tähden kirjevaihto hänen puolestaan oli lakannut. Luullen minunkin unhoittaneen hänet oli hän mennyt naimisiin toisen kanssa kuten sain selville, onnettomasti. Minä muutin pois paikkakunnalta, jossa yllä kerrottu tapahtui ja eräältä pisteliäältä toveriltani sain junassa kuulla että luutnantti X—— oli tullut Viipuriin sukulaistensa luota rouvaansa hakemaan.

Elämäni tehtävänä on sen jälkeen ollut miettiä ja saada selville, oliko tekomme luvattomuus vaiko varsin rikos, ja kumpiko meistä on syyllisempi, hänkö vai minä. Minä pidät sitä sinä, kysyi tuttavani minulta.

Minä vaikenin ja pudistin päätäni. Vetäsin paperossiani. Se näytti sammuneen jo heti ensimäisen sytyttämisen jälkeen.