IV.
Useasti liiallisesti rasitettu ihmisruumis henkisen työn paljoudesta herpoutuu, voimat väsyvät ja näyttää siltä kuin ei ihmisessä olisi elämää ollenkaan, vaan että se olisi lakannut hetkeksi, ikäänkuin valekuolemassa levätäkseen. Mutta ruumiin levätessä sielu juuri useimmiten on valppaimmin valveillaan. Niin oli laita Tildankin, kun hän monien kovien sisäisten taistelujen uuvuttamana oli kadottanut ruumiinsa voimat ja — niinkuin näytti, tiedotonna vaipui vierellään olevaan sänkyyn. Sisäiset sielun tuskat olivat siksi suuret, ettei hengen toiminta ruumiin voimien väsyessä voinut herpoutua. Tuohelan viimeiset sanat "Onneksi et sinne ehtinyt" kuuli hän vielä selvästi, vaan ei tajunnut niitä täydellisesti. Oman onnettoman asemansa muistoa unhottamatta nousi hän istualleen ja kysyi:
— Onneksi…? Oletko sinäkin siis sitä mieltä, että sovinnolla on erottava? Onnittelitko minua mieleeni heränneestä hyvästä ajatuksesta?
Hän oli siis tajunnut ainoastaan sanan onneksi ja senkin omalla tavallaan.
— En onnitellut, enkä onnittele, sanoin vaan että oli onni kun et sinne ehtinyt, vastasi Tuohela.
Nyt tarvitsi Tilda malttia; vaan syttyyhän märkä puukin palamaan kun se rovioon heitetään.
— Niinkö, niinkö palkitset sinä, valapatto, minun pitkällisten sisäisen mieleni taistelujen tulokset hyvän ja pahan välillä; sellaista tukeako tarjoat; sinä surkuteltava, sortamallesi naisparalle, joka on voittanut mieleen pakkautuneet mustat mietteet ja päättänyt pahan hyvällä palkita? Onneksi…? Kutsutko sinä minun hetkistä voimieni heikontumista onneksi? Olkoon, olkoonkin se sitte onneksesi, sinä onneton, mutta tiedäkin, että se onni on oleva sinulle musta. Vaan ei, sinä et kuitenkaan tarkoittanut totta, peruuta tuo sanasi, niin…
— En!
— Siis en minäkään peruuta, vaan selitän sulle jo edeltäpäin tuon onnesi, joka on vievä sinut alemma ihmisenäkin kuin mitä sinä olet minun vienyt. Tiedäkin siis, että tästä hetkestä alkaen saa sydämessäni rakkauden sijan viha, viha sellainen, joka ensin juurrutaksen sydämeen ja sitte ajaa sinua takaa niinkauvan kuin se kostona sinut tavottaa ja musertaa. Sinä et käsitä kuinka syvästi olet loukannut naisen sydäntä, etkä tiedä kuinka katkerasti rakastanut naisen sydän kerran vihan valtoihin antauduttuaan vihaa. Yhtä intohimoisesti kuin sinua tähän asti olen rakastanut, yhtä syvästi vihaan minä sinua tästälähtien. Jos sinä ymmärtäisit, kuinka pitkälle minä olen alentunut: rukoilemaan sovintoa mieheltä, jonka musertaminen olisi ollut minun oikeuteni, tarjoamaan anteeksiantamusta sille, jonka vihaaminen olisi velvollisuuteni, sittenkuin sen olen lapsen tietämättömyydestä vapauduttuani tullut tajuamaan, rukoilemaan sääliä siltä, jonka halveksimiseen minun olisi pitänyt totutellaida, ja elämään onnellisena onnessa sen naisen, jota minun aina olisi pitänyt kadehtia… niin, jos sen ymmärtäisit, ymmärtäisit myöskin paremmin arvostella sammumattoman vihani ikää ja syvyyttä. Minä vihaan sinua ja muserran onnesi, vaikkakin se särkisi sadat sydämet, vihaan, enkä lakkaa ennenkuin olen sinun mustasta onnestasi imenyt kostoni liekkeihin tyydytystä yhtäpaljon kuin tähänastinen elämäni on ollut häpeää ja katkeruuksia täynnä, ja ennenkuin sinä olet alentunut syvemmälle kuin minä ja onnettomuuksien kehä elämäsi ympärillä on saennut niin sankaksi ettet mitään muuta näe, kuin petetyn naisen kostonnuolien kärkiä… Joko älyät? Se on naisen kostoa. Minä melkein riemuitsen jo siitä, ja ole varma, että olen niin varoillani, ettet sitä väistä…
— Joko lopetat? Niinhän olen hiljaa kuunnellut kuin lapsi äidin saarnaa.
— Lapsi…? Ero sinun ja lapsen välillä on oleva suuri kuin taivaan ja maan. Muuten en sinua kehoita puhumaan lapsista. Saat nähdä että olet tekemisissä sekä aikaisten että…
— Lopeta, minä rukoilen jo, sääli nyt hiukan. Koettelemmehan sovitella…
— Sääliäkö pyydät? Joko alat kuulla kohinan lähenevästä kostostani?
Säälitkö sinä minua…
— Anteeksi anna, suostu sovinnolle, minä palkitsen kärsimäsi katkeruudet.
— Palkitset?
— Niin, niin, minä koetan sovitella.
— Turhaa kaikki, se on myöhäistä!
— Myöhäistä?
— Myöhäistä kuin kerran kuoleutuneen eloon saattaminen.
— Ei, se ei voi olla totta.
— Eikö voi? Olethan sinä jo kerran kuolettanut säälimättömällä kovuudellasi minussa kaikki hyvät mielihalut, nytkö niitä omaksi eduksesi eloon herätteleisit? Kuinka oletkin itsekäs!
— En ole itsekäs, vaan minä olen erehtynyt, kadun nyt ja pyydän anteeksi. Kaikki tulee vielä hyväksi.
— Vielä…
— Niin, ja kaikki.
— Oo, sinä vaan kiihdytät vihaani!
— Muistele entistä rakkauttasi ja…
— Sinun rakkauttasi, ha, ha, ha…! Kostoa, kostoa olen hautova, sen olen sanonut.
— Pois täältä, pian kärryihin, kuului etehisestä käskevä karkea miehen ääni ja ovessa seisoi roteva parrakas, keski-ijän yli elänyt mies. Tuohela ja Tilda eivät vielä kiihkossaan sitä huomanneet.
Tuohela yhä rukoili:
— Voiko rakkaus niin pian vihaksi vaihtua?
— Pian? Rakkaus? saivarteli Tilda ivallisesti Tuohelan onnistumattomia sanoja.
— No, pian pois, uudistui uhkaava ääni oven suusta ja jatkoi Tuohelaan kääntyen:
— Jos sinun, heittiön, onnistuisikin uudestaan pettää puheillasi tuo onneton olento, niin et siltä väistä minun vihojani.
— Isä, isä, huudahti Tilda ja heittäysi tulijan jalkoihin, annatko ymmärtämättömälle, tuhmalle lapsellesi anteeksi?
— Jumala sinulle anteeksi antakoon! Olethan ehkä jo osasi kärsinyt. Vaan, jatkoi vanhus vapisevalla äänellä, sinä Tuohela, jota minä kunnioitin ja jonka luulin poikanani kerran saavani talooni kutsua, sinä et vältä häväistyn ja murretun isän kostoa, joskin tyttäreni mahdollisesti olisi vielä niin turmeltumaton, että seuraisi sydämensä käskyjä ja naisen tavalla unohtaisi ja anteeksi antaisi.
Tuomio kuului Tuohelasta kuin ukkosen ääni ja hän istuutui tuolille pöytänsä ääreen, johon jäi ähkymään. Se oli miehen itkua, miehen, joka ei ole nähnyt elämän vakavia puolia, ennenkuin niihin yhtäkkiä huomaa joutuneensa.