III.
Meidän täytyy nyt lukijan suostumuksella siirtyä vielä hiukan taaksepäin saamaan selkoa Kallen omituisista puheista ja jättää sisarukset kumpikin erilaisen surunsa valtaan ja siirtyä sinne, missä tuo odotettu henkilö, Tuohela, oli.
Me näemme hänen ilomielin astelevan Parveelaan päin. Käynti on kiivasta, vaan jokseenkin huoletonta. Taskustaan vetää hän kookkaan hopeakellon, joka näihin aikoihin oli harvinaisuus. Kelloon katsottuaan kiirehtii hän askeleitaan, huomaamatta ihmistä. Hän ei jouda taakseen katsomaan, niin ettei huomaa jälessä juoksevaa ennenkuin kuulee hätäsen läähättävän äänen takanaan sanovan:
— Kuulkaa, pysähtykää, olen jo liian vanha juoksemaan.
Tuohela pysähtyy ja kääntyy katsomaan.
— Silla? on ainoa sana, joka häneltä pääsee yli huulten.
— Niin, Silla, vanha vaivainen Silla, joka on hyvien ja pahojen uutisten tuoja ja tapahtumien enne.
— No, mitä nyt?
— Teille tuli vieraita. Kun minulla oli matka tänne, pyysivät minut
Teitä paluuttamaan.
— Keitä ne ovat?
— Eivät käskeneet sitä sanoa.
— Tunsitteko te niitä?
— Paremmin luulen Teidän tuntevan.
— Sinä, vanha vares, sano, ketä olivat.
— Menkää katsomaan, jos tahdotte, minuun eivät kuulu.
Ja Silla väänteli päätään hänelle omituisella tavalla ja läksi matkaansa jatkamaan. Tuohela tuli uteliaaksi ja vaikka olikin kiire mielessä, kysyi hän jo Sillalta:
— Olivatko ne naisia vai miehiä?
Vaan Silla oli vanhoillaan tullut kuuroksikin. Päätään väännellen riensi hän Parveelaan päin. Tuohela kääntyi kotiinsa.
Kun hän astui pihaportista sisään, näki hän että piha oli tyhjä. Palvelusväki oli poistunut pihanpäätupaan, koskapahan sieltä lasista näyttiin kurkisteltavan. Hän nousi rappuja ylös omaan asuntoonsa, avasi oven kamariinsa ja lensi kalman kalpeaksi. Hän melkein tuijotti eteensä, ei uskonut omia silmiään, vihdoin toki vihansa sanoihin purki:
— Sinä…? Tilda…? täällä… ja nyt… kaikkein nähden?
— Sääliä, Kusti, sääliä! uikutti kalpeaksi kuihtunut Tilda, sillä hän se tosiaankin oli.
— Pois! — — pois, pois, pian taikka…! — Hän tapaili jotakin tukea kädelleen ja vapisi.
— En enää ano, kuiskaili Tilda surullisesti, rakkauttasi, vaan sääliä, sääliä! Minä en olisi tullut tänne… — Tildakin tarvitsi tukea ja nojasi sängyn laitaan — en olisi, vaan… minua väsyttää… olin matkalla sinun… pikku… pikku Leenusi luo… sanomaan… Tue minua… Kusti… sopimaan… minä… kuuletkos… minä luovun… luovun rakkaudestani sinuun, minä… en sitä… ansaitse…
Ja hän lankesi tiedotonna ja voimatonna vieressään olevaan sänkyyn.
— Onneksi et sinne ehtinyt, mutisi Tuohela julmasti.
Sillä välin oli Silla Tuohelasta erottuaan jatkanut matkaansa
Parveelaan päin, jolla tiellä Kallen tapasi.
— No, Silla, mikä nyt? Aivanhan kulette kuin unissanne. Ovatko korttinne näyttäneet teille jotakin vastenmielistä, kysyi Kalle.
— Niin, josko ovat? Voi, voi, kyllä tämä maailma on totta tosiaankin kiperä ja kapera kuin pukinsarvi.
— Nytkö Silla sen vasta vanhoilla päivillään huomaa?
— Nyt vasta oikein. Mutta eihän pikku sisarenne vain oikein sydämensä pohjasta pitäne Tuohelasta?
— Mitä se meihin kuuluu. Kahden kauppa, kolmannelle korvapuusti.
— Ei mitään minuun ainakaan, vaan teihin ehkä… Näettekös, nuori isäntä, asiat eivät ole oikein. Tästä voi nousta hirveä myrsky, näettekös, myrskyjä voi olla ihmiselämässäkin.
— En ymmärrä, mitä tarkoitatte.
— En minäkään oikein ymmärrä mitä tarkoitan, vaan kuitenkaan en tarkoita mitään pahaa, kuulkaa, teidän pitää koetella vieläkin saada Leenu purkamaan, vaikkakin hän olisi kolmasti kuulutettu.
— Ja minkätähden?
— Sentähden että se olisi parasta sekä Leenulle itselleen että
Tuohelalle, teille, isällenne ja kaikille ihmisille.
—- Niinkö nyt korttinne ovat pahasti kääntyneet tai, lisäsi Kalle hetkisen jälkeen, puhuisitteko ehkä Manssikkalan Tildan pussiin ja siinä sivussa omaan pussiinnekin?
— En puhu kenenkään pussiin, vaan luulen, että ellei Leenu pura kihlaustaan, niin tulemme kaikki pussiin, pussiin, johon jouduttua ei ole helppo pois päästä.
— Mitä se Silla taas loruja laulaa. Tulkaa tupaan niin saatte juhannusrieskoja, jos ette puhu tyhmyyksiä pussista, johon muka kaikki joudumme.
— En tule, en tule, uskokaa pois, asiat eivät ole oikein. Ihmeellisiä asioita on tällä välin ehkä jo tapahtunut ja, tiedättekö, Manssikkalan isäntä aikoo vetää teitä oikeuteen metsän haaskuusta ja joistakin muista syistä.
— No, sekö se nyt oli se Sillan suuri myrsky! Olettepa oikein hyväsydäminen, kun pidätte niin hyvää huolta talousasioistamme. Oh, ne ovat vähäpätöisiä seikkoja!
— Niin ovatkin niiden toisten rinnalla, vaan… minä en tahdo puhua mitään, te ette usko kuitenkaan mitään ennenkuin näette.
— Älkää uskoko tekään.
— Soisin etten voisi uskoa, vaan mikä kerran tapahtuu, se tapahtuu, ja teidän pitää kertoa oikein kauniisti Leenulle, kuinka asiat ovat ja hän kyllä suostuu puruille.
— Niinkö luulette, naurahti Kalle.
— Niin, sillä… ja Silla kuiskasi jotakin Kallen korvaan ja läksi astumaan eteenpäin.
Maailma musteni Kallen silmissä, niin kovasti kävi häneen uutinen, jonka Silla oli sanonut. Hän meni Sillan rinnalle kävelemään, uteli asian alusta loppuun ja meni sitte surumielin sisarensa luo, jonne hänet viimeksi jätimme.