II.
Parveela ja Manssikkala olivat H:n pitäjään komeimpia taloja. Oli ulkoa päin vaikea päättää, kumpi oli varakkaampi. Matkaa talojen välillä oli noin nelisen kilometriä ja jokseenkin keskellä oli Tuohelan talo.
Tuohela oli ennen ollut kauppias kaupungissa, vaan sitte varoja jonkun määrän koottuaan ja tehdaskaupungin rauhattomaan elämään kyllästyneenä muuttanut maalle ostamalleen tilalle asumaan. Mies ei ollut juuri vastenmielisen näköinen ja kun ikääkin oli vain joitakin vuosia yli kahdenkymmenen, niin ei ole ihmeteltävää, jos hän joutuikin niin sanoaksemme kahden tulen väliin. Olipa alkuaikoina liikkeellä huhuja, että hänellä kaupungissakin olisi morsian. Suontaustan Silla oli siitä jo varoittanut Tildaa, vaan kun Tilda sanoi juuri pitävänsä sellaisesta miehestä, joka muillekin kelpaisi, oli Sillakin sulkenut suunsa.
Kuinka usein ihminen toivookaan saada alottaa elämänsä uudestaan!
Nyt olisi Tildakin jo toivonut uskoneensa Sillaa, vaan se oli myöhäistä.
Tuohela oli luullut rakastavansa Tildaa ja mennyt kihloihin, mutta myöhemmin Parveelan nuorempaan tyttöön tutustuttuaan oli kylmennyt ja käynnit Manssikkalassa harvenneet harvenemistaan.
Parveelan Leena eli Leenu oli kahdeksantoista vuotias kukoistava, voipa sanoa kauniskin, sydämellinen tyttönen, joka katseli maailmaa kokemattoman luonnonlapsen rehellisillä silmillä. Tuohela oli sen jo ensi näkemässä huomannut ja eron Tildan ja Leenun välillä niin jyrkäksi, että häntä itseäänkin hirvitti. Tämä Tuohelan arvelu ei ollut Tildan eduksi, vaan kun pääsemme pitemmälle, tulemme kylläkin näkemään, että Tilda oli eli oli ainakin ollut nainen, joka rakasti ja joka olisi ansainnut rakkautta parempaakin kuin se, mitä hänelle osoitettiin. Vaan Tuohelakin oli niitä miehiä, jotka luulevat ymmärtävänsä, käsittävänsä heti sen, mitä eivät vuosisadatkaan ole osanneet täydellisesti tuntea, sokkeloiden sokkelon — naisen sydämen.
Leenu paralla ei ollut mitään tietoa Tuohelan suhteesta Tildaan. Hän eleli ensi lempensä onnellisia, päivänpaisteisia aikoja ja rakasti omaansa nuoren sydämensä kaikella lämmöllä ollenkaan aavistamatta uhkaavista pilvistä, jotka kokoontuivat hänen päänsä päälle särkeäkseen hänen hennoimmat, hellimmät haaveensa ja repiäkseen hänen lämpimän lapsensydämensä ainaisesti parantumattomille haavoille.
Lapsekkaan lempensä hentoja haaveita hautoillen hän nytkin käveli kotoisen pellon pientaria. Tiensä kulki pitkin piennarta aidan luo kylätielle. Siellä oli hän jo tottunut Tuohelaa tapaamaan. Varsinkin alkuaikoina oli hänen pakostakin täytynyt rientää sovitulle paikalleen, isä, äiti ja koko sukukin kun kovasti olivat nuorten tuumia vastaan. Mutta nyt olivat sulut siltä puolen säretyt, suostumukset saatu ja ennen aavistamattomat syyt panivat poven paisumaan. Hän nojasi aitaa vasten ja odotti. Hän ei huomannut että joku häntä läheni.
— Tule kotiin, Leenu.
Leenu säikähti ja kääntyi katsomaan.
— Enkä, sanoi hän hymyillen.
— Mitä turhia täällä odottelet, etkö nähnyt, johan tuo meni tuolla etäällä?
— Kuka tuo?
— Niin, oletkos olevinasi?
— Enkä ole, mitä sinä… enhän minä kun… marjoja etsin.
— Marjoja…? Etkö liene jo löytänyt kylliksi. Siihen se nyt on tänä kesänä Leenulle marjamätäs kasvanut kuusen juurelle… ei siinä vielä viime kesänä ollut.
Leenu kumartui ja oli jotakin poimivinaan.
— Annas olla, tahdonpa nähdä, kasvaako siellä…
— Älä nyt, rakas Kalle…
— No, poimi nyt, vaan tule ajoissa kotiin ettei isä ennätä kysyä ja — pyyhi suusi puhtaaksi marjoista.
— Hyi, sinä olet häjy.
Mutta nuori mies jatkoi jo matkaansa solaa myöten Parveelaan. Hän oli Leenun veli ja rakasti sisartaan kuin silmäteräänsä. Hänkin oli alussa ollut hiukan vasten, vaan ei kuitenkaan niin paljon kuin toiset sukulaiset.
Kun hän oli jonkun matkan astunut, huusi Leenu jälestä:
— Kalle, Kalle, tule nyt katsomaan.
Ja hän näytti kokonaista manssikkaterttua.
— Niin on, näkyy jo olevan, sinun onnellasi varmaankin. Kuitenkin minä toivoisin että riittäisi pään polveksi eli että aina saisit marjoja poimia kotopellon pientarilta.
— Niin, yhä sinäkin vain vetelet samaa virttä. Sinusta olisi kai hauskaa nähdä minut ijän kaiken vanhana piikana.
— Hyvä niin, hyvä näin. Niin oot äitisi sylissä kuin on marja mättähällä, niin oot sulhosi sylissä kuin on kukka sammalessa, sanoo joku runoilija.
— Niin, se on viisaasti sanottu, näetkös, molempi parempi, ilkkui
Leenu iloissaan veljensä mieltä ollenkaan älyämättä.
— Viisaasti kyllä, sinä olet liian nuori naimisiin.
— Kuule, älä nyt enään, lupasithan jo kerran ettet enään puhu siitä.
— Lienen luvannut tai en, sano nyt kuitenkin minulle, ymmärrätkö mitä rakkaus on ja rakastatko sinä Tuohelaa?
Leenu pakostakin punastui oman veljensä edessä, hetken mietittyään vastasi hän.
— Rakkaus on mielestäni jotakin sellaista… selittämätöntä. Se on jotakin suurta ja samalla niin pientä että, että… se sopii kyllä hyvin yhdeksäntoista vuotiaan tyttölepakon sydämeen, lopetti hän nauraen viisastelunsa kun huomasi ettei siinä pitkälle päässyt.
— Ei, ei, tyttö rukka, se on jotakin…
— Sellaista, jota sinä et tunne, ehätti Leenu, mene nyt vaan lupauksesi mukaan Tairuanpohjista hakemaan ne komeimmat koivut huomiseksi ja mitä siinä jurritat; huomenna pitää olla iloa ja päivänpaistetta ja…
— Sinä et vastannut vielä toiseen kysymykseeni.
— En vastannut, enkä vastaa, mene nyt vaan.
Vaan kun Kalle ei mennyt, sanoi hän:
— Oi, minä rakastan niin, rakastan niin… että minä en voi mitata sitä sinulle.
— Ohhoh! nousi huokaus syvältä Kallen rinnasta.
— Mitä, mitä, Kalle, onko jotakin tapahtunut vastaa, miksi olet niin omituinen, onko hän ehkä sairas?
— Jospa niin olisi! huokasi hän taas.
— Oi, älä kiduta minua, sano, onko jotakin tapahtunut?
— Ei vielä…
— Vielä? Selitä! Vielä? Mitä sinä puhut?
Yhdeksäntoista vuotiaan tytön silmissä ei kyynel ole suurten salpojen takana.
Kalle katui puheitaan ja kapusi yli aidan, meni itkevän sisarensa luo, tarttui kiinni hänen vyötäreihinsä ja anteeksi pyytävän äänellä pyysi häntä pois kotiin. Ei uhannut Leenu lähteä, oli luvannut odottaa, vaan — miksi hän ei vielä tullut.
— No, älä nyt ole lapsi, voihan aina sattua esteitä.
— Voi kyllä, vaan ei niin monena iltana. Eilen hänen jo piti tulla, vaan…
Ja hän itki nyt jo pettymystään. Tyttö parka! Miks'ei ihminen voi tappaa rakkauttaan silloin kuin tahtoo? Siksi että sen lähteet ovat suuruudesta, jonka pienintäkään ilmettä ihminen ei voi olemattomaksi tehdä.