I.

— Onko totta että Leenua ja Tuohelaa juhannuspyhinä ensi kertaa kuulutetaan, kysyi Manssikkalan Tilda Suontaustan vanhalta Sillalta, joka pitkin solaa asteli kylältä Manssikkalaan päin.

— Ss! veti Silla varovaisesti ja käänteli väärässä olevaa päätään ympärilleen. — Hyvää iltaa, Tilda, ettehän vielä liene marjassa, vielähän ne ovat kovalla raa'alla, toinen puoli vasta punertaa.

— Silla, sanokaapas, olisin niin utelias tietämään.

— Utelias? jamasi Silla ja käänteli päätään, ei saa olla utelias kun on vasta neljänkolmatta vanha, vielä ennättää.

— Mutta, minun pitää tietää.

Tilda melkein tiuskasi. Hän oli tunnettu liian kuumaveriseksi.

— Vai pitää, miksi pitää?

— Älkää kiusatko. Silla kyllä tietää. Jos sanotte asiani, saatte nimikkolampaani villat. Onko se totta… kuuluutetaanko niitä?

— Vai niin, vai pitää tietää. Mutta jos minä sanon: on totta, niin minä valehtelen…

— Silla!

— Ja jos minä sanon: ei ole totta, niin siiloinkin minä valehtelen.

— Ovatko ne siis pelkkiä huhuja ja kulkupuheita, juoruja, ovatko,
Silla?

— Kaikki puheet ovat kulkupuheita ja lapsille ei saa antaa tulta käteen, ne…

— Lapsille, lapsille, olenko minä lapsi, ja Tilda alkoi itkeä sydänalaansa pidellen, minäkö lapsi, Silla, minäkö? Niin, älkää puhuko enään lapsista…

— Eikö lapsista…?

Silla katsoi omituisen tarkkaavasti Tildaan, joka oli aivan menehtyä itkuunsa.

— Kas, niin, itkee kuin lapsi ikään.

— Silla, Silla, jos et usko, revin silmät päästäsi… Ei, ei, istukaa tuohon kivelle, ei, nouskaa yli aidan, tulkaa tänne. Minulla on teille vähän puhuttavaa.

Näin leppyen ja silmiään kuivaillen nousi Tilda veräjän yli ja laskeusi piennarta pitkin laihon lävitse rantalehikkoon.

— Mutta älkäähän toki, ukkonen on ilmassa, väitti Silla, vaan seurasi kuitenkin helmat koholla jälessä.

— Tulkaa nyt vaan! Onhan tuo ollut koko päivän eikä ole tuon kummempaa… tulkaa pian etteivät näe kotoa.

Taloon oli vain noin yhden kilometrin matka.

Silla oli tällaisiin tottunut. Koko kylän tyttöjen uskottuna nuuski hän asiat joka talosta selville, vaan ei koskaan kertonut enempää kuin oli tarpeen; piti loput omina tietoinaan. Viimemainitun ominaisuutensa takia pysyi hän hyvissä kirjoissa ja pidettiin häntä yleensä ihmisenä, joka tiesi paljon, vaan kertoi vähän.

He istuivat nyt molemmat rannalle. Mitä he siellä puhuivat, emme tiedä tahi tohdi tietää, vaan kun he myöhällä palasivat, puisteli Silla tavallista enemmän päätään, murisi jotakin varomattomista lapsista, oikeudesta, vääryydestä ja jos mistä.

Tildan silmät olivat itkettyneet.

* * * * *

Juhannuksen edellisenä lauvantaina istuu H:n rovasti virkahuoneessaan ja selailee seuraavan sunnuntain tekstin käsikirjoitusta. Hän on noin 50 vuoden ijillä, karkeannäköinen ja jo paikkakunnalla kuuden vuoden olinajallaan ankaraksi sielunpaimeneksi tunnettu. Loppuun luettuaan hymähtää hän tyytyväisenä ja ottaa esille kuulutuspapereita. Niitä selaillessaan hän aina puoliääneen ynähtelee ja saa siitä selville seuraavia:

— Keijolan emännän edestä kiitos… Hän oli hyväsydäminen mummo… viime talvena vielä kinkerissä luetin häntä… Ei ollut parasta lukunsa, vaan ehkäpä Herra on lukenut hänen sydämensä kirjan. — Kuntakokous… hm! — Se on aika ylpeä mies tuo Manssikkala, niinkuin koko sukukin käy täälläkin kuulutuksineen kuin kruununvouti…

Samassa joku tuli huoneesen. Rovasti ei sitä huomannut, vaan jatkoi:

— Kyllä Herra ylpeät nöyrryttää. Joka tahtoo olla ensimäinen, se olkoon viimeinen… Mitäs nämä ovat? Avioliittoon kuulutettavia… Nuo ovat kolmannen, nuo toisen kerran. Mistähän Sandra nyt saanee uuden palvelijattaren kun Anni menee naimisiin… Ensikertaa…

Vieras ovensuussa rykäsi. Tarkoitus oi huomauttaa hiljaa ja häiritsemättä rovastia, vaan äänessä oli jotakin hätäistä. Rovasti nosti silmiään.

— No, Manssikkalan Tilda, melkein huudahti rovasti, oletko tullut viimeinkin rippikirjoitusta varten?

Sana viimeinkin näytti vihlasevan kuin veitsellä ovensuussa seisojaa, joka oli tosiaankin ylpeän Manssikkalan ainoa ylpeä tytär Tilda.

— En, oli lyhyt vastaus.

— Etkö?

Ja rovasti katsoi tutkivasti Tildaa, jonka äänessä oli jotakin moitittavaa.

— Mitä varten sitte, isäsi asioillako?

— En kuin omillani.

Rovasti pani paperit pois käsistään, pyysi Tildaa istumaan, tervehtimättä sen enempää.

— No, sanoi hän sitten odottavana, onko sydämelläsi jokin synti painamassa? Tunnetko sisimmässäsi tarvetta keskusteluun, saadaksesi huojennusta?

— Ehkä, oli taas lyhyt vastaus.

— Sana ehkä ei merkitse mitään. Nöyrry toki ylpeydenhengen sokaisema lapsi, jos et minun vanhan miehen edessä niin sen sanan, josta olet tullut lohtua hakemaan.

— Kuka on sanonut että lohtua haen?

— Mitä… mitä?… etkö siis…? Mitä varten olet tullut?

Tilda hengitti syvään, aikoi sanoa jotakin, vaan sanat kuolivat huulille. Hänen päätään poltti, huulensa vapisivat ja sydän löi maltittomasti.

— No, no, — sano… Tarvitset ehkä papinkirjaa, ehkä kuulutusta varten, uteli auttaessaan rovasti, joka näki että sanominen Tildalle oli vaikeaa.

— En sitäkään.

— Mitä sitte?

— Tulin kysymään, kuulutetaanko Parveelan Leenaa ja Tuohelaa juhannussa.

— Nainen! ärjäsi rovasti, onko mustasukkaisuuden perkele vaiko vain uteliaisuus ajanut sinut tänne? Mikä antaa sinulle rohkeutta tulla sitä täältä kysymään?

— En tule uteliaisuudesta.

Tahtomattaan oli Tildan ääni muuttunut lempeämmäksi, vaikkeikaan rovastin kiukustuminen ollut sitä aikaansaanut.

— Mutta sano nyt jo, mikä sinua käski tänne tulemaan, leppyi hiukan rovastikin, kun huomasi ettei käynti tapahtunut uteliaisuuden tyydyttämiseksi.

— Minun oikeuteni.

Tuo sana oli ollut vaikea ulos tulemaan, vaan sittekuin se tuli, tuli se niin varmana kuin vuosikymmenten kohtalot tulisivat siitä riippumaan.

Oikeutesi? Niin tiedä nyt siis ettei ihmisillä ole oikeutta sotkeutua asioihin, jotka koskevat toisia ihmisiä.

Rovastille asia kävi yhä hämärämmäksi.

— Sen kyllä tiedän, vaan jos asia koskee myöskin minua?

— Kuinka, olisitko ehkä sukua noille avioliittoon aikoville?

— Ehkä.

— Kuinka paljo?

— Niin paljo, että aijon tehdä tyhjäksi koko kuulutuksen, ja minä voin sen ja minä tahdon sen tehdä.

— Kummalleko olet sukua? kysyi rovasti ihmetellen.

— Sulhaselle, Tuohelalle.

— Miten? Lähteistäkin?

— Hän on minun kihlattu sulhaseni.

Rovasti nousi seisoalleen.

— Vai ni'in, vai niin, ja sitte menee toisen kanssa kihloihin!… Ovathan ihmiset sanoneet Tuohelaa vähän kevytmieliseksi nuoreksi mieheksi… vaan kuka olisi uskonut, kuka olisi uskonut!… No, sanoi rovasti hetken jälkeen, onko sinulla mitään todistuksia?

— Todistuksia, säesti Tilda niin katkerana että rovasti säpsähti.

— Niin, niin todistuksia… Me emme voi todistuksitta mitään tehdä emmekä niidenkään kanssa, kuulutus on kaikessa tapauksessa luettava, vaan asiasta voi valittaa konsistorioon. Ikävä juttu, lapseni. Onhan sinulla sormus?

Tildassa taistelivat kahtalaiset ajatukset. Parempi puoli kehoitti häntä vetäytymään syrjään häpeineen ja kärsimyksineen, vaan toisaalta luontainen ylpeytensä, kadotettu ensi lempensä ja sitä seuranneet epäilysten ja rakkauden ristiriitaiset tuskat veivät voiton ja kerran lähdettyänsä päätti hän ajaa perille eli ainakin niin pitkälle kuin pääsi asiassa.

— Tässä se on, sanoi hän ja päästi vahvan kultasormuksen sormestaan.

Rovasti katseli sitä sisäpuolelta ja sanoi:

— Selvä on selvä. Tässä on kumpaisenkin teidän alkukirjaimet — ja päivää vasten katsottuaan lisäsi rovasti: Te olette olleet kihloissa kohta kolme vuotta.

— Viimeisen vuoden saisitte lukea neljäksi, joten niitä kaikkiaan karttuisi kuusi.

— Ai, ai… kummassako on syy?

— Olkoon se meidän asiamme; eihän saa sotkeutua asioihin, jotka koskevat toisia ihmisiä, pisti Tilda.

Lapsuudestaan lähtien oli Tilda ollut tuollainen eikä rovastin osanottavaisuus vielä ollut pehmittänyt hänen ylpeyttään. Hän oli varma oikeudestaan ja voitostaan ja vähitellen kyti koston kipinä hänen tulisiin tuumiin taipuvassa mielessään leimuavakaksi liekiksi, jota eivät ainakaan tulevat tuskat eikä häpeän raskas harso tukahuttaneet.

Rovasti oli siksi ihmistuntija että osasi osiksi asettautua tuon kärsivän naisparan asemaan ja liian oikeuden rakas jättääkseen asian tytön katkerien puheiden takia sikseen. Hän lupasi tehdä voitavansa, puristi Tildan kättä ja toivotti Jumalan rauhaa.

Lähtiessä kysyi hän:

— Kuka sinulle kertoi että Tuohela aikoo toisen kanssa?

— Suontaustan Silla, vastasi Tilda.

Allapäin asteli Tilda pois pappilasta. Ei valennut mielensä musta eikä selennyt sysisen sydämensä tuskanpilvien peittämä tulevaisuuden taivas.