VI.
Kesäinen päivä noin kahdeksan vuotta edelläkerrottujen tapahtumien jälkeen. Niemi täydessä loistossaan. Puut vielä vaalean vihreissä verhoissaan, vasta kun niihin Juhannuksen seudussa pukeutuneet. Korkea heinikko teiden kahdenpuolen tuulen hengessä hiljalleen heiluen henkii tuoresta tuoksuaan sekoittaen sitä tuomien tuohkuun ja lehtien lemuun. Linnut juuri aamuvirsiään helteen ajaksi lopettelevat… mehiläiset vaan uutterina ketoa kiertelevät ja kukasta toiseen sen suloista suudelmaa ryöstääkseen rientävät.
Ihmisiä yksin, parittain ja parvissakin kiertelee koivuja kasvavia kujateitä. Yksi ja toinen heistä kummastellen taakseen katsoo pariskuntaa lapsineen, jotka eivät näytä näiltä mailta olevan, rouva mustissaan… päivänvarjokin musta. Herran musta parta ja tukka osoittaa myös että muukalaisia ovat. Käsikainalossa he käyvät tuontuostakin seisahtuen pienoistaan, arviolta noin neljän vuoden vanhaa poikaansa katsomaan, se kun aina jotakin mielestään uutta löydettyään sen katselemiseen kiintyy.
— Miksi ei Zaida mukana seurata saanut, kysyy rouva katseensa avonaisesti käsipuolessaan kävijään kääntäen.
— Ole huoleti, Aline, kyllä katsomme kultaistamme, eihän ole kiirettä minnekään. Sitäpaitsi saahan Zaida kyllin usein häntä vaalia ja muuten, niin muistojenikaan tähden…
— Ai, katsoppas… pois on jo purettu… He olivat tulleet kylpyhuoneen kohdalla, josta entinen ravintola oli pois purettu. Äänettöminä astelivat he edelleen, laskeutuivat lammille päin niemen kapeimmalle kohdalle, siitä kentän laitaa hiljalleen Alinelundiin päin kävelivät.
Arvannet jo, keitä nuo muille oudot muistoissaan eläjät olivat.
Alinelundissa he istuutuivat. Poikanen yhä ympärillä häärien kukkia etsi.
— Akseli, alotti rouva taas puheen, ajapa pois ikävät mielestäsi, rauhoitu vihdoinkin… täällä… Käännä huomiosi luonnon tyyneen rauhaan, johan sekin sanoo sinulle, että kaikki on sovittu…
— Niin, melkeinpä siltä näyttää, vaan kuitenkin, kun minä elävästi muistan kaikki. Puita tutjuttelevan tuulen intohimoiset huudot ja oman mieleni silloiset, tahtomattani tulleet häijyt himot, niin…
— Guido! Lapseni!… Akseli!… huudahti rouva ja peitti käsillään silmänsä.
Samassa kuului pulskahdus. Pieni poikanen oli kalliolta järveen kaatunut. Heikon huudon päästettyään vajosi raukka vedenpinnan alle.
Onneton isä meni yhdellä hyppäyksellä perästä, sai kiini vajoavan lapsensa ja nosti sen sylissään maalle pyörtyneen puolisonsa eteen, vaan, niinkuin näytti, — kuolleena.
Hän ei tiennyt, mitä tehdä. Vuosia hautomansa ajatus taas mieleen tuli. Mielipuolen tavoin hyssytteli hän lasta sylissään ja puoleksi kuiskaili:
— Aline… nouse… nyt on sovitus… saatu… Tahdotoin ajatusteni rikos oli rikos taivasta vastaan… se vaati uhrin… lapseni ainoan.
— Sovitus? kuului käheä ääni. Se oli rappeutunut mustaan kiiltävään nuttuun puettu herrasmies, joka sen kysyi. Silmät katselivat kummasti syvistä kuopistaan, jotka eivät mitään miellyttävää vaikutusta katsojaan tehneet.
— Mitä puhuitte sovituksesta…?
Ei Akseli häntä huomannut. Hän hyssytteli yhä lastaan, jonka suusta pullahti vettä. Hän käänsi lapsen suun alaspäin.
— Onnetoin! unohdin ensimäisen toimenpiteen, niin lääkäri kuin olenkin… Lapseni, pikkuseni… tointui hän vähitellen säikähdyksestään.
Paikalle saapui pari naista.
— Hoi, tule tänne, huusi toinen, tänne Alinelundiin!
— Aline…? huudahti herra, vaan tukahdutti kuitenkin ja alkoi hieroa lastansa, joka aukaisi elottomat silmänsä ja sitä mukaa heikosti hengittääkin alkoi.
— Auttakaa avutonta vaimoani, tuokaa vettä,… tuoltapuolen, osoitti hän, valelkaa sillä ja hierokaa ohauksia.
— Hyi! Sihteeri-Timo… sanoi hiljaa naisista toinen.
— Niin, Sihteeri-Timo… Mies huokasi ja käänsi katseensa salmelle päin ja nurmelle asettautui, siihen kauvaksi istumaan jäi.
— Missä olemme? Kutsuitko minua, Akseli kysyi tointunut rouva, kun oli vedellä päätä valeltu, Guido…?
— Tässä… Elää…
— Niin, elää… hänhän…
— Luiskahti veteen, josta kuitenkin onnistuin pelastaa hänet, jatkoi herra, joka näki että hetken säikähdys ja tuska olivat kovasti vaikuttaneet hänen vaimoonsa.
Vielä pullahti vettä pienokaisen suusta ja alkoi hän vähitellen itkeä nyyhkytellä.
— Guido… oma… pikku Guido… silitteli rouva lastaan, jonka hellästi isän sylistä omaansa otti.
— Nyt on rauhallinen mieleni… Jumalan kiitos! Se on sovitettu .. sekä täällä että ylhäällä tuolla.
— Niin, Akseli, sovittu… ylhäälläkin… nyt vasta voinemme alkaa.
— Sovitettu…? tapaili mies nurmella tuntemattomien sanoja ja katseli — outo, mielipuolen katsetta muistuttava ilme silmissään — avaruuteen.
Mutta saaresta salmen takaa kukahteli käki alkaneen kesän onnea ennustellen.
Petu parka…
Kauan oli tuo salainen pelko jo Petua ahdistellut. Se oli valvottanut häntä jo monesti puoliyöhön, Sittekin kun aina nukkua yritti, säikähti hän pienintäkin pauketta, joka tuntui hänestä kauhealta kuin maan halkeaminen. Nyt hän niityn yli heinään ajaessaan reessä istuen taas mietiskeli. Hän olisi tahtonut niistä muillekin kertoa, kysellä, vaan ei uskaltanut. Nauravat, ajatteli hän, mutta ne uskovat itsekin, uskovat varmasti, vaikkeivät ole uskovinaan…
Hänen silmänsä olivat raukeat, ja hajamielisenä katseli hän suolle tien toisella puolen.
— Mitenhän oikeastaan käy, särkyyköhän kaikki sirpaleiksi… kaikki…?
Ei hän ollut ensin uskonut, vaan Pilpalla uskovaisten kokouksessa käydessään oli hihhulien hillitön ilo ja puoleensa vetävä varmuus hänetkin voittanut. Nehän kertoivat hajalla hapsin ja palavin silmin, naurun ja itkun vuoroin vaihdellessa toisilleen, kuinka aika oli tullut, jolloin heidät temmataan täältä…
— Entäpä jos se sittenkin olisi totta… jos niille nyt oli annettu ennustuslahjat… ja tuo puhuva lapsi Pietarissa, josta sanomat kertoivat… epävakaiset ilmat, lumisateet yhtämittaiset. Mutta, ei!… Sanotaanhan että siitä hetkestä…
Viimeinen ajatus rauhoitti — vaan hetkeksi. Tuon sanomissa kerrotun ihmelapsen puhe ja "kolme keskustelevaa miestä taivaan rannalla" .. olivat ne niin varmoja todistuksia… eli olivathan ne varoittavia ilmiöitä; niinhän ennenkin ensimäisessä tulemisessa… tähti outo idän taivaalla… Olihan ennustettu että nuorukaisten pitää näkyjä näkemän ja… lasten ja imeväisten suusta… Suuri Jumala! anna minulle rauhasi ja varmuus, varmuus… totuutta pisara tietämättömyyteeni…
Hän kuvaili jo mielessään idän taivasta, joka leimusi palavana, samassa kuin kauhea jylinä kävi idästä länteen… enkelit yhtäkkiä pilvistä itsensä ulospuhkaisten… suuret pasuunat huulillaan, sellaiset pitkät, joita oli kuvissa nähnyt. Niiden hirvittävä pauhu kautta taivaan… ihmisten valitushuudot surkeat, kohti korkeutta kohotetut kädet… yhtäkkiä taivaan repeäminen hirveästi paukahtaen ja kirkkaus…
Petu ummisti silmänsä. Sydän sytkytti pelosta ja huulensa sopottivat rukousta kiihkeää ja sekavaa.
Ladolla hän tuskin sai häkkinsä täyteen ahdetuksi. Mielessä vaan nuo kuvat kulkupuheiden ja muistamiensa raamatun paikkojen vahvistamina muuttelivat yhäti muotoansa. Ne olivat kauhistavia kuvia. Hän kuvitteli mielessään kuun veriseksi, auringon tulta syyteleväksi, kasvavaksi, kieppuvaksi hirviöksi… ja häntä peloitti. Kun hän ei vielä olisi valmis…
Hän oli rukoillut jo kauvan illoin ennen maata panoaan, rukoillut oikein rukoilemisen oppia, anteeksi antoa, sovitusta omasta ja kaikkien ihmisten puolesta, vaan tuo painajainen ei poistunut. Aamuisin oli hän virkeämpi, vaan tavatessaan toisia oli hän huomaavinaan jotakin vaiteliasta ja salaista pelkoa heissäkin, samallaista kuin sekin, joka häntä ahdisti. Jos minne meni, kaikkialla siitä puhuttiin ja eräästä kirjasta, jota Petullekin olivat lukeneet, tiesivät päivänkin… Oi, oi! Se vaan läheni…
Tällä tavoin aamuinen virkeys aina sairaloiseksi muuttui.
Jo alkoi hämärtää kun hän heinäkuormineen salolta palasi. Verkkaan oli hevonen saanut astua, omin neuvoinsa kulkea. Vanha talon palvelija kun oli, kuitenkin oikeita teitä osasi. Ei mikään koko pitkän, hänestä pitkän, päivän aikana ollut hänen huomiotaan herättänyt. Kuni unessa oli kuormansa kääntänyt, sen päällä lojuen ajatuksissaan kotiin ajanut. Pihaan päästyään ei häkkiä latoon tyhjentänyt, toisen piti mennä sitä tekemään.
Sairaaksi Petu itseään valitteli, päätänsä polttavan sanoi. Ei maistunut ruoka, eikä kahvikaan kelvannut, vuoteelle pyrki. Siihen päästyään alkoi tulesta ja taivaasta houria.
Hetkeksi raukesi, unen tapaiseen silmänsä ummisti.
Isä rupesi äsken tullutta lehteä lukemaan. Suuresta pyrstötähdestä siinä kerrottiin. Sen piti kohta näkyä… näinä päivinä… lännen taivaalla. Lehti puolestaan selitti ettei siitä muka mitään vaaraa ollut… siivolla kulkisi sivu… muutamien päivien kuluttua katoaisi.
— Mutta jos ne vain lohduttelevat, koettelevat maailmanlopun pelkoa puheillaan poistaa. Turhaa tarinoivat… tuleehan se kohta…
Petu se näin puhelee juttuun herättyään taas… lehden käsiinsä haki.
Varmaksi muuttui asia heti.
— Niin se on… kohta räjähtää, räjähtää!
— Poika hourii, on vilustunut, isä virkkaa ja äidin konjakkia hakea käskee.
Ei hae äiti, on salainen uskovaisten ystävä, viinan vihaaja, itsekin varmasti uskoo maailman kohta loppuvan.
Pilvessä on taivas. Läntisellä taivaan rannalla laajenee pilvien lomassa laskevan auringon iltainen leimu. Vuoteellaan Petu kuumeessa väänteleikse, äiti vierellä Jumalasta haastelee, muut nukkuvat. Kohta äitikin, iltauninen kun on, sängyn pään pohjan penkille painaksen, nukkuu. Yksin jää Petu hourailemaan ja katsomaan mielikuvituksensa yhä kirkastamaa valojuormua lännen taivaalla, jota pyrstötähdeksi luulee. Poskia ja otsaa polttaa kuni tulella, väsyneeltä tuntuu koko ruumis ja rukousta sopottaen uupuu hän aamupuoleen yötä rauhattomaan uneen, josta aamuvarhaalla jo mielipuolena herää.
Ei hän raivoo, vaan höpöttää Jumalasta, tulesta, taivaasta, enkeleistä, pasuunista ja taas Jumalasta… Isä poikansa kummallisen katseen nähtyään itkuun vääntyy, äitikin erehdystään katuen katkerana ääntää:
— Petu parka…
Huhtikuulla —98.
Huokauksetonta rakkautta.
Se vasta rakkautta, kun ei tiedä koska se syttyy, kuinka se syttyy ja kuka sen sytyttää! — — —
Ada istui kotitalonsa tikapuihin kiinnitetyssä nuorakiikussa, jonka lapset olivat siihen laittaneet, ja lauleli lasten laulua:
"Lii, lii, liikkuu, kissan jalka se kiikkuu…"
Hän oli kummallisen leikkisällä tuulella. Pyhäaamun tyyneys ja kirkkaus ja mikähän lieneekin mielen niin kevyeksi pehmitellyt. Juhannuksena, joka tänä vuotena sattui lauvantaiksi, oli hän ollut kirkolla, ja nyt muun väen sunnuntaina sinne mennessä ja osan vanhemmasta väestä jo lauvantaina jäädessä, tullut kotimieheksi.
Oli nyt toisen palvelustytön, vanhan ruotivaivasen ja rengin kanssa yksin talonväkeä kotosalla. Ruotivaivainen, Orpo-Aku, lojui pihanpää-kamarin akkunan alla pientareella, piikatyttönen istui tuvassa ja luki "sunnuntailukemista" edellisen keskiviikon lehdestä, renki mihin lienee kadonnut, niin että Ada oli yksin pihalla.
Hän ei ollut enään mikään lapsi. Kahdeskymmenesviides vuosi oli jo parin, kolmen kesän takana, vaikka sitä ei hänestä itseltään huomannut, siksi oli hän vielä nuorekkaan ja sirkeännäköinen.
Hän potkasi itseään kiikussa ylemmäksi ja veteli vapaudessaan oikein pitkään:
"Lii-i, lii-i, liikkuu, kissan jalka se kiik… kuu…"
— No, sulla ne on nuo laulut, kuului silloin takaa.
— Onhan mulla, ostatko? vastasi Ada, äänen hyvin tuntien, päätään kääntämättä.
— Miksikä en ostaisi, kun tietäisin, millä maksaisi. Rahoillako nuo vai…
— Ei rahoilla vähillä, mutta…
— Ettäkö hyvillä puheilla?
— Sinunko puheillasi? Pyh!
— Jos ei minun niin muiden.
— Entäpäs jos puhuisivat muut omaan pussiinsa? Ja muuten, mitäpä sinun puolestasi puhuisivatkaan?
— Sen puhuisivat, minkä puhumaan pyytäisin.
— Etkö itse voisi puhua kun muita puhemieheksi…
Ada punastui, potkasi kiikkua ja puri huultaan.
— Puhemiehestäkö puhuit? toinenkin pisteliääksi muuttui. Laulujesi ostostahan alku oli… mutta sitä suu puhuu mitä sydän ajattelee. Sitäkö sinäkin. Ada, vielä ajattelet… ja minä kun olen luullut että olisit jo konttisi Kyöpeliin nostanut.
— Eikö tuolla silti liene sijaa sinunkin kontillesi? Oli sattunut Adan arimpaan ajatukseen.
— Omasi viereiseksikö olet konttiani ajatellut, vai sinnekö vanhojen poikien puoleiselle mäelle? pisti toinen ja suupielissä kareili tällä kertaa omituinen salatun ivan ilme, joka tavallisesti oli noille vähän velttopiirteisille huulille vieras.
— Miksi sinä minua aina pilkkaat? Sitäkö varten tänne nytkin tulit?
— Voinhan mennä poiskin; muuten itsehän alotit ivailun.
— Niin, minä nyt olen kerran sellainen… Tarvitseeko siltä sinun häijyksi heretä?
— Tarvinneeko tuota heretä, kun entuudestaan jo on paha. Eihän minun tosin nytkään olisi tarvinnut enemmän kuin muulloinkaan, vaan kun sinäkin taas… miksi meidän aina pitääkin riidellä, ventovierasten!
Naapurin Aatu, noin kolmisen kymmenen korvilla oleva nuori mies istuutui näin sanoen tikapuitten alimmalle piille, katseli Adaa ja viimeisten sanojensa jälkeen syntyneen pitkän vaitiolon katkaisten sanoi hän kuin puheenainetta muuttaakseen:
— Mansikatkin ne jo ovat kypsiä.
Ada ajatteli ja muisteli juuri, että Aatu ja hän todellakaan tuskin koko elinaikanaan olivat kunnon puhetta keskenään vaihtaneet. Eiköhän tuota edes pilanpäiden sopisi kerran koettaa? Entistä alemmalla äänellä hän sentähden vastasi:
— Joko lienevät…
— Ovat. Minä tulenkin marjasta ja ajattelin tässä nyt, että…
Hän haki aitan takaa heinikosta omatekoisen tuohisen, joka oli täynnä tuoreita mansikoita.
— … että jos sinäkin tahtoisit maistaa. Eikö mennä tuonne rannalle haavistoon istumaan? Olisi tuo hiukan naurettavaa, jos joku kirkolta tulija löytäisi meidät tässä yhdessä marjoja syömästä.
— Meidät… Tuo oli Adalle niin kovin outoa. Sanaakaan sanomatta nousi hän kiikusta ja asteli Aatun rinnalle. Äänettöminä he sitten laskeusivat tähkäätekevän rukiin aitaamaa heinikkopolkua rantahaavistoon, jossa nurmelle istuutuivat.
Kun marjatuohinen oli puhtaalle heinikolle yhtä etäälle kumpaisestakin asetettu, otti Aatu heinänkärellä mehevän mansikan suuhunsa ja sanoi:
— Minkähän tähden ihminen on niin paha?
Ada hypisteli havunneuloja marjojen välistä ja vastasi enemmän omille ajatuksilleen kuin Aatun filosofiseen kysymykseen:
— Ethän sinä ole paha; minähän olen paha ollut…
— Lienetkö tuota sinäkään sen pahempi kuin muutkaan…
— Elä sano, kyllä olen…
— Enhän minä ole sanonutkaan, että ei sinussakin olisi pahaa ja hylättävää, vaan minusta tuntuu sittekin siltä kuin…
— Miltä? Sano pois, kehoitti Ada, kun Aatu yht'äkkiä tuumivana keskeytti.
— En tiedä kehtaisiko tuota… enkä minä oikein osaa. — Syöhän sinäkin marjoja!
— Kyllähän minä syön, vaan itsehän et… Sanohan nyt kuitenkin, mitä ajattelit.
— Niin… arvelin sanoa, että minusta tuntuu siltä kuin… Ei, en minä osaa… etkä sinä ymmärrä sitä, kun en ymmärrä itsekään.
— No, mitä se sellainen…? Sano nyt vaan!
Aatu katsoi heinikkoon, katsoi Adaan, järvelle ja taas Adaan, ja kietaisten yht'äkkiä kätensä Adan vyötäreille sanoi hän aivan tulipunaisena ja melkein hätäillen:
— Voi, kun sinä olet minusta hyvä!…
Ada punastui, katsoi heinikkoon, järvelle, Aatuun ja taas heinikkoon ja oli vaiti. Aatun käsi sai jäädä vyötäreille.
— Ethän, hyvä Ada, pidä minua häijynä?
Ada katsoi Aatun silmiin. Ne näyttivät rehellisiltä ja oli niissä entistään somempi ilme. Hän kietasi kätensä Aatun kaulaan ja sanoi:
— Sinä olet ollut minusta oikein hyvä jo kauvan, en voi sanoa kuinka kauvan, mutta oikein, oikein, oikein hyvä olet sinä vasta nyt… siltä ainakin tuntuu.
— Ada…
— Aatu…
— Niin, molempien nimet alkavat aa:lla, tokasi Aatu hämillään, löytäen nimistäkin synnynnäistä sopusointua.
— Voitko nyt jo sanoa, mitä äsken et voinut?
— Ajattelin sanoa, että minusta tuntuu siltä kuin minä sinua… rakastaisin…
— Aatu!…
— Ada!…
Tässä rakkaus poltti molempien sydämistä väliseinät, niin että kahdesta tuli yksi, mutta tänäkään päivänä eivät he vielä tiedä, kummastako kipinä ensin syttyi.
Ei koskaan.