7 KOHTAUS.
Liinu. Kalle. Helena (tulee). Sitten Hakala.
Helena: Isä tuli jo kotiin. Mitenkähän hän näin aikaiseen on joutunut? — Kas, Kallekin on täällä! (Tervehtii). Terve, terve! — En ymmärrä, miten hän nyt jo olisi ehtinyt käydä kaupungissa… Etteipä hänelle vaan olisi tapahtunut mitään vahinkoa… (Hakala tulee sisään surullisena). Kuinka näin aikaiseen jouduit? (Hakala on ääneti). Mikä sinulle on tullut? Onko sinulle sattunut joku vahinko?
Hakala: Suuri vahinko… korvaamaton vahinko!
Liinu (Hämmästyen): Mitä sinä puhut, isä?
Kalle: Mitä teille on tapahtunut?
Hakala: Nyt on Hakala mennyttä miestä! Olen joutunut keppikerjäläiseksi… mierontie on avoinna edessämme… Oo kuitenkin kohtalon kovuutta!
(Ottaa pullon poveltaan ja ryyppää).
Liinu ja Helena (Yht'aikaa). Isä! Viinaa!
Helena: Mitä aiot? Viinaako jälleen olet himoamaan ruvennut!
Hakala: En ymmärrä oikein itsekään.
Liinu: Voi kuitenkin! Mitä tämä kaikki merkitsee? Kerro, isäni, mitä pahaa sinulle on tapahtunut?
Hakala: Saatte sen kuulla, vaikka mielelläni säästäisin teidät sitä kuulemasta. — Kun ajoin hiljalleen kaupunkiin, sattui hevoseni pelästymään jotain tienvieressä olevaa esinettä… se läksi hurjasti laukkaamaan ja muutamassa tienkäänteessä kaatuivat kärryt ja minä jäin alle. Siitä pääsin kumminkin omin voimin ylös ja läksin hiljalleen edelleen ajamaan. Mäkeläkin sattui jonkun matkan päässä vastaani… Siinä edelleen ajaessani ajattelin maksettavaani. Teki mieleni katsoa rahojani. Aioin ottaa lompakon poveltani… mutta… sitä ei ollutkaan taskussani! Säikähdin kovin, enkä ensialuksi osannut tehdä mitään. Käännyin sitten takaisin katsoakseni, olisiko se pudonnut siihen paikkaan, jossa kaaduin. Ei ollut siinä mitään. Ajoin Mäkelään kysymään isännältä, olisiko hän sattunut näkemään sitä tiellä. Ei ollut hänkään huomannut mitään… kirosin itsekseni kovaa onneani… Läksin Korven Matin luo… häneltä sain viinaa. Olihan minulla vielä senverran lanttia kukkarossani.
(Ryyppää).
Liinu: Oi, isäni, älä juo tuota ainetta!
Hakala: Etkö enää sallisi minulle tätäkään lohdutusta? Katkeraa tosin, mutta jotenkinhan täytyy ihmisten pilkalta paeta. Talomme ja tavaramme on nyt varmasti mennyttä ja itse saamme maantielle siirtyä…
Helena: Oh, minä en jaksa ajatella tätä.
(Itkee).
Kalle: Minä lähden ja koetan ottaa selvää rahoista. Jos joku olisi ne löytänyt, voidaanhan ne vielä takaisin saada. Koetan parastani.
(Menee).
Hakala: En usko, että ne enään takaisin tulevat. Ne ovat olleet ja menneet! Maailma on avoin edessämme… saamme kulkea niin pitkälle kuin tietä piisaa.
Liinu: Älä ole niin epätoivoinen isä kulta, voivathan ne asiat vielä korjautua.
Hakala: Ei ne korjaudu… sinä et näitä käsitä, Liinu. Ota sinä Hakala vaan ryyppy murheeseen! Et tiedä silloin maailman suruista. (Juo). Et näe ihmisten naurua. Juo, juo vaan, juo, kunnes menet tainnoksiin, kunnes kuolet. Mattila, saatana, kun olisi käsissäni, niin kyllä sen roiston pieksäsin, pieksäsin, jumal'auta! Luontoni jo ärtyy!
(Iskee pullon laattiaan).
(Helena ja Liinu kirkasevat ja menevät molemmat itkien ulos).
Hakala (Humalassa): Vielä minä sentään olen herra talossani… Ette te, saatanat, minua tästä pois saa… ette saa, sanon minä. Ko-koettakaa vaan — mi-minä olen Hakala minä! Ja minä teille näytän roistot, Vai ta-taloni te myötte. Haha-ha. Ei, kyllä minulla vielä on vo-vo-voi-maa.
(Vaipuu voimatonna maahan. Helena tulee vähän ajan perästä).
Helena: Voi ukkoparkani! — Herra! Auta meitä onnettomia! Älä lisää kuormaa kuorman päälle!
(Itkee).
Esirippu alas.