I.
Ratkaiseva kohtaus, siitä pitäen historiallinen, tapahtui "Johnin koppeliksi" nimitetyssä mökissä — John oli Llandudnon aallonmurtajan vaiheilla asustavan merikansan tunnustamaton johtaja. Tuota köysistön koristamaa tupaa valaisi alkeellisen muotoinen öljylamppu, ja appelsiinilaatikon ympärillä, jolle lamppu oli sovitettu, istuivat Denry, pelastusveneen omistaja Cregeen ja John itse (ikäänkuin antaakseen puolivirallisen leiman mahdollisille toimituksille).
"No niin, tässä se on?" sanoi Denry ojentaen Cregeenille paperipalan.
"Mitäs tämä merenteeraa?" kysyi Cregeen ottaen paperin isoihin sormiinsa ja tirkistellen sitä, ikäänkuin se olisi ollut papyruskäärö.
Mutta hän tiesi varsin hyvin, mikä se oli. Se oli viidenkolmatta punnan maksuosoitus. Sitä hän ei tietänyt, että lukien mukaan varemmin sinä päivänä suoritetut kymmenen puntaa se edusti erittäin suurta osaa niitä Denryn säästöjä, jotka olivat pelastuneet hänen kihlausajastaan. Cregeen tarttui kynään, ikäänkuin se olisi ollut tulitikun pätkä, ja kirjoitti kuitin. Löydettyään sitten leimamerkin liiviensä taskusta villanuttunsa alta hän pisti sen suuhunsa, minne se hävisi pitkäksi aikaa. Lopulta Denry sai kuitin, ja se todisti hänen nyt omistavan kaikkine varusteineen ja purjeineen pelastusveneen, joka ennen oli tunnettu Llandudnon nimellä, mutta oli sillä haavaa ilman nimeä.
"Onkos aikomus ruveta elämään siinä?" tiedusti verraten harvasanainen
John.
"Ei siinä, vaan siitä", vastasi Denry.
Ja hän lähti ulos rantahietikolle jättäen Johnin myymään Cregeenille Fleetwingin, pienen kutterin, joka oli aivan omiansa kuljettamaan kaksitoista henkeä "hauskalle purjehdusretkelle lähivesille". Ellei Cregeen olisi ollut ankaran halukas pääsemään Fleetwingin omistajaksi ja aivan rahaton sitä ostamaan, ei Denry olisi varmaankaan saanut häntä koskaan houkutelluksi myymään pelastusvenettä.
Toisessa osassa aallonmurtajaa Denry kohtasi valkopartaisen merimiehen, vanhan Simeonin, joka oli ollut mukana pelastamassa Hjalmarin miehistöä, mutta jota virkaveljet tuntuivat pitävän pikemmin koristeena kuin käyttövoimana.
"Asia on järjestetty", sanoi Denry.
Ja äänettömänä Simeon nyökkäsi verkalleen usean kerran.
"Minä maksan teille kolmekymmentä shillinkiä viikossa", sanoi Denry.
Ja tuo kunnianarvoisa pää heilahteli jälleen kuutamoisessa hämärässä ja tyyntyi vähitellen lepotilaan.
Hetken kuluttua pää virkkoi kimeällä, verkkaisella äänellä:
"Min' oon tavannu kolme kappaletta niistä Norjan pojista. Kaks' ei osaa engelskaa sen enempää kuin syntymätön lapsi; eikä ne edes ymmärrä mitä niille sanoo, vaikka ihan karjuin niille korvaan."
"Sitä parempi", arveli Denry.
"Minä näytin niille sitä kultarahaa", sanoi parrakas pää, jälleen heilahdellen.
"Hyvä on", virkkoi Denry, "älkää unohtako. Kello kuudelta huomisaamuna."
"Parasta olisi ruveta viideltä", ehdotti pää. "On vähä niinkuin rauhallisempaa."
"Kello viideltä siis", suostui Denry. Ja hän poistui P. Asaphin tielle hautoen suunnatonta ajatusta.
Ajatus oli seuraava:
"Nyt se on tehty!"
Nyt, kun asia oli tehty eikä voinut kääntyä tekemättömäksi, hän tunnusti itselleen, ettei hän ollut koskaan ennen ollut mielettömämpi. Tuskin hän saattoi käsittää, mikä oli hänet saanut menettelemään niin. Mutta hän kuvitteli hämärästi, että tämän oikun joutua merialuksen omistajaksi täytyi jollain tavoin olla tuloksena hänen merkillisestä seikkailustaan muuttovaunuissa Bursleyn kanavassa.
Hän oli niin kiintynyt aineellisiin asioihin, että kykeni neljännestunnin ajaksi unohtamaan, että oleelliselta osaltaan hänen elämänsä oli joutunut haaksirikkoon ja ettei hänellä ollut muuta toivottavana kuin onttoa maallista menestystä. Hän tiesi Ruthin palauttavan sormuksen. Melkein hän voi nähdä postimiehen pitelevän pientä pahvirasiaa, joka sisältäisi sormuksen. Hän oli rakastanut ja rakastanut traagillisesti. (Niin hän selitti asian — sanattomissa ajatuksissaan; mutta asian laita oli oikeastaan sellainen, että hän oli rakastanut sellaista, mikä oli liian kallis hänelle.) Nyt unelma oli loppunut. Rantatien huviyleisön keskitse kulki P. Asaphin tietä kohti toiveissaan pettynyt mies, jolla oli menneisyytensä, joka oli tyystin tutkinut naiset, mies, jolla ei ollut mitään opittavana toisesta sukupuolesta. Ja kesken kaikkea sydämen tragediaa, kesken kaikkia onton maallisen menestyksen arveluita pyöri hänen mielessään typerän mitättömiä pikku ajatuksia kuten sarja koneellisia hiiriä. Esimerkiksi että olisi aika ikävää kertoa bursleyläisille, että hänen kihlauksensa, joka oli todella herättänyt kaupungissa huomiota, oli purettu. Kerrassaan nöyryyttävää! Ja Ruth oli joka tapauksessa oikea kimmeltävä jalokivi naisten joukossa. Oliko Bursleyssä toista tyttöä niin hienoa, niin vaikuttavaa ja todella siroa?
Sitten hän lohdutti itseään ajattelemalla: "Minä olen varmastikin ainoa mies, joka on koskaan saanut kihlauksensa purkautumaan sanomalla vain 'Rothschild'!" Tämä oli luultavasti totta. Mutta se ei auttanut häntä saamaan kiinni unen päästä.