I.
Se seikka, että Denry Machin päätti olla saapumatta Sneyd Halliin muulillaan, osoitti jo itsessään, ettei Chellin kreivittären haastatteleminen ollut suinkaan niin yksinkertainen ja vähäpätöinen arkiaskare, kuin hän koetti uskotella.
Muuli muodosti osan hänen tuoreinta loistoaan. Se oli seitsemän vuoden ikäinen ja oli maksanut Denrylle kymmenen puntaa. Hän oli ostanut sen eräältä maalaiselta, jonka vaimo "seisoi" P. Luukkaan torilla. Puolustuksekseen hän esitti tarvitsevansa apua liikkuessaan Kaupunkiviisikossa vuokria keräämässä, sillä hänen toimintapiirinsä vuokrainkantajana oli laajentunut. Mutta tähän tarkoitukseen olisi polkupyörä kelvannut aivan yhtä hyvin eikä sen hoitoon olisi mennyt shillinkiäkään päivässä, kuten muulin ravitsemiseen eikä se myöskään olisi säikkynyt poliiseja, kuten muuli melkein poikkeuksetta teki. Denry oli ostanut muulin yksinkertaisesti siitä syystä, että hänen päähänsä oli äkkiä juolahtanut ajatus ostaa muuli. Vähäistä varemmin oli Jos Curtenty (varapormestari, josta sitten tuli Bursleyn pormestari, kun Chellin jaarli nimitettiin erään siirtokunnan hallitsijaksi Austraaliaan) herättänyt suunnatonta huomiota ostamalla hanhiparven ja ajamalla sen itse kotiin. Se ei miellyttänyt Denryä. Hän oli todellakin kateellinen, jos suuri luonne voi tuntea kateutta. Jos Curtenty oli kyllin vanha hänen isoisäkseen, ja hänet oli tunnustettu "valtiksi" ja "originaaliksi" jo ennen Denryn syntymää. Mutta nuoruudestaan huolimatta Denry oli edistynyt suunnattomasti valttina ja kenties täydellä syyllä tottunut pitämään itseään kaupungin parhaana valttina, itse valttiässänä. Hän tunsi olevan välttämätöntä vastata jollain tavoin Curtentyn hanhiin, ja muuli oli hänen vastauksensa. Se soveltui tarkoitukseen mainiosti. Ihmiset tiedustelivat pian toisiltaan, oliko jo tunnettua, että Denry Machinin tuorein päähänpisto oli ostaa muuli. Hän hankki kymmenellä punnalla vähäiset vanhat korikärryt ja kolmella guinealla hyvät valjaat. Kärryt olivat matalat, joten hän saattoi puikahtaa — kuten hän sanoi — alas ja ylös paljoa helpommin kuin korkeita rattaita käyttäen. Hänen liikehommissaan ei juuri tarvinnutkaan tehdä muuta kuin puikahtaa alas ja ylös. Etuistuimelle hän antoi laatia kapean kiillotetun peltilaatikon, jossa oli hirvittävä lukko ja kannessa reikiä. Tämän laatikon oli määrä ottaa säilytettäväkseen vuokrat, sikäli kuin hän kokosi niitä. Retkillä sitä vartioi aina luontokappale, joka polveutui verikoirasta ja jostain tuntemattomasta eläimestä, ja sen murina olisi herättänyt kauhua itse jalopeurankesyttäjässä. Denry pelkäsi itsekin Rajahia, koiraansa, mutta sitä hän ei tunnustanut. Rajah nukkui tallissa rouva Machinin mökin takana, josta Denry maksoi shillingin viikossa. Tallissa oli tilaa Rajahille, muulille ja kärryille, ja kun Denry astui sisään ruokkoamaan tai valjastamaan, täytyi jotain siirtää ulos.
Hänen liikuntovälineensä tulivat pian tutuiksi tienoon kaduilla. Denry sanoi, että ne olivat lystilliset olematta silti sivistymättömät. Ne olivatkin hänelle todella yhtämittainen ilmoitus ja paljoa tehokkaampi ilmoitus kuin esimerkiksi puolentoista shillingin reklaaminkantaja, eikä se myöskään maksanut enempää, vaikka otti huomioon lupakirjan ja kengityksenkin. Sitä paitsi reklaaminkantaja on siinä suhteessa hankalampi, ettei häntä voi myydä huutokaupassa, kun hänen palvelustaan ei enää tarvitse. Sitä paitsi ei Kaupunkiviisikossa ole mitään reklaaminkantajia; tuossa kansanvaltaisessa ja riippumattomassa yhteiskunnassa ei kukaan olisi alentunut reklaaminkantajaksi.
Tarina Denryn loistosta ei suinkaan pääty tähän merkilliseen liikuntovälineeseen. Hänellä oli toimisto P. Luukkaan aukion varrella, ja toimistossa oli juoksupoika, pikkuinen, mutta väärentämätön, ja oikea kopiopainin, ja ulkopuolella oli se pieni neliömäinen nimikilpi, joka hänen vaatimattomuutensa päivinä oli ruuvattuna hänen äitinsä oveen. Äidin teräksenluja luonne oli pakottanut hänet sellaiseen ylellisyyteen kuin omaan toimistoon. Ei edes senkään jälkeen, kun Denry oli vajaassa kolmessa kuukaudessa ansainnut Llandudnon pelastuspurrella toista tuhatta puntaa, äiti ottanut kuuleviin korviinsa ehdotusta, että muutettaisiin vähän isompaan taloon, jossa riittäisi yksi huone toimistoksi. Eikä hän myöskään suostunut heittämään omaa ompelutyötään. Hän sanoi häistään asti asuneensa aina siinä mökissä ja aina tehneensä työtä ja aikovansa kuolla siellä työskennellen viimeiseen asti; mutta Denry voi tehdä mielensä mukaan. Hän oli rohkea nuorukainen, mutta ei kyllin rohkea haaveillakseen eroa äidistä; sitä paitsi mökissä meni hänen osaltaan talouskustannuksiin vain kymmenen shillinkiä viikossa. Niin hän vuokrasi toimiston; ja hän palkkasi juoksupojan, osin näyttääkseen äidille, että hän todella teki mielensä mukaan, ja osin omaksi yksityishuvikseen.
Siis ikäkaudella, jolloin mielikuvitusta uupuvat pojat kulkevat kuluneissa kalvosimissa vanhempia rikastuttaakseen ja saavat olla iloissaan, jos kannattaa kerran kuussa ostaa sikaari, hän omisti jo liikkeen, liikehuoneiston, henkilökunnan ja yksityisvaunut, joita veti Kaupunkiviisikossa ainoalaatuinen eläin. Hänen elantonsa ei niellyt kaikkia tuloja, ja parissa vuodessa hän oli jossain määrin säästäväisyydellä ja suuressa määrin harkitsemattomien, mutta onnellisten sijoitusten avulla kartuttanut Llandudnon tuhantisen kaksinkertaiseksi ja herättänyt kunnioitusta P. Luukkaan aukion pankin hoitajassa — ja tämä oli kuitenkin kaikkein kylmäsydämisimpiä miehiä, mikä koskaan on kirjoittanut maksuosoitukseen nimensä.
Eikä Denry ollut vieläkään tyytyväinen. Häntä jäyti salainen tuska aiheutuen siitä, että hän herkesi vähitellen olemasta velikulta ja ettei hän saanut pääomaansa kerrotuksi kahdella puolivuosittain. Hän ei ymmärtänyt rahamarkkinoita eikä osakemarkkinoita, eipä edes Merkkitorven finanssiartikkeleitakaan; mutta hän piti itseään finanssinerona ja arveli finanssinerona kuluttavansa aikansa turhaan. Ja jos olisi tehnyt mieli sytyttää kaupunki tuleen tai maalata se helakanpunaiseksi, niin sellaisiin kepposiin ei hänellä tuntunut enää olevan kykyä.