I.

Vaikka Denry olikin tavattoman onnellinen sulhasena ja saattoi salassa osoittaa mitä typerimpiä hellyyden oireita, hän sanoi itselleen ja sanoi Nellielle (ja tämä kannatti häntä lujasti): "Emme me rupea tavallisiksi narrimaisiksi kuhertelijoiksi" Millä hän tietenkin tarkoitti heidän aikovan esiintyä sillä tapaa, että heitä pidettäisiin vakiintuneena avioparina. Tässä yrityksessä he epäonnistuivat täydellisesti aina Lontooseen asti, missä he viettivät pari yötä, mutta Charing Crossin asemalta lähtiessään he yrittivät uudelleen kokemuksen tukemina.

Tarvinnee tuskin sanoa, että heidän päämääränään oli Sveitsi. Kun rouva Capron-Smith oli huomauttanut, että Sveitsiin täytyi matkustaa talvella, jos halusi kunnioittaa itseään, ei heillä todellakaan ollut muuta vaihtoehtoa. Ja niin tiesi Merkkitorvi (joka oli kertonut häistä kymmenellä rivillä niiden ylenmääräisen vaatimattomuuden vuoksi) ilmoittaa, että herra ja rouva valtuusmies Machin aikoivat viettää kuukauden päivät Mont Pridoux'ssa, lähellä Montreux'ta Gentin järven partaalla. Ja tämä tiedotus näytti varsin mukavalta.

Dieppessä he pääsivät vaunuun, joka kulki perille asti. Junassa oli useita Sveitsin-vaunuja. Astellessaan käytävää pitkin vaunusta toiseen Denry ja Nellie näkivät ensimmäisen vilahduksen maailmasta, joka matkustelee ja lähtee huviretkelle, milloin sitä vain haluttaa. Ajatus lähteä huviretkelle milloinkaan muulloin kuin elokuussa tuntui hullunkuriselta heistä kummastakin. Denry oli perin rohkea ja tahtoi itsepintaisesti puhua luonnollisen kovalla äänellä. Nellie oli arka ja turvaa hakeva. "Mitä sinä sanoit?" karjui Denry hänelle, kun hän oli puolittain kuiskannut jotain, ja hänen oli toistettava se niin kovaa, että kaikki saattoivat kuulla. Heidän suunnitelmaansa kuului puhutella toisiaan lyhyesti, töykeästi ja rypistää otsaa ja teeskennellä lievää kyllästymistä.

Mutta matkusteleva maailma osasi sittenkin nolata heidät. Kuinka ankarasti he koettivatkin, ei edes Denrykään voinut olla tuntematta siveellistä pelkoa. Vaatteisiinsa nähden hän oli onnistunut melkoisen hyvin, hänen ei tarvinnut hävetä niitä; eivätkä Nellien suinkaan olleet huonoimpia siinä osastossa; päin vastoin, eräiden kaikkein mahtailevimpien naisten mittakaavan mukaan Nellien asussa oli se vika, ettei se ollut kyllin huolimaton, riittävässä määrin "mitenkuten". Ja heillä oli yllin kyllin, kymmenin kerroin riittävästi rahaa ja selvä tietoisuus siitä. Kustannuksia ei aiottu sääliä sillä häämatkalla. Ja kuitenkin… No niin, muuta ei voi sanoa kuin että matkaseura teki mahtavan vaikutuksen. Matkaseura, joka oli yksinomaan englantilainen, tuntui olevan kokonaan tietämätön siitä, että kukaan teki konsanaan muuta kuin matkusteli ylellisesti paikkoihin, jotka ovat mainitut edellisen vuoden maantiedossa. Nellieä ihmetytti, että maailmassa oli niin paljo ihmisiä, joilla ei ollut muuta tehtävää kuin kuluttaa rahaa. Ja alituiseen he puhuivat mitä merkillisimmistä asioista tavattoman tyynin ilmein.

"Kuinka paljon sait maksaa ylipainosta?" tiedusti muuan huolimattomasti puettu nuori nainen eräältä vanhalta herralta.

"Oh! Kolmetoista puntaa", vastasi vanhus välinpitämättömästi.

Ja vast'ikään Nellie oli hädin tuskin pelastunut viettämästä kymmenen päivää valtamerilaivan kolmannessa luokassa.

Syötyään päivällistä ravintolavaunussa — ilman sampanjaa, koska se oli vulgaarista, mutta juoden hyvää, kallista viiniä — he tunsivat olevansa paremmin tilanteen tasalla, enemmän junan herroja. Nellie lähti viisaasti nukkumaan, ennenkuin tuo voitontunne ennätti kulua pois. Mutta Denry jäi tupakoimaan käytävässä. Hän pysytteli jalkeilla varsin myöhään, ollen liian ylpeä ja onnellinen ja ahnehtien liian paljon uusia vaikutelmia voidakseen ajatellakaan nukkumista. Tällöin tulitikku joudutti hänet puheisiin erään laihan, ylimielisen monokkeliniekan kanssa. Denry oli vihannut tätä mahtailevaa olentoa kaiken matkaa aina Dieppestä asti. Ojentaessaan hänelle tulitikkua hän tunsi pääsevänsä jossain määrin voitolle, sillä tulitikku oli kallisarvoinen kapine tutajavan käytävän öisessä autiudessa. Pelkästään se seikka, että kaksi henkeä on kahden kesken valveilla, vain suljetun, salaperäisen ovisarjan erottamana uneksivasta tai unisesta väestöstä, auttaa suuressa määrin murtamaan yhteiskunnalliset raja-aidat. Osaltaan auttoi myöskin Denryn oivallinen sikaari. Se sovitti hänen leveän murteensa.

Hän sanoi itsekseen:

"Minäpä rupean puheisiin tuon jussin kanssa."

Ja sitten hän sanoi ääneen:

"Tämä juna ei ole hulluimpia!"

"Ei!" myönsi monokkeli veltosti. "Vahinko, että tarjoavat niin kehnoja päivällisiä!"

Ja Denry tunnusti kiireesti olevansa samaa mieltä.

Pian he pakisivat paikoista, ja miten olikaan, tuli Denry sanoneeksi, että hän oli matkalla Montreux'hon. Monokkeli tunnusti, ettei hän välittänyt Montreux'stä talvisin, mutta sanoi, että Montreux'n yläpuolella sijaitsevat paikat kuten Caux ja Pridoux olivat kylläkin hyviä. Ja Denry sanoi:

"Niin, luonnollisesti ei olekaan aikomusta jäädä Montreux'hon. On aikomus koettaa Pridoux'ta."

Monokkeli kertoi; ettei se aikonut vielä niin kauas kuin Sveitsiin; se aikoi pysähtyä Juraan.

"Génève on aika kuollut paikka, eikö totta?" virkkoi monokkeli hetken vaiettuaan.

"O-on", sanoi Denry.

"Oletteko käynyt siellä sen jälkeen, kun se uusi esplanaadi valmistui?"

"En", sanoi Denry. "Sitä en ole nähnyt."

"Milloin kävitte siellä?"

"Oh! Pari vuotta sitten."

"Niinkö? Silloin sitä ei ollut vielä aloitettu. Hullunkurinen laitos!
Tietysti geneveläiset ovat hirveän ylpeitä Mont Blancistaan."

"Niin ovat."

"Oletteko koskaan huomannut, kuinka omituisesti se näköala vaikuttaa naisiin? Alussa ne ovat siihen hirveän innostuneita, mutta parin päivän perästä se alkaa hermostuttaa heitä."

"Aivan niin", sanoi Denry. "Olen tehnyt itsekin sen huomion. Vaimoni…"

Hän vaikeni, koska ei tietänyt, mitä aikoi sanoa. Monokkeli nyökkäsi ymmärtäväisesti.

"Kaikki samanlaisia", hän sanoi. "Kerrassaan omituista!"

Kun Denry astui kahden hengen osastoon, joka hänen oli onnistunut varata vaunun päässä itselleen ja Nellielle, oli tuo väsynyt lapsi parka hereillä tuijottaen kuin huuhkaja.

"Kenen kanssa sinä siellä juttelit?" hän haukoitteli.

"Sen monokkelijussin kanssa."

"Todellakin", Nellie mutisi jännittyneenä. "Vai hänen kanssaan? Erotin ääniä. Mikä hän on miehiään?"

"Tuntuu olevan aasi", sanoi Denry. "Hirveän pröystäilevä. En voinut sietää häntä kauempaa. Sain hänet uskomaan, että me olemme olleet naimisissa kaksi vuotta."