VII.
Mutta iltainen ilo oli heikkoa verrattuna seuraavan aamun hurjaan riemuun. Denry vaelteli, näennäisesti päämäärättä, kelkkaradan loppupään ja Métropolen porttien välimailla. Lumisade oli parantanut kulumisesta aiheutuneet vammat, mutta rata oli tasoitettava käytön avulla ja joukko tunnollisia "kelkkailijoita" tasoitteli sitä parhaillaan ahkerasti liukumalla, saaden vauhtinsa yltymään joka laskulla. Toisia matkailijoita vetelehti siellä ja täällä päivänpaisteessa. Muuan Métropolen juoksupojista lähti Beau-Sitea kohti kirje kädessä.
Lopulta — kello läheni yhtätoista — pisti kapteeni Deverax raukeana päänsä ulos Métropolesta ja nuuski ilmaa. Havaittuaan ilman siedettäväksi hän siirtyi portaikolle. Hänen vasen kätensä oli siteessä. Hänellä oli yllään Montreux'sta tilaamansa uudet polvihousut yhtä suuriruutuista kuosia kuin ne, jotka edellisenä iltana olivat koristaneet Denryn sääriä.
"Halloo!" sanoi Denry myötätuntoisesti. "Mikäs nyt on?"
Kapteeni oli myötätunnon tarpeessa. "Olin eilen iltapäivällä hiihtämässä", hän virkkoi hiukan naurahtaen. "Eikö kreivitär ole kertonut kenellekään teistä?"
"Ei", sanoi Denry, "ei sanaakaan."
Kapteeni näytti epäröivän tuokion.
"Niin", hän sanoi. "Joutava tapaturma. Olin hiihtämässä kreivittären kera. Tuota noin, minä hiihdin ja hän ajoi re'essään."
"Senkö vuoksi te jäitte tulematta tanssiaisiin?"
"Niin", sanoi kapteeni.
"No", virkkoi Denry, "toivottavasti se ei ole vakavaa laatua. Voin kertoa teille, että kotiljonki meni päin mäntyä ilman teitä." Kapteeni näytti kiitolliselta.
He astelivat kahden rataa kohti.
Ensimmäinen ryhmä, joka huomasi kapteenin ruudukkaine saarineen ja käsivarsisiteineen, alkoi hymyillä. Huomaten tämän hymyn ja kuvitellen erehtyneensä kapteeni yritti sovittaa monokkelia vasempaan silmäänsä oikealla kädellä, mutta ei onnistunut. Hänen ponnistuksensa saivat hymyn muuttumaan hurjaksi nauruksi.
"Se on tavattoman hullunkurista", hän sanoi. "Mutta minkä sille mahtaa, kun toinen käsi on siteessä?"
Nauru vain yltyi. Ja kasvaen sikäli kuin kelkka toisensa jälkeen ennätti radan päähän tämä joukko tuntui antautuvan hilpeyden valtaan siinä määrin, ettei edes osoittanut asiaankuuluvaa uteliaisuutta kapteenin vaurion johdosta. Ainoastaan Clutterbuckit näyttivät juroilta.
"Mitä hullunkurista siinä on?" tiedusti Denry teeskennellen. "Kapteeni Deverax on satuttanut itsensä myöhään iltapäivällä ollessaan hiihtämässä kreivitär Ruhlin kera. Sen vuoksi ei hän voinut tulla eilen illalla. Missä se muutoin tapahtui, kapteeni?"
"Vuorella, lähellä Attalensia", vastasi Deverax jurosti. "Onneksi oli likellä talonpoikaistalo — oli jo melkein pimeä."
"Kreivittärenkö kanssa?" kysyi muuan nuori impulsiivinen koulutyttö.
"Sanoitteko te kreivittären kanssa?" tiedusti Denrykin.
"Sanoin tietenkin", virkkoi kapteeni ärtyneesti.
"Ohoo", sanoi koulutyttö nuorison ylimielisen ajattelemattomalla julmuudella; "koska me kaikki näimme kreivittären matkustavan pois vuorirataa myöten kello kolmelta, niin en voi ymmärtää, kuinka te olisitte voinut hiihdellä hänen kanssaan, kun jo oli melkein pimeätä." Ja lapsi kääntyi nousemaan mäkeä kelkkoineen jättäen vanhemmat ihmiset selvittämään tätä solmua.
"Aivan niin!" sanoi Denry. "Unohdin kertoa teille, että kreivitär matkusti eilen puolipäivämurkinan syötyään."
Samassa tuokiossa palasi juoksupoika paikalle, teki kunniaa ja tuikkasi kirjeen kapteenin ainoaan vapaaseen käteen.
"Ei käynyt toimittaminen perille, herra. Kreivitär matkusti varhain eilen iltapäivällä."
Tuomittuna kuvitellusta seikkailusta ylhäisten naisten seurassa kapteeni palasi mutisten hotelliin. Murkinoitaessa Denry esitti tapahtuman todellisuuden valossa ihastuneelle pöytäseurueelle, ja todellisuuden valo ennätti pian Clutterbuckien puolueen luo Métropoleen. Seuraavana päivänä Clutterbuckien joukko ja kapteeni Deverax, joka oli nyt saanut täydellisen valaistuksen, matkustivat Mont Pridoux'sta johonkin tuntemattomaan paratiisiin. Jos murhaavat ajatukset voisivat tappaa, niin Denry olisi maannut hengetönnä. Kapteeni olisi voinut haastaa hänet kaksintaisteluun, mutta ylpeätä ja jäätävää juhlallisuutta pidettiin parhaana menettelytapana Denryyn nähden. "Haavaansa ei pidä koskaan näyttää", lienee ollut kapteenin tunnuslauseita.
Beau-Site oli päässyt ratkaisevasti voitolle. Ja nyt, kun kilpailija oli menettänyt yksitoista vierasta yhdessä ainoassa junassa, se voitti Métropolen jo lukumäärässäkin.
Denryllä oli jossain omantunnon itiö, ja Nellien oli täysin kehittynyt.
"No niin", sanoi Denry vastaten Nellien omalletunnolle, "se on hänelle
parahiksi siitä, että teki minut narriksi tuossa Geneven jutussa.
Enkä minä sitä paitsi voi sietää pöyhkeilyä. Minä olenkin kotoisin
Kaupunkiviisikosta."
Ja tähän merkilliseen lausuntoon päättyi se juttu.