KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.
Tavaton myrsky. — "Vastoin jumalien tahtoa." — Koirien haukuntaa. — Katon alla. — Majatalo (serai). — Kalaa. — Kultasepän ja savenvalajan töitä.
Astuimme alas tasangolle ja kuljimme Langa Tsangpon ja erään toisen suistamon yli. Näiden vedet virtaavat suoraan alas lumikentiltä. Vettä oli noin ½ metriä, mutta se näytti olevan yhä nousemassa.
Tultuamme Mansarovar-järven rannalle, saimme aika sadekuuron, joka meidät kasteli läpikotaisin. Riensimme nopeasti, sillä raskaimmat tavaramme olivat nyt jaakkien selässä. Yö oli synkkä ja pilkkopimeä, niin ettei juuri paljon eteensä nähnyt. Meidän täytyi pysyä hyvin liki toisiamme, ja lisäksi alkoi ukkonen käydä ja rakeita sataa. Hampaat kylmästä helisten saatoimme kuitenkin jatkaa matkaamme Tukkeria kohden, kun salamat tuon tuostakin seutua valaisivat.
Yhtämittaisesta sateesta virrat nopeasti paisuivat niin, että oli vaikea kahlata. Kolmessa paikkaa oli vettä vyötäisiin asti sen perästä oli rannikko mukulakivistä, jossa oli pimeässä sangen vaikea hapuella, varsinkin kun myrsky yhä tuntui paisuvan. Ranta muuttui nyt liejuiseksi, johon jaakkien ja ihmisten jalat syvään painuivat.
"Luuletko, Kahi, jumalien asuvan tällä järvellä? Meillähän oli
Paholaisjärvenkin tykönä parempi ilma kuin täällä."
"Kyllä, sahib", vastasi Kaki, "mutta sinä olet suututtanut jumalat ja sentähden he nyt lähettävät ukkosta, sadetta ja rakeita meidän matkaamme estämään. Sinä kuljet vastoin heidän tahtoansa, sahib."
"Mutta eihän iänikuisesti saata sataakaan, Kahi."
Puoliyön aikaan emme vähintäkään tietäneet missä olimme. Arvelin jo kulkeneemme majapaikan ohi. Shokalaiset kuitenkin väittivät vielä jonkun verran matkaa sinne olevan; ja niin samosimme yhä eteen päin.
Mutta tuskin olimme astuneet 500 askelta, kun suureksi mielihyväksemme kuulimme kaukaista, heikkoa koiranhaukuntaa Se kuului luoteesta päin ja arvasimme sen tulevan Tukkerista. Me olimme menneet liiaksi etelään päin ja olimme siis pimeässä liiaksi kaartaneet.
Käänsimme heti kulkumme koiranhaukuntaa kohti. Tähän asti oli vaan yksi ääni kuulunut, mutta nyt rämähti ainakin 50 samallaista ääntä yön pimeydessä. Tästä päättäen olimme kylän lähellä, vaikkemme synkässä yössä sitä oitis löytäneet. Vasta ihan savimökeille saavuttuamme havaitsimme lopultakin toivotun matkan määrän tavanneemme.
Kello oli nyt 2-3 aamulla. Sadetta tuli vielä kaatamalla ja kaikista merkeistä päättäen ei kukaan kylän asukkaista tahtonut suoda meille suojaa kattonsa alla. Ei kannattanut pystyttää pientä suojatelttaanikaan, sillä kapineemme olivat jo läpimärät.
Me koputimme erästä ovea semmoisella voimalla, että se oli sisäänkukistumassa. Tämä oli majatalo eli serai pyhiinvaeltajia varten, ja koska mekin muka olimme toivioretkeläisiä, oli meillä maan lakien mukaan oikeus päästä sisälle.
"Te olette rosvoja", sanoi käheä ääni sisältä. "Muuten ette tulisi niin myöhään yöllä."
"Emme ole rosvoja", vakuutimme me. "Olkaa hyvät ja avatkaa. Emme tee mitään pahaa ja maksamme kaikesta." — "Middu, middu (mahdotonta)! Te olette rosvoja."
Käyttääksemme oikein havainnollisesti hänelle, ettemme olleet rosvoja, koputtivat Khanden Sing ja Dola ovea niin, että se aukeni. Muutamia silmänräpäyksiä tämän jälkeen istui 10 muukalaista loimuavan tulen ympärillä lämmitellen viluisia jäseniänsä ja kuivaten likomärkiä vaatteitaan suloisen lieden ääressä.
Isäntämme, joka sivumennen sanoen oli lääkäri, tyyntyi, nähdessään, ettei meillä mitään pahoja mielessämme ollut, ja kun hän lisäksi löysi hopearahan kourastaan. Hän kehotti meitä kuitenkin menemään viereiseen tyhjään majaan. Annoimmekin hänen saattaa meidät ja sinne sitten jäimme loppuyöksi.
— —
Maja oli yksikerroksinen, kivestä ja savesta rakennettu sekä litteäkattoinen. Siinä oli kaksi huonetta. Toinen sai valoa ovesta, toinen neliskulmaisesta aukosta katossa, joka samalla teki räppänän virkaa. Kattoa kannattavat hirret oli tuotu Himalaijan tuolta puolen, kun länsi Tiibetissä ei ole metsää.
Tämä serai oli nuoren, puolihullun laaman hoidossa, joka alinomaa kumarsi ja pisti ulos kielensä, suu seljällään meihin tuijottaen. Hän oli erinomaisen kohtelias ja huomaavainen ja auttoi meitä kuivaamaan kapineitamme. Kun jotain häneltä pyysimme hän oikein puhkui ilosta, lensi ulos seraista ja oli samassa hetkessä takaisin tuomisineen.
Huoneeseen oli räppänästä yön tietämissä tullut vettä. Yksi nurkka kuitenkin oli niin kuiva, että sinne saatoimme kaikin kömpiä maata. Tällaiset majat eivät suinkaan ole puhtauden esikuvia, ei sinnepäinkään! Päinvastoin niiden lattiat tavallisesti vilisevät pieniä eläjiä, ja kun vesi nyt oli valloittanut suurimman osan lattiaa, olivat nämät, tulvaa paeten ja henkensä säilyttämisen toivossa, ennen meitä hyökänneet huoneen ainoaan kuivaan nurkkaan. Pian saimmekin tuntea tämän tuhonomaisen joukkokunnan viheliäisen läsnäolon. Olimme aivan pääsemättömissä tämän nälkäisen ja säälimättömän lauman kynsissä. Se on ikäänkuin kamala rutto ja maanvaiva, josta sanomattomasti saimme kärsiä niin nyt kuin muulloinkin, missä vaan tiibettiläisen leirin lähellä majailimme.
Aamulla kun nousimme, oli huone täynnä tiibettiläisiä miehiä, naisia ja lapsia, jotka näyttivät hyvin iloisilta ja ystävällisiltä. "Tanga hik!" (puolen rupin arvoinen hopearaha) huusi samassa vanha akka ja pisti tuossa tuokiossa kuivatun kalan nenäni alle, lipein kielin kehuen, että se oli pyydetty' Mansarovarista ja tekisi omistajansa onnellisimmaksi kaikista kuolevaisista. Toiset ottivat punaisista vaatteistaan esille kultaisia rintasolkia, sormuksia sekä malakiitti-koristeisia, pronssisia tai hopeisia korvarenkaita.
"Gurmoh sum!" (kolme rupia), "Diu, diu, diu!" (niin, niin, niin). "Karuga ni!" (kaksi kahden annan kappaletta). "Gieutheke!" (neljä annaa), j.n.e., kaikki puhuen yhtaikaa kauppainnossaan.
Kultasepänteokset olivat kotimaista työtä. Toisinaan olivat malakiitti-palaset lujasti kiinnitetyt, mutta tavallisesti käytetään kivien kiinnittämiseen eräänlaista kittiä, jonka tähden kauniit koristeet pian rikkuvat. Korvarenkaat on tavallisesti paremmin tehty kuin rintasoljet. Hauskimmat ovat kumminkin nuo yksinkertaiset ja omituiset hopeaiset taikakalut. Eräs hyvin alkuperäisesti koristettu levy, joka nyt on minun hallussani, antaa tämmöisistä hyvän käsityksen. Sen kuluneet reunat todistavat sen hyvin vanhaksi. Sen keskessä on lootuskukka ja lehtikoristeita, sekä samasta varresta lähteviä viivoja. Sisimmäisen neliön sisällä on ympyröitä, isompia ja pienempiä eri ryhmissä. Vaakasuorilla viivoilla täytetyt kolmiot ovat hyvin tavallisia koristeita tiibettiläisissä teoksissa. Yleisin kuitenkin on tiibettiläisten taiteiliain koristeista neliö eli ruutukoriste. Heidän teoksissaan ovat ylipäänsä suoraviivaiset koristeet vallalla, arvattavasti perintönä heidän mongolilaisilta esi-isiltään.
Erittäin somia olivat alkuasukasten ruukkuteokset, niinkuin vaasit, juoma-astiat y.m.s. Ne tehdään hienosta savesta, jota ei kuitenkaan tarpeeksi vaivata. Isompien astioiden pohjapuoleen käytetään vuokkoja ja valimia, mutta sisältä ne muovaellaan käsin. Yksinkertainen sorvi pyältää astian ulkopuolen jotenkin sileäksi. Isommat astiat ovat kaksikorvaisia ja karkeakoristeisia, pienemmät ovat pitkäkaulaisia ja yksikorvaisia. Väri on vaaleanharmaata terrakottaa. Ne poltetaan hyvin alkuperäisissä uuneissa. Laamat ovat sangen taitava astiaseppiä ja suuret määrät astioita käy kaupaksi toivioretkeläisille. Työkalut ovat aivan yksinkertaisia. Sileä kivi, muutamia puupalikoita, sormet ja kynnet, siinä tukkerilaisen savenvalajan työaseet.