KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.
Tiibettiläisiä takkeja, lakkeja ja jalkineita. — Syy minkätähden Tiibettiläinen jättää toisen puolen rintaansa ja toisen käsivartensa paljaaksi. — Käytös ja puhe. — Tietämättömyys ja taikausko. — Kuinka syödään. — Jogpa-naisia ja -lapsia. — Päähineitä. — Kummallista luuloa. — Vuoriselänne molempien järvien välissä. — Mustat teltat. — Gomba.
Eräästä syystä valitan, että oleskeluni Jogpa-dakujen kanssa kesti niin vähän aikaa, sillä vaikka he epäilemättä olivat rosvoja, herättivät ne sangen paljon minun huomiotani. Heidän omituinen pukunsa ja puhetapansa, heidän harvinainen, mutta sangen käytännöllinen ruokatapansa, sekä heidän iloinen, suora olentonsa olivat todellakin mieltä kiinnittäviä. Puvun saattoi syystä sanoa edustavan Tiibettiä, sillä miesten takit ja lakit olivat sangen erinkaltaiset, luultavasti siitä syystä, että he niin helposti niitä saivat. Heidän joukossaan ei ollut kahta samalla tavalla puettuna, vaikka muutamat, heille omituiset puvun osat, olivat yhteiset kaikilla. Niin oli eräällä heistä heleävärinen ja leopaartinnahalla reunustettu takki, toisella pitkä harmaa villamekko ja vyötäisillä vyö, kolmannella oli lammasnahkaturkit, villapuoli sisällepäin käännettynä, neljäs taas oli puettu tumman-punaiseen ihopaitaan, vyötäisillä nahkavyö, jossa oli hopea- ja rautakoristeita sekä neulojen ja tulusten säilyttimiä. Vyössä riippui puukuula, kaunis puukko, mustasta puusta, teräksestä ja hopeasta tehdyssä tupessa, kuula- ja ruutikukkaro y.m. Vyössä on useimmilla Tiibettiläisillä miekka, pistettynä poikittain ruumiin etupuolelle. Olkoon takki pitkä tai lyhyt, aina on se ylhäältä avara, niin että siellä sopii säilyttää kaikemmoisia kamssuja ja tavaroita, sinne mahtuu eväspussi, juoma-astioita, rahakukkaro, nuuskarasia, tsambaa ja teekääröjä. Kun ensi kertaa näkee Tiibettiläisiä, luulee heitä hyvinkin vahvoiksi, povipuoli kun heillä on niin täynnä tamineita, vaikka he muutoin ovat hyvinkin hoikkia. Rinta ja toinen käsivarsi ovat alasti ja toinen takinhia heiluu höllänä. Syy tähän omituiseen vaatetustapaan Tiibetissä on se, että täällä päivät tavallisesti ovat hyvin lämpöiset ja yöt kylmät. Ilman lämmön ero lounais Tiibetissä saattaa olla 27°-37° C. Ja kun Tiibettiläiset aina makaavat vaatteet päällä, käy kylmää estävä yöpuku auringonpaahteessa päivällä liian raskaaksi ja lämpimäksi, ja tätä on koetettu yllämainitulla alastomuudella auttaa. Tiibettiläinen istuessaan vetää kätensä pois takinhioista, jotenka ruumiin yläpuoli paljastuu; mutta istualta noustessaan pistää hän aina toisen, tavallisesti vasemman kätensä takinhiaan, pidättäen siten takin raskaan sisällyksen maahan putoamasta.
Tiibettiläisten jalkineet ovat, ainakin minun mielestäni, maailman parhaita jalkineita. Niillä on hyvien ja mukavien saappaiden kaikki hyvät ominaisuudet. Varsinkin ne saappaat ovat erinomaisia, joiden litteät anturat on tehty rahnikoitusta hampusta ja joissa päälliset ovat punaista tai vihreäistä huopaa. Niissä pysyy jalka lämpöisenä, hiki ei vaivaa, eivätkä ahdista jalkaa. Tiibettiläisen jalkineen pääomituisuus on kuitenkin siinä, että jalkapohja painuu paksuun anturaan niin mukavasti, että kivikoissakaan kävellessä varpaat eivät likisty ja lumessa ja loassa astuessa mitään ei pääse tunkeutumaan anturan ja päällisen väliin.(Jokseenkin tällaiset jalkineet ovat Suomalaisten oivalliset tallukkaat, Suomentaja.)
Tiibetissä on monellaisia jalkineita, mutta päämuoto on aina sama. Ne ovat aina kotitekoisia: jokainen on oma suutarinsa, paitsi suuremmissa kaupungeissa, jossa jalkineita saa ostaa. Anturoitten erilaisuus erottaa pääasiallisesti eri seutujen jalkineet toisistaan. Niin on esim. Lassa-kengällä hienompi, pehmeämpi ja venyvämpi antura kuin Sigatsin kengissä, jotka ovat kovat ja kankeat ja kuluvat paljon pikemmin.
Löytyy myös nahka-anturaisia jalkineita semmoisia seutuja varten, jossa on paljon lunta ja märkää, ja nämät jalkineet voidellaan rasvalla, josta ne tulevat ihan vedenpitäviksi. Näitä on kahta lajia: toiset teräväkärkiset ja nokka ylöspäin kääntynyt, jotta sopivat raivaamaan tietä lumen läpi, toiset ovat tavallisen muotoiset. Näitä käyttävät sekä miehet että naiset. Laamat ja korkeammat virkamiehet käyttävät nahkakenkiä, kiinalaista mallia. Näissä on raskaat nahka- tai puuanturat, alla tavattomat naulat.
Tiibettiläisillä on sangen monellaisia päähineitä. Niistä ovat sotilaitten ja ryöväriheimojen päähineet omituisimpia. Ne ovat poikkileikatun kartion muotoisia, reunat suuret ja ovat kokonaan tehdyt samallaisesta rahnikoidusta langasta, jota anturoihinkin käytetään; yläpäässä on ilmareikä. Kun hatun kartiomainen yläosa on liian pieni pysyäkseen päässä, sidotaan se kahdella nauhalla leuvan alle kiinni. Käytännössä ovat myös harmaat tai ruskeat huopahatut; ne muistuttavat kemiallisissa laboratooreissa käytetyltä siivilöitä, ja ovat varustetut kultaisilla, sinisillä tahi punaisilla koruompeluilla, kiinalaista tekoa. Eräs lääkitsiä siinä ryövärijoukossa, jonka tuttavuutta tein, piti mahdottoman suurta päähinettä. Ensi silmäyksellä se oli punaisesta silkistä tehdyn jokkei-myssyn näköinen. Mutta lähemmin katsottaessa oli siinä kaksi punaista silkkinauhaa pingotettuna keveän bamburungon yli. Se sidottiin päähän nauhalla takaraivon ympäri ja ulottui noin 6 senttim. otsan etupuolelle.
Paitsi näitä päähineitä käytetään vielä monellaisia muita korvalipuilla varustettuja verka- ja nahkamyssyjä, eikä ole harvinaista nähdä sotamiesten käyttävän silkkihuiveja käärittyinä turpaanin tavoin pään ympäri, toinen kulma korvalle riippuvana.
Yhteinen kansa Tiibetissä ei kuitenkaan mielellään peitä päätään, ja vaikka heillä usein on monta myssyä avarassa kauhtanassaan, ottaa hän ainoastaan tavattomissa tapauksissa yhden esille. Ylemmät virkamiehet eivät kuitenkaan koskaan näyttäydy ilman pientä, ympyriäistä kiinalaista huippulakkia.
Kaikki miehet, paitsi laamat, jotka ajelevat päänsä ihan paljaiksi, käyttävät hiuspalmikkoa, muutamat lyhyttä ja pörröistä, muutamat pitkää ja koristeltua. Tässä tapauksessa on palmikko neulottu vaatetuppeen, jossa on renkaita norsun- tai muusta luusta, lasista, metallista tai korallista. Paljon myös käytetään hopeaisia palmikonkoristeita, niinkuin esim. lävistettyjä rahoja; koralli- ja malakiittikoristeet ovat Tiibetissä myös tavallisia.
Miehet käyttävät malakiitti-koristeilla varustettuja korvarenkaita, joissa usein on pitkä lerkku. Tämä saattaa olla pronssista tai hopeasta, jopa kullastakin. Tavallisimpia ovat kuitenkin pronssiset tai hopeiset rasiat, ynnä taikakalu, sisältäen Budhan kuvan. Tämmöistä kantaa melkein jokainen Tiibettiläinen kaulassaan nauhassa. Tiibettiläiset ovat yleensä sangen taika-uskoisia. Heidän taika-uskonsa, samaten kuin heidän muutkin huonot ominaisuutensa ovat luonnollisesti seurauksena heidän tietämättömyydestään. Ainoastaan korkeammilla virkamiehillä ja laamapapeilla on jonkalaista sivistystä. Muu väestö pidetään syvimmässä tietämättömyydessä. Ainoastaan ani harva osaa lukea, ei kukaan osaa kirjoittaa, ja laamat pitävät kyllä huolta siitä, etteivät kutkaan muut kuin ne, joista heillä on hyötyä, saa mitään oppia. Rehellisyys ja kunnia ovat Tiibetissä melkein tuntemattomia ominaisuuksia, ja mitä totuudenrakkauteen tulee, voivat kaikki, jotka ovat maassa matkustaneet, todistaa, että on ihan mahdotonta saada Tiibettiläiseltä tosia tietoja. Julmuus on heidän veressään ja pahe ynnä rikos on heillä kotiutunut.
Että rosvoilla on hyvä ruuansulatus, näin selvästi heidän ruokailustaan. Sittenkun jaakki-kauppa oli päättynyt, asettuivat he syömään vankan aterian. He ottivat takkinsa taskusta puiset tai metalliset ruokakuppinsa, täyttivät ne äkkiä tsamballa, kaasivat sen yli vähän kiehuvaa teetä, jossa tavallisuuden mukaan oli voita ja suolaa, ja sekoittivat koko moskan likaisilla sormillaan, kunnes siitä tuli taikinaa. Tästä tekivät he pieniä mykyjä, jotka toinen toisensa perään katosivat suuhun, kunnes he olivat kylläiset. Ennenkuin ruokakuppia uudelleen käytettiin, nuoltiin se puhtaaksi. Vilvoittaakseen itseänsä keskipäivän kuumuudessa pudottivat sekä miehet että naiset aterian jälestä takin ylemmän osan aina vyötäisiin asti, jättäen käsivarret ja rinnan paljaiksi, jolloin kaulassa riippuvat kulta-, hopea- ja kuparikoristeet tulivat näkyviin.
Vaikka daku-naiset olivat kaukana kauneusta, oli heissä kuitenkin jotain miellyttävää, joka tuli heidän luontevasta käytöksestään. Muista tiibettiläisistä naisista erosivat he siinä, että heidän hampaansa olivat erittäin terveet. Ihonsa ei itsessään ollut tumma, mutta musta voide, jolla voitelivat poskiaan, nenää ja otsaa, teki heidät tummetuiksi kuin he todellisuudessa olivat, eikä suinkaan heitä kaunistanut. Heillä oli kaikilla säännölliset kasvojen piirteet ja elävät silmät.
Tukka oli lukemattomissa pikku palmikoissa, asetettuna mukavaan mutkaan pään päälle, ja sitä pidätti paikallaan punainen turpaani, jättäen näkyviin myös otsalle asetettuja palmikoita. Korvissa heillä oli isot kultarenkaat malakiitti-koristuksissa, ja käytöksessään olivat lie niin luonnolliset, etteivät välittäneet sopivaisuuden alkuvaatimuksistakaan.
Lapset olivat puheliaita ja käyttäytyivät aikaihmisten tavoin. Kävivätpä yhdeksän ja kymmenvuotiset pojatkin miekka tupessa. Erään jaakin kantamassa korissa näin muutaman kuukauden vanhan lapsen. Taikauskoisen äidin suureksi kauhuksi hyväilin sitä. Hän tempasi tulisesti lapsen korista ja pesi sekä hieroi tuon pikku olennon kasvot, kunnes nahka oli lähteä. Tiibettiläiset naiset uskovat, näetsä, että heidän lapsensa kuolevat, jos vieras niihin koskee.
Eivät miehetkään olleet siinä suhteessa hituistakaan paremmat. Kun ostin heiltä vähän riisiä, eivät he antaneet minun koskea siihen ennenkuin se oli omani. Kun kurotin kättäni pidelläkseni riisisäkkiä, eivät he tahtoneet sitä suvaita ja lopulta he vaan kaukaa näyttivät minulle kourallisen riisiä, että saisin nähdä mimmoista tavara oli. Saisin ensin ostaa vaan tuon verran. Kun tällä tavoin näin, että tavara oli hyvää, ostin loputkin.
— —
Olimme iltapäivällä kulkeneet muutaman kilometrin Mansarovar-järveä kohti, kun eräs ryöväreistä, joista äsken erosimme, tuli laukaten meidän perässämme. Meidät saavutettuaan heittäysi hän hevoseltaan alas, veti miekkansa ja alkoi ajamaan toista jaakkiani takaa. Tämä oli meistä kummallista, ja mahdoton oli ymmärtää hänen tarkoitustaan. Mutta kun hän huusi meille, ettei hän mitään pahaa aikonut, annoimme hänen hommata. Lopulta hän sai jaakkiin kiinni, kiersi tuiman taistelun perästä molemmat käsivartensa vastahakoisen eläimen kaulaan, ja painoi päänsä sarvien väliin. En ensinkään ollut mielissäni tästä toimesta, sillä pelkäsin, että hän oikeastaan aikoi leikata eläimen kaulan poikki. Hämmästyksekseni näin nyt, että rosvo oli käynyt hampain kiinni eläimen takkuun, koettaen nykäistä siitä tupsun itsellensä, onnettoman eläimen yrittäessä kaikin tavoin päästä vainoojastansa irti. Vihdoin jäi rosvon hampaitten väliin muutama suortuva ja nyt hän päästi eläimen pään irti, mutta kävi miekka kädessä häntään kiinni. Minä kävin miehen hiuspalmikkoon kiinni ja tämä taas piti pelästyneen jääkin hännästä, kun se täyttä laukkaa lähti pakoon, laahaten meitä molempia perässään.
Tuimasta vauhdista huolimatta, sai rosvo kuitenkin miekallaan leikatuksi jääkin hännästä tupsun sen pitkää, silkinhienoa karvaa. Tyytyväisenä päästi hän nyt jääkin irki ja pisti miekan taas tuppeen. Sitten teki hän meille syvät salaamit ja pisti tavallisuuden mukaan kielen ulos suustaan. Kun pyysin selitystä tuohon kummalliseen temppuun, vastasi hän, että sille käy onnettomasti, joka jaakkia myydessä jättää tämän tempun tekemättä.
Seikkailu loppui tähän. Rosvo ratsasti pois hyvin tyytyväisenä ja me jatkoimme kulkuamme kivisen tasangon yli, kunnes saavuimme harjulle, joka käy tasangon poikki ja erottaa molemmat järvet toisistaan. Nousimme sen huipulle asti (4,885 m.). Saadakseni varmuuden, että harju todellakin kulkee katkeamattomana jonona molempien järvien välissä, menin noin puoliväliin Rakstal-järven kaakkois- ja koilliskulmaan ja havaitsin harjun pohjoisosan eteläosaa vähän matalammaksi, mutta kuitenkin olevan monta kymmentä metriä järvien pintaa ylempänä. Tästä retkestä oli meille vähän ajanhukkaa ja yön tullessa olimme vielä harjulla.
Leiristämme näimme 15 mustaa telttaa vuorenrinteellä, idässä oli suuri gomba eli luostari eli laamatalo sekä temppeli ja savimökkejä. Laskin että gomban ja meidän välillä oli ainoastaan toistakymmentä kilometriä ja se oli ilahuttavaa, sillä siellä toivoin saavani ruokavaroja, ja sitten jaksaisimme kiireemmin kulkea. Nyt ei meidän enään tarvinnut peljätä Gyaneman ratsastajia, ei Barkan tarjumia, eikä Jong Peniä Taklakotista. Ne eivät meitä enää saavuttaisi. Shokalaiset tietysti peljästelivät ajatellessaan, että heidän oli meneminen Tiibettiläisten alalle, mutta minä sanoin hyvin vakavasti, että meidän vielä tänä iltana tulee päästä kylään ja Tukkerin gombaan.
Jalkojemme edessä oli molemmat isot järvet, enkä voinut jättää tätä paikkaa vielä viimeisen kerran katsomatta tuota ihmeellistä seutua. Paholaisjärvi rikkirevittyine, äkkijyrkkine rantoineen, kalliosaarineen ja pitkine niemekkeineen, miellytti minua paljon enemmän, kuin sen rinnalla Mansarovar, Pyhä järvi, jossa Maha-deva ja kaikki muut hyvät jumalat muka asuivat. Vaikka molempien järvien vesi oli yhtä sinistä ja läpikuultavaa ja vaikka molempien taustana oli komea Gangri-selänne, ei kuitenkaan Mansarovar-järvi, Braaman luoma, ole läheskään niin lumoava kuin sen naapuri. Mansarovärissä ei ole suoraan järvestä nousevia kallio-seiniä, jotka heleine värineen heijastuisivat veteen. Se on melkein täydellinen puoliympyrä ja sillä on eheät rannat. Ainoastaan länsiranta vedenjakajan juurella on vähän jyrkempi ja rikkinäisempi.
Järvestä suoraan etelässä kohoaa korkea, lumihuippuinen vuoriharjanne, josta monta jokea juoksee alas. Tältä kohdalta, jossa nyt seisoimme, saatoimme selvästi nähdä, että Mansarovarja Rakstal-järvien pinnat muinoin ovat olleet vähintäin 16 m. korkeammat kuin nykyään ovat. Muutamia kilometriä nykyisen järven-pinnan tuolla puolella leviää kalteva uoma, jossa on pieniä, sileitä kiviä ja tähän asti on vesi varmaankin kerran ulottunut. Vakaumukseni on, että järvi vieläkin vetäytyy takaisin.
Monin paikoin järven rannalla oli kaatumaisillaan mökkiä ja vajoja, mutta oikea kupukattoinen gomba-luostari oli ainoastaan Tukker nimisessä kylässä. Sanottiin tosin, että järvestä luoteeseen oli pieni gomba sekä serai (talo), mutta kun en itse ole siellä käynyt ja kun Tiibettiläisten kertomukset siitä olivat ristiriitaisia, en takaa näitten kertomusten luotettavaisuutta.
Sekä maisema että ilma muuttui molempien järvien vedenjakajan vaikutuksesta. Rakstalin yli oli taivas aina selkeä ja sininen, mutta Mansarovarin yli kiiti alinomaa raskaita mustia pilviä ja vettä tuli kaatamalla. Joskus selkeni muutamaksi minuutiksi ja silloin oli kauniita valolaineita vedessä. Mutta uudet pilvet ja kova ukkonen tekivät maiseman taas pian yhtä synkäksi kuin ennenkin.
Mansarovarin puolella oli paljon lämpimämpi kuin harjun toisella puolella. Rakstalin puolella oli ilma ollut purevaa ja keveätä, kun sitä vastoin ilma Mansarovarin kohdalla, luultavasti kosteutensa tähden, tuntui raskaalta hengittää. Kun Mansarovaria muistelen, ajattelen sitä en ainoastaan jumalien, vaan myös myrskyjen kotiseuduksi.