KAHDESTOISTA LUKU.
Vanhoja linnanraunioita. — Iloinen mies ja joro mies. — Mansing.
— Rosvo. — Kirjavaa seuraa. — Räätäli tehdas. — Vaikea virta. —
Jolinkan-sola. — Hyvällä tuulella. — Tiibettiläisiä vieraita. —
Lumiraja. — Jääkylmiä virtoja. — Kivettynyt käsi.
Ennenkun lähdin Kutista, menin pienelle kummulle katsomaan vanhaa linnaa, joka oli lähellä kylää. Linna oli muuten aivan rauniona, paitsi neliskulmainen torni, asukkaitten kielellä Kutiker, mutta rakennusten suunnitelman saattoi vielä selvästi erottaa. Rakennuksesta ei tiedetty mitään muuta, kuin että se muinoin oli ollut jonkun kuninkaan lujasti linnoitettu palatsi. Tornin vieressä oli vähäinen rakennus, jota arveltiin linnansepän pajaksi, jossa kuninkaan väelle nuolia ja miekkoja valmistettiin. Torni on harmaata kiveä ja on juuresta kukin sivu lähes 2 ½ metriä. Rakennustavan ja akkunain muodosta päättäen lienee torni tiibettiläistä tekoa, sillä aivan samallaisia torneja on kaikkialla Tiibetissä. Akkunat, tai paremmin sanoen ikkunat, tornin kaikissa kerroksissa olivat neliömäisiä, kukin sivu 15 senttiin. Pajan akkunat sitä vastoin olivat paljoa suuremmat. Aukeammilla kohdilla oli ulkovarustuksia. Suuret läjät kiviä olivat arvatenkin linnan ampumavarastoa.
Leiriin palattuani oli kaikki valmista lähtöön, paitsi että jonkun aikaa sain jankata muutamien miesteni kanssa, jotka jo alussa olivat epätietoisia lähtisivätkö liikkeelle, vai palaisivatko pois. Iltapäivällä lopultakin lähdettiin. Lähtökylämme, Kuti, on korkeimmalla kohtaa Bias-maakunnassa, 3,835 metrin korkeudessa.
Polku oli verrattain lumetonta ja jäätöntä, paitsi muutamilla rinteillä oli vielä lumikenttiä. Eräällä sellaisella tapahtui ensimmäinen vastahakomme. Muuan miehemme, joka kuljetti suurta voiruukkua, nyrjähtyi liukkaalla lumella. Hän ei tosin itse liukunut liian alas, mutta raskas ruukkumme vieri virtaan ja jäi sinne. Leiriydyimme 3,875 m. korkeudessa.
Myöhään illalla, kun miehet kokoilivat polttoaineita leimuavaan rovioomme, saapui kaksi viimeksi värvättyä miestä, joiden oli määrä myöhemmin lähteä Kutista kantamuksineen. Toinen heistä oli surullinen ja jörö, toinen toimekas ja puhelias. Sanoivat kumpikin kuuluvansa raiputtien säätyyn (kastiin).
"Niinkuin näette", sanoi iloinen mies, "olen minä pikkuinen mutta pippuria. Minä en pelkää mitään. Kun tulemme Tiibettiin, käyn minä etunenässä terävä keppi kourassa ja karkoitan kaikki Tiibettiläiset. Heitä en pelkää pikkuistakaan. Tappelen vaikka koko maailman kanssa." Tuntien tuollaisten lorujen arvon, lähetin miehen hakemaan poltinaineita ja niin loppui hänen hammastarhansa tärinä. Jörö kumppani veti sen sijaan enemmän huomiota puoleensa. Hän puhui harvoin, ja kun hän joskus sanan virkkoi, ei se juuri ollut mieluista. Hän oli vain haaveissaan ja siitä tilasta oli hänen nähtävästi vaikea irtautua. Miehen ulkomuotokin osoitti tuskallista kärsimystä. Hän saattoi seisoa kauvan aikaa hiljaa ja liikkumatta kohdallaan ja tuijottaa yhteen ja samaan paikkaan. Kasvonsa olivat hienot ja säännölliset, mutta ihossa oli tuo kamalan kiiltävä vaalea väri, joka on niin omituinen pitaalitautisilla.
Tämän kamalan taudin ensimmäiset oireet ilmestyvät sormissa. Minäkin sentähden pidin varani saadakseni tarkastaa hänen käsiänsä, joiden päällä hän istui pitääksensä ne lämpiminä. Käskin miehen tulemaan likemmäksi valkeata. Hän tulikin ja ojensi kätensä tulta kohden. Surullisen totta oli aavistukseni! Hänen kutistuneet sormensa ja ihohaavat jäsenissä olivat pettämättömiä pitaalin merkkiä. Samallaisessa surkuteltavasta tilassa havaitsin hänen jalkansakin olevan.
"Mikä sinun on nimesi?" kysyin.
"Mansing", vastasi hän lyhyesti ja vaipui entiseen synkkämielisyyteensä.
Tuli oli jo sammumaisillaan, kun muuan suuri ja vahva Tiibettiläinen tuli tuoden aika puunkonkan valkeeseen. Mikä ero tämän urheilian ja tuon riutuneen pitaalisen välillä! Hänkin kuului minun joukkooni, niin kummallisia kuin hänen edelliset vaiheensa olivatkin olleet. Hän oli ollut aikoinaan kuuluisa rosvo Lassan seutuvilla. Kerrottiin, että hän oli ottanut monta ihmistä hengiltä, ja kun hän oli huomannut oman nahkansa olevan vaarassa, oli hän asettunut Englannin puolelle rajaa, ottanut vaimon toisensa perästä, rääkännyt ja ajanut pois luotansa. Erään sellaisen perheriidan perästä oli hän tarjoutunut minun palvelukseeni. Kun hän oli niin tavattoman voimallinen, että hän jaksoi kantaa mitä raskaimpia taakkoja, oli se ainoa syy miksi minä hänet mukaani otin. Leirissämme sanottiin häntä nimellä Daku (rosvo).
Silmäillessäni joukkoani, jonka kanssa tuskin olin vielä tutustunut, oli hupaista nähdä tätä kirjavaa seuraani. Siinä oli takkutukkaisia Humlia ja Jumlia, hiukset palmikolla tai nutturalla niinkuin Korealaisten; siinä oli Tiibettiläisiä, Shokalaisia, Rongbalaisia, Nepalilaisia, Totolalaisia, Raiputtia, Joharin mies, bramiini ja kaksi kristittyä alkuasukasta. Ja sitten t:ri Wilson! Mitä vastakohtia ja mikä kielten ja puheen-parren sekoitus!
Oli erittäin hupaisaa katsella miten ylpeästi kukin sääty tässä alkuasukasjoukossa katseli toistaan. Jokainen sääty aterioitsi erikseen ja lepopaikoissa paloi siellä täällä kallionkoloissa tahi muussa suojatussa paikassa yhtä monta tulta kuin oli säätyä. Omasta puolestani olin siitä mielissäni, sillä tämä erikoishenki oli minulla takeena siitä, etteivät he koskaan yhdistyisi salaliittoon minua vastaan.
Mansing-raukka hytisi vilusta. Hän ei ollut Kutissa voinut ostaa itselleen huopapeitettä eikä kenkiä, vaan oli sen sijaan käyttänyt rahansa tupakkiin. T:ri Wilson ja minä säälimme häntä. Meillä oli vielä koko ilta aikaa käytettävänämme ja niin minä otin esille Kutissa ostamani kangaskappaleen, sakset, neuloja ja lankaa ja aloimme valmistamaan vaatekertaa tuolle poloiselle. Tohtori leikkasi ja minä neuloin. Tosin en tahdo väittää, ettei ammattiräätäli olisi tehnyt ne paremmin, mutta olipa tulos meidänkin yhteistyöstämme jotenkin hyvä. Jos ei nuo uudet vaatteet niin erinomaisen hyvin sopineetkaan, olivat ne kuitenkin lämpymät ja sepä olikin pääasia. Yksi puutteellisuus niissä kumminkin oli: takkia ei saatu kiinni, kun ei meillä ollut nappeja eikä hakoja. Ei siis ollut muutu keinoa kun neuloa takki kiinni miehen päälle. Näin ollen ei hän voinut riisua yltään, joka epäilemättä oli haitallista, mutta sen sijaan oli takki siten lämpimämpi ja Mansing oli siihen täysin tyytyväinen.
Seuraavana aamuna lähdimme. Molemmin puolin kohosi korkeita vuoria ja me seurasimme Kutia, joka täällä juoksee lännestä itään. 4,135 m. korkeudessa kuljimme Bitroguare-joen yli. Kutin toisella puolen kohosi korkeita pystysuoria kallioita. Nämät olivat vaaleanpunaista vuorilajia, jossa oli sinisiä, vaakasuoria kerroksia ja näitten takaa yleni rivi sangen teräviä huippuja.
Kaikkialla saattoi huomata jään vaikutusta kalliopintaan. Alempana tapasimme suuret alat kiviä ja kallionlohkareita, joita jää oli kuljettanut korkeammilta vuorenrinteiltä ja muutamin paikoin myös santaharjujakin. Meidän vasemmalla puolellamme kohosi jättiläissuuruinen kivimuuri, joka oli ihan luonnollisen linnoituksen näköinen. Jatkoimme matkaamme 320° suuntaan ja 4,130 4,250 m. ylängöillä, kahlasimme Kutin kolmen sivuhaaran yli ja jouduimme vuolaalle ja syvälle virralle, jonka yli suurella vaivalla pääsimme. Oli päivällisaika, ja virta, joka yhä sai lisävettä auringonhelteessä sulavasta lumesta, paisui joka silmänräpäyksessä. Kaksi kantajistamme, jotka ensin lähetin ylitse, pääsivät keskelle virtaa, jossa vesi ulottui leukaan asti. Heidän jalkansa luiskahtivat ja he olivat joutua virran valtaan. Meidän onnistui pelastaa heidät, mutta päänsä päällä kantamat tavarat kastuivat paikoin likomärjiksi.
Muut miehet peljästyivät, kun tuli heidän vuoronsa mennä ylitse. Virta oli niin paisunut, että ainoastaan uimalla saattoi päästä sen yli, mutta tämä ei käynyt päinsä, kun oli taakka pään päällä kannettavana. Meidän täytyi sen sijaan seurata virtaa puolen penikulmaa ylöspäin, kunnes onneksemme tapasimme jääsillan, joka tosin oli vaarallinen, mutta kuljettavassa kunnossa. Tätä myöden nyt sekä ihmiset että tavarat onnellisesti pääsivät yli. Jatkoimme entiseen suuntaan pitkin Kuti-jokea yhä kulkien korkeitten, rikkinäisten vuorten välissä sekä aaltoilevan tasangon yli. Vaikka me nyt olimme verrattain korkealla ylängöllä, ympäröi meitä kuitenkin punaiset, sinipunervat, valkoiset ja keltaiset kukat, jotka antoivat maisemalle alati vaihtelevan väriloisteen.
Pienen, 4,374 m. korkean solan kohdalla jakautui polku kahtaalle: toinen vei Jolinkan yli Darmaan, 360° suuntaan, toinen Lebung-solan yli Dholi-virralle, muutama kilom. Khumlingin eteläpuolella. Tämä on tosiaan vaan kuttujen polku sekä erinomaisen vaikea ja väsyttävä kaikkina muina vuoden aikoina paitsi Elokuussa, jolloin on vaan vähän lunta.
Nyt oli kuljettava yli Jolinka-joen, joka alkaa Lebungeli Jolinka-solan itäpuoliselta jääkentältä. Jättiläismäinen Daku, joka aina oli valmis auttamaan, nosti minut köykäisesti kuin höyhenen selkäänsä ja kantoi minut ynnä tavarataakkansa yhtaikaa joen yli, niin ettei jääkylmä vesi ulottunut korkeammalle kuin vyötäröihin asti, mutta itse hän oli leukaan asti vedessä. Kuti tekee nyt mutkan 3300 suuntaan. Käyden pieniä alastomia kukkuloita ylös ja alas sekä pitkin korkeitten vuorten juurella, nousimme 4,450 m. korkeuteen. Täällä oli vasemmalla puolella pieni, soma järvi, noin 150 m. pitkä ja 120 m. leveä.
Tämä järvi, johon läheiset korkeat lumihuiput kuvastuvat ikäänkuin hopeaiseen peiliin, laskee vetensä lyhyen, melkein pystysuoraan syöksyvän virran kautta Kutiin. Sivuutettuamme tämän järven, jouduimme heti toiselle pienelle vedelle, jonka lähellä näimme kolmetoista kiviröykkiötä eli kivipylvästä, niitten Tiibettiläisten tai Shokalaisten rakentamia, jotka kesäisin kulkevat tätä solaa. Samallaisen röykkiön huomasimme myös eräällä korkealla kalliolla, joka kohosi isommasta järvestä.
Vaikka päivä oli laskemassa vuorten taakse lännessä, jatkoimme kuitenkin matkaamme ehtiäksemme niin kauvas kuin suinkin ikuista lunta kohti. Kuljimme yhtä mittaa aaltoilevaa maata, eikä matkamme suinkaan olisi ollut vaikea eikä raskas, jos ei meidän olisi täytynyt kahlata tiellämme sattuvien jääkylmien ja vuolaitten virtojen yli. Olimme tuskin ehtineet kahlaamisen jälestä lämmetä, kun meidän jo taas oli astuminen seuraavaan järveen, niin että me lopuksi kävimme ihan kylmänkankeiksi. Kantajat olivat pitkään päivämatkaan niin tyytymättömät, että olivat ryhtyä kapinaan, kun en sallinut heidän pysähtyä erääseen paikkaan, josta he keskenään olivat suostuneet, vaan käskin heidän mennä etiäpäin.
Joitakuita kilometriä tästä paikasta aukeni eteemme suuri tasanko, kivi- ja sorapintainen, joka nähtävästi oli vanhaa järvenpohjaa ja yli 4,500 m. korkeudessa. Tuo tavaton kivi ja sorapaljous oli arvattavasti kulkenut jäätikkö virran muassa ja kohottanut laakson pohjaa, siksi että vesi sieltä oli virrannut Kuti-jokeen. Virta oli siitä muodostanut 12 haaraisen suistamon, jotka lopulta yhtyivät yhdeksi laskiessaan Kutiin. Me menimme leveimmän haaran ylitse, sillä arvasimme sen olevan matalimman. Kerran kuitenkin sain vielä riisua ja astua jääkylmään veteen, joka tuli suoraan jääkentiltä; lämpömittari osoitti vähäsen yli 0:n. Päivä oli laskenut ja tuuli oli tuima. Alinomaisesta astumisesta kylmässä vedessä olivat jalkani niin kontassa, että töin tuskin saatoin seisoa. Yhtämittainen käyminen terävillä kivillä veden alla teki kovasti kipeätä jalkoihin ja koko ruumiiseen. Mutta hetken päästä jalat kangistuivat, niin että vaikka jalan alusta ja varpaat joka askeleella veristyivät, en kuitenkaan tuntenut varsinaista tuskaa ennenkuin olin kulkenut kuuden jokihaaran poikki. Sitten en enään pysynyt pystyssä ja päästyäni töin tuskin pois vedestä, hieroin armottomasti jalkojani, kunnes ne vähitellen ja kovasti kirvelien taas rupesivat antamaan elonmerkkiä.
On kummallista kuinka pienikin hullunkurisuus tuollaisessa tilaisuudessa saattaisi tuottaa kevennystä ja lievitystä. Jos joku itse olematta muassa olisi katsellut meidän kamalaa retkeämme tässä tavattomassa suistamossa, olisi hän saanut nähdä paljonkin hullunkurista. Meidän kaikkien kasvot olivat varmaan niin muikeat, että se tosiaan olisi naurattanut. Jalkineet selässä me kipusimme, kapusimme ja mulikoimme vihertävässä vedessä. Silloin tällöin käpertyi joku jalat palelluksissa ja itse avutonna jollekin keitaalle, kunnes kaikki olimme kokonaan kykenemättömiä. Ja nyt olimme vasta suistamon puolitiessä.
Mutta surkeasta tilastamme ja jalkojemme haavoista huolimatta muuttuivat mieheni yhtäkkiä ystävällisiksi ja iloisiksi, vaikka äsken olivat niin pahalla päällä, kun minä heidän toivomuksiansa vastustin. Aloin nim. laskea leikkiä meidän pulmallisesta tilastamme, jossa he ja minä olimme ihan yhtäläisessä pälkähässä. Hirveästi hierottuamme onnistui meidän lopulta kutakuinkin saada veri liikkeelle jähmettyneissä jäsenissämme ja niin ryhdyimme rientämään kuuden seuraavan suistamohaaran poikki. Toista tuntia tallattuamme vetistä polkua, saimme vihdoinkin vetää kengät jalkaamme ja mieluinen tunne siitä, että olimme vaikeuksia voittaneet, valtasi meidät. En koskaan unhota kuinka sanomattoman suloiselta tuntui jääkylmien jalkakylpyjen perästä saada vetää kuivat sukat sääriinsä.
Leiriydyimme pieneen tuulensuojaiseen laaksoon ison tasangon luoteispuolella. Korkeus noin 4,581 m. Lämpömittari alin 24°, ylin 51°.
— — Suurimpia hankaluuksia näin korkeilla paikoilla matkustaessa on polttopuiden puute. Ei puuta, ei pensasta ollut missään liki leiriämme. Kaikkialla on vaan autiota ja tyhjää. Miehet riensivät eri haaroille hakemaan poltinaineita ja he toivat tullessaan kuivanutta jaakin-, ponin- ja lampaanlantaa poltinaineeksi. Ei ollut mikään helppo asia saada tämä syttymään. Kulutimme toisen tulitikkulaatikon toisensa perästä ja saimme puhaltaa minkä keuhkoista lähti, ennenkuin saimme pienen tuumankorkuisen liekin nousemaan. Tällä tuli tuiteruisella me sitten koetimme keittää ruokaamme ja vettä, mikä toimi oli sangen kärsivällisyyttä koettelevaa tämmöisessä korkeudessa. Ruoka ei ollutkaan tänä iltana niin hyvää kuin tavallisesti, eikä kokille kunniaksi, sillä se oli melkein puoleksi raakaa.
Yö oli tavattoman kylmä ja satoi runsaasti lunta. Aamulla noustessamme oli noin 60 sent. vahvuiselta lunta, ja se kimalteli niin, että silmiä häikäisi. Nimiä huudettaessa kaipasimme Mansingia. Emme nähneet häntä leirissä illalla ja miestä, jonka olin lähettänyt etsimään häntä, ei kuulunut. Pelkäsin tuon sairasraukan jääneen noihin vaarallisiin virtoihin ja olin sitäpaitsi levoton kalliista tavaroistamme, joita hän kantoi. Hänellä oli mm. paitsi jauhoja, pippuria ja suolaa, myös koko joukko voita. Jos ne olisivatkin säilyneet, oli hän varmaankin suojan ja tulen puutteessa itse kauheasti kärsinyt vilua. Hakiamies, Bijesing, oli ottanut huopapeittoja mukaansa siltä varalta, etteivät ehtisi takaisin leiriin ennen yötä.
Päivä oli jo aikoja sitte noussut, kun kaukoputkellani näin molempien miesten tulevan leiriä kohti. Noin tuntia sen jälestä he saapuivat. Mansing oli tavattu muutama kilom. täältä sikeässä unessa, vieressänsä tyhjä voiastia, jonka sisällyksen hän oli poskeensa pistänyt. Tämä keksintö herätti suurta suuttumusta leirissä. Alkuasukkaat pitävät yleensä rasvasta ja varsinkin voista lämmittävänä ravintoaineena, kulkiessaan korkeista solista. Mansingin raivostuneet kumppanit alkoivatkin käyttää nyrkkivaltaa häntä kohtaan ja ainoastaan suurella vaivalla sain hänet pelastetuksi heidän kynsistään. Estääkseni Mansingin uudistamasta tätä temppua, ei hän tästälähin saanut ruokatavaroita kantaakseen, vaan sen sijaan raskaan taakan valokuvauskapineita, jotka varmaankaan eivät veisi häntä kiusaukseen.
Ennen lähtöä otin tavallisen kylmän kylpyni virrassa ja hieroin sitten ruumistani lumella. Tämä oli hyvin vahvistavaa ja virkistävää; vaikka minulla oli ohuet vaatteet, tunsin vähän päästä suloisen lämmön leviävän kauttaaltansa koko olentooni.
Seuraavana aamuna ennen lähtöämme lähestyi muutamia Tiibettiläisiä suuren lammaslauman kanssa, ehkä noin 600 lammasta. Kun minun tiibettiläinen telttani oli vielä pystyssä, olivat he arvelleet kohtaavansa maamiehiänsä ja tulivat sentähden meitä kohti. He hämmästyivät senvuoksi suuresti nähdessään t:ri Wilsonin ja minun. He ottivat sentähden kiireesti päästänsä nahkalakkinsa, laskivat ne maahan ja nykäyttivät koko ruumistansa, kumartaen meille niin nopealla liikkeellä kuin jos jokin jänne olisi yhtäkkiä pannut heidän päänsä ja säärensä nuken tavoin liikkeeseen. He pistivät koko kielensä ulos suustansa ja pitivät ne siten siksi kun minä käskin heidän vetämään kielen suuhunsa, sillä halusin heitä vähän kysellä. Tämä äkkinäinen kohtaamisemme oli säikäyttänyt heidät niin, että he vapisivat kuin haavanlehdet. Ilmoitettuaan minulle mitä itsekin tiesivät, ostin heiltä muutamia lihavia lampaita. Makson saatuansa pistivät taas kielet pitkälle suusta ulos, sanoivat "salaam'insa" ja menivät tiehensä.
Miehillä oli nyt täysi työ pidellessään äsken ostetuita lampaita lippaamasta entisten kumppaniensa perässä karkuun. Alkumatkassa oli näistä paljon vaivaa ja niitä täytyi ison matkaa melkein laahata perässänsä. Kahi oli saanut osaksensa vahvan ja äksyn jaaran, joka oli luvattu miehille päivälliseksi, jos tänäpänä taivaltaisivat vähän pitemmälle, mutta hänen ei käynyt paremmin kuin että tämä vanki vapautti itsensä Kaliin köydestä ja laukkasi päinvastaiseen suuntaan.
Mutta, niinkuin tietty, juoksu näin korkeilla harjuilla on inhimilliselle olennolle sangen vaivalloista, sillä kovin ohut ilma tahtoo tukehduttaa. Kahi tointui pian hämmennyksistään ja lähti karkuria takaa ajamaan. Kumppaniensa kehotushuudoista yltyneenä hän kilpajuoksussa saavuttikin pakolaisen ja tarttui sen häntään kiinni, joka temppu on kyllä helposti sanottu, mutta ei niinkään helposti tehty, sillä tiibettiläiset lampaat ovat hyvin typpöhäntäisiä. Kahi kaatui uupuneena, mutta piti sittenkin kaksin käsin kiinni pässin saparosta, kunnes kumppanit huolestuneina päivällisestään, ehtivät avuksi, heittivät nuoran ukulin sarviin ja niin laahasivat sen leiriin. Tämä oli yksi niitä pikku harmillisuuksia, joita saimme kestää melkein kaiken matkaa. Niin jokapäiväisiltä kuin tämmöiset tuntunevatkin, olivat ne kuitenkin meille matkalla kiusallisia.
Pikkumäkistä rinnettä myöden nousimme hitaasti noin 4,500 m. korkuiseen solaan, kuljimme sen jälkeen suuren tasangon poikki länttä kohden, seuraten Kutia ja sen korkeita lumivuoria. Lumiraja oli nyt 4,750 m. korkeudessa. Tämän rajaviivan alapuolella sulaa lumi joka päivä, paitsi muutamissa harvoissa varjopaikoissa. Punaisia ja valkoisia kukkia oli siellä täällä, vaikkei enää niin paljon kuin alempana, näin myös monta paria pieniä mustia ja valkoisia perhosia päämme päällä liitelevän. (Samallaisia perhosia oli vielä korkeammillakin paikoilla Tiibetissä.)
Hetken päästä saimme kahlata taas jääkylmän virran poikki, kuljimme sitten parin pienen järven rantaa pitkin ja kahlasimme vieläkin kolmen niin syvän vuorivirran ylitse, että vesi ulottui rintaan asti. Sen jälkeen samoelimme niin hyvin kuin kykenimme suuren kentän poikki, joka oli täynnä kiviä ja kallionkappaleita, ne lienevät olleet raudansekaisia, sillä kompassini näyttivät näillä paikoilla aina väärin.
Muuan ympyriäinen paasikivi toisen päällä ilmoitettiin ihmeeksi. Vanha taru muka kertoo, että vuosisatoja sitten joku Shokalainen tätä tietä kulkiessaan oli levännyt tuon kiven vieressä ja leiponut siinä syötävää itselleen, kun hän ihmeeksensä huomasi, että taikina nousi liian tavattomasti, leivos levisi aivan äärettömästi ja muuttui sen jälkeen kivikovaksi kalliopaadeksi. Usean askeleen päässä tästä kivestä oli toinen ihme: suuren suuri kivettynyt ihmiskäsi, arvattavasti yllämainitun leipurin käsi, hän kun näet leivottuaan oli laskenut kätensä kivelle, jossa käsi oli sitten kivettynyt ja kymmenkertaiseksi kasvanut. Mielenvoimaani jännittämällä saatoin minäkin lopulta kuvitella tuota kiveä ihmiskäden muotoiseksi, vaikken sitä tavallisella havainnoilla siksi saanut.
Kilometrittäin oli nyt kivikenttää käytävänämme, sitten kahdeksanhaarainen virran suistamo, teräväkivinen vanha järven pohja ja vihdoin suureksi iloksemme tasainen ruohotanner, äärettömäksi virkistykseksi rääkätyille jaloillemme.
Täällä virtasi Kuti suuren kuivuneen suvannon halki, joka sekin, samoinkuin edellisen yön leiripaikkamme, näytti olevan vanhaa järven pohjaa, pystysuorat, korkeat valinnaiset kalliot vasemmalla puolellaan. Etäämmällä, luodetta kohden, oli tämä alho leveämpi ja Kuti kääntyi sitä suuntaa tehden ison mutkan, kunnes idästä tuleva Mangshan-joki siihen yhtyi. Kahlatessamme näiden molempien virtojen monien lanojen poikki, saimme uudelleen kokea kaikki eilisen päivän vaikeudet vielä enennetyssä määrässä. Vesi tuntui kylmemmältä kuin ennen ja jalkamme olivat sangen surkeassa tilassa, kun aina täytyi käydämme avojaloin. Päätä kivistäen ja jäsenet jähmetyksissä pyrimme eteen päin vuoroin vedessä ja maalla, alinomaa sotkien teräviä kiviä kylmässä vedessä. Palata oli mahdoton, ja tätä viheliäisyyttä täytyi kestää päivämatkamme päähän asti. Viimeinkin pääsimme sopivalle leiripaikalle korkean vuoriharjun pohjoisella juurella Mangshan pohjoisella rannalla. Vastapäätämme oli nyt vielä viimeinen esteemme: Himalaijan mahtava vuoriselänne. Sittenkun siitä olisimme päässeet, olisimme tuolla korkealla Tiibetin tasangolla, jota niin sattuvasti on sanottu "Maailman katoksi".