KOLMASTOISTA LUKU.
Vakoojan palaus. — Tiedustelu. — Mangshan-jäätikkö. — Tohtorin kärsimiset. — Kahi kykenemätön. — Kamala näky. — Pyörrytys. — Pahimmasta pulasta päästy. — Alaspäin astunta.
Kutista olin lähettänyt väkevän ja vahvan, Nattu-nimisen, shokalaismiehen tiedustelemaan, pääsisikö Himalaijan ylitse Mangshan-solasta. Siinä tapauksessa saataisiin tunkeutua ruoviston lävitse monta päivämatkaa Tiibettiin, ilman että meitä huomattaisiin. Jong Pen Taklakotista oli, niin kerrottiin, asettanut vartiaväkeä Lippu-solaan estämään meitä menemästä sitä tietä, mutta täten me tuon paikan kiertäisimme ja ehtisimme pitkälle Tiibettiin, ennenkuin hän tietäisikään, missä me olimme.
Nattu tuli leiriin lähes samaan aikaan kuin mekin ja hänellä oli paljon surullista kerrottavana. Hän oli mennyt puolitiehen Himalaijan rinnettä ylös. Lunta oli paljon ja hän oli löytänyt suuria ja leveitä railoja jäässä. Lumenvyörymä oli ollut vähällä haudata hänet allensa. Sitä oli hän pitänyt pahana enteenä ja oli sen vuoksi kääntynyt kesken aikaansa takaisin käymättä huipulla. Hän oli pelästyneen ja nääntyväisen näköinen ja julisti aivan mahdottomaksi pääsyn sitä tietä myöden. Hänen pöyristyttävät kertomuksensa olivat onnettomuudeksemme vaikuttaneet masentavaisesti miehiini. Pakkanen, raskaat taakat kannettavina tämmöisessä korkeudessa mitä vaikeakulkuisimmilla teillä ja nuo kamalat virrat ylimentävä — kaikki nämä yhteensä vaikuttivat, että kantajani kävivät sangen alakuloisiksi ajatellessaan uusia vastaisia vaivoja. Vielä vaikeammalta tuntui heistä olo, kun sanoin, etten usko Nattua ja että menen itse omin silmin näkemään.
Tämä oli vähää ennen auringon laskua kello ½ 5 aikaan i.p. Oli kuutamoaika. Olin tänään astunut toista penikulmaa, joka näin suuressa korkeudessa on verrattain pitkä matka. Jalan aluset olivat tosin arat ja haavoissa, mutta en muuten ollut väsyksissä. Leirimme oli 4,794,50 metrin korkeudessa, joka on joksikin ylhäinen paikka, kun muistaa, että Euroopan korkein kukkula on 4,683 metriä. T:ri Wilson sanoi vakaan aikomuksensa olevan tulla mukaan, samaa sanoivat Kalu Ram ja eräs rongba-mies; vielä saatiin Bijesing liittymään seuraamme, ja niin oli pieni tarkastusjoukkomme täysilukuinen. Khanden Sing, ainoa seuralaiseni, johon todella saatoin luottaa, jätettiin leiriin päälliköksi minun poissa ollessani, ja hän sai ankaran käskyn viipymättä rangaista jokaista, joka yritti kääntyä takaisin.
Heti kun olimme saapuneet leiripaikalle lähdimme matkalle seuraten Mangshanin uomaa ylöspäin. Joki on tässä kohden korkean kallioseinän välissä likistyksissä; eteläinen kallioseinä kulkee 100°, pohjoinen 130° kompassisuuntaan ja ne yhtyvät Mangshan-jäätiköllä moniaita kilometriä itäkaakkoiseen suuntaan leiristämme. Polkua ei ollut ja matkamme oli erittäin hankala ja vaivalloinen suuria ja liukkaita kiviä myöten, jossa jalat alinomaa nyrjähtyivät ja haavoittuivat.
Seuralapsiini ei näyttänyt olevan paljon luottamista ja he saattoivat minä päivänä hyvänsä tehdä kapinan. Olin sentähden tarkoin varonut jättämästä leiriin sitä hopiarupien paljoutta (800), jotka aina kannoin päälläni, takkiini neulottuina. Minulla oli sitä paitsi kannettavana pyssyni, kaksi kompassia (särmikäs ja loistava), kaukoputki, kaksi aneroidia, kronometri, taskukello sekä neljättäkymmentä patroonaa. Nämät kaikki painoivat aikalailla ja taaskin toteutui vanha sananlasku: "naula on kun ottaa, leiviskä kun laskee". Mutta kaikkeen tottuu. Muutamien päivien perästä ei minulla tästä taakasta ollut sanottavan paljon haittaa huikeissani. Ja näissä tamineissa kävin aina ollakseni valmis, jos mieheni kapinoitsisivat tai jättäisivät minut.
Me menimme ylös ja alas kumpuja myöten, astuskellen niissä lukemattomissa uomissa, joita lumi ja jää vuosisatojen vieriessä oli uurtanut kiviryhmien väliin. Siinä missä molemmat rantaharjut yhtyivät, aukeni eteemme Mangshan-jäätikön mahtavat, vihertävät penkereet, lumikenttien ympäröiminä, jotka valkeina vöinä kiertelivät vuorten kamaralle. Huiput olivat pilvien peitossa. Kirkkaassa alppijäässä näkyi pystysuoria pintoja varsinkin jäätikön alaosassa, jossa se laajalta oli ikäänkuin suurimoinen.
Kun jäätiköllä oli paksulta äsken satanutta lunta ja kun ei minullakaan liikaa aikaa ollut, en ehtinyt tutkia jäätikön liikkeitä myöhempinä aikoina. Päättäen kulkemistamme kiviseuduista ja moreenimaisista kummuista, joita jäätikön äärillä oli yhä useampia, näyttää jäätikkö vetäytyneen melkoisen paljon taaksepäin. Kalliot ja kivet olivat liukkaat ja kiiltävät kuin puleeratut, varmaankin jään hankauksista, ja somerikko täynnä lukemattomia lanoja, nekin epäilemättä liikkuvaisen jään jättiläispainon työtä ja lumipurojen koverrusta kesäkuukausina. Pohjoisen rantaharjun äyräissä ei näkynyt jään vaikutuksen jälkiä, eteläharjussa ne sitävastoin olivat hyvinkin selvät. Arvattavasti olivat myös ne suuret järvien pohjat, joiden halki matkallamme Kutista olimme kulkeneet, ainoastaan säiliöitä, joita tulvakerrokset olivat muodostaneet muinaisista moreeniharjuista.
— —
Mangshan-virta alkaa jäätiköltä (5,280 metr.), se jäi meistä oikealle, kun me käännyimme pohjoista päin ja aloimme nousta solaa kohden. Silmäily vuorenrinteelle edessämme olisi nähtävästi ollut kyllin pätevä pidättämään meitä menemästä ylöspäin, jos olisi ollut vara valita. Lumikin oli niin löyhää, että tuon tuostakin vajosimme aina vyötäisiin asti. Paikoittain oli paljastakin vuorta näkyvissä, mutta se oli rapamaista kiveä hajoomistilassa, eikä siinä ollut kulku sen parempaa. Väsymys tahtoi väkisinkin voittaa meidät. Astuttuamme viisi kuusi askelta irtonaisessa somerikossa, liu’uimme useasti takaisin lähtöpisteeseemme saakka vieriävää kiviromua seuralaisinamme.
5,640 metrin korkeudessa saimme astua pitkän matkan höllässä lumessa, jonka alla oli syvärailoinen ja halkioinen jääkenttä. Tässä täytyi liikkua sangen varovasti, kun lisäksi valonamme oli vain kuu. Ylempänä kuitenkin jään raot loppuivat. Mutta nyt rupesi tuntumaan kummallinen raukeus, jota en koskaan ennen ollut tuntenut. Auringon laskussa laski lämpömittari muutamissa minuuteissa 40°, ja tämä äkkinäinen ilmanvaihdos näytti koskevan meihin kaikkiin. Jatkoimme kuitenkin matkaa muut paitsi Bijesing, jonka kimppuun vuoritauti niin tuimasti ja yhtäkkiä hyökkäsi, että hän ei jaksanut kävellä enempää. T:rikin, tukeva ja vahva mies, oli hyvin ramaantunut. Hän sanoi säärensä olevan raskaat kuin lyijypalat ja ne tuntuivat hänestä painavan toista tonnia kumpikin.
Koko tahdon voima tarvittiin säärien liikkeellä pitämiseen. Vaikka hän oli varsin näännyksissä ja kukoi henkeänsä, ei hän antanut perää, vaan hampaat yhdessä hykersi yhä ylemmäksi. Päästyämme 6,088 metrin korkeuteen, sai hän semmoisen huimauksen ja voimattomuuden kohtauksen, ettei jaksanut enää edemmäksi astua.
Kahi, rongba-mies ja minä menimme etiäpäin, mutta mekin jo voimme pahoin. Kahi valitti päätänsä pakottavan ohimoilta ja korvansa kohisevan. Hänkin oli kovin hengästyksissä, käveli horjuen ja näytti kaatuvan millä hetkellä hyvänsä. 6,237 metrin korkeudessa hän kaatuikin pitkin pituuttansa hangelle, nukkui heti, hengitti raskaasti ja hoornasi kuin mörkö. Hieroin hänen jääkylmiä käsiään ja jalkojansa. Enemmän kuitenkin olin huolissaan hänen sydämmensä säännöttömästä tykyttämisestä. Minä kiedoin hänet huopaani ja sadetakkiini parhaani mukaan ja huusin tohtorille, että aioin mennä niin korkealle kuin vaan pääsisin, ilmoitin hänelle myös Kaliin tilan ja että meitä nyt oli vielä kaksi huipulle kiipeejää.
Sakea sumu kätki meidät nyt vaippaansa ja se vaan lisäsi vastuksiamme. Nousu kävi yhä vaivalloisemmaksi. Keuhkot tuntuivat aivan kuin kutistuvan kokoon. Suonet tykyttivät ja sydän löi kovasti ikäänkuin paukahtaisi se pois ruumiista. Meitä väsytti ja nukutti hirveästi, mutta siinä tilassa pääsimme lopulta sittenkin huipulle. Suurta tyydytystä kyllä tuotti se, että olimme tunkeutuneet niin tavattoman korkealle, mutta aikaa olin jo selvillä siitä, etten minä miehineni tältä kohtaa kuinkaan pääsisi ylitse Tiibetin puolelle. Kun sumu oli haihtunut, saimme myös nähdä, että lunta oli Himalaija-harjun pohjoispuolella vielä enemmän kuin eteläpuolella. Vaikka olin väsymyksestä nääntymäisilläni, koin kuitenkin merkitä havaintoni. Korkeus oli 6,534 metriä, kello 11 a.p., kova ja pureva koillistuuli. Lämpömittari oli unohtunut Kaliin taskuun, joten en tiedä astemäärää, mutta kovin oli kylmä. Tähdet tuikkivat erinomaisen loistavasti ja kuu valaisi kirkkaasti ympäristöäni, joka oli äärettömän autio, mutta silti sanomattoman viehättävä. Jalkaini alla etelässä näkyi lumisia vuoriryhmiä, lounaassa ja luoteessa kohosi vielä korkeampia huippuja kuin se missä minä seisoin. Pohjoisessa levisi silmien eteen tuo rajaton, yksitoikkoinen Tiibetin vuorimaa, ikäänkuin aaltoilevia harjanteita sikin sokin, ja niiden takana siinsi kaukana korkea vuorijono lumihuippuineen. Lunta ei ollut likittyvillä juuri muualla kuin sen harjanteen pohjoispuolella, jossa minä olin, sekä yli ympäri korkeimmilla kukkuloilla.
Olin tuskin ehtinyt tarkastaa tätä suuremmoista näköalaa jokapuolelta ja ihmetellä täällä uinuvan luonnon suuruutta, kun sumu samassa peitti taas koko seudun ja hirvittävän suuri haamu näytti siitä lähtevän liikkeelle. Se oli erään valopiirin keskellä — pitkä, tumma olemus tavattomassa sumuvaipassa. Näkemys oli huumaava, ja kului moniaita silmänräpäyksiä, ennenkuin pääsin selville, että tuo pörö oli minun oman olentoni varjon heijastus sumuun, vaikka muodottomasti isontuneena, ja että minä itse seisoin kuun kaaren keskipisteessä tarkastellen sumuun sädehtinyttä kuvaani. Kun minä liikutin käsiäni, päätäni tai muuta ruumistani, teki kummitus aivan samoin. Minua huvitti muutella asentoa saadakseni aaveen tekemään samalla tavoin, niinkuin lapsi ollessaan ensi kertaa peilin edessä.
Rongba-kumppanini oli kokonaan näännyksissä kaatunut vuorelle, ja minäkin keuhkojeni painon sorrosta vaivuin väkisin lumelle enkä enää voinut pysyä pystyssä. Hampaamme helisivät kylmästä ja saadaksemme vähänkin lämmintä, kiedoimme itsemme samaan huopapeittoon. Meitä kumpaakin nukutti kauheasti aivan kuin olisimme opiumia ottaneet. Taistelin unta vastaan hyvin tietäen, että jos silmäni kerran umpeen menisivät, ne tuskin koskaan enään aukeneisivat. Huusin kumppanilleni: hän oli nukuksissa kuin kivi. Jännitin viimeisenkin elinvoimani pysyäkseni hereillä. Tuuli oli tuima ja läpitunkeva ja puhalsi kihisevästi. Kuinka selvästi vieläkin kuulen korvissani tuon kihinän! Se tuntui kuolon kuiskaukselta.
Rongba-mies makasi kokoon kyyristyneenä helisevin hampain ja valitteli. Hänen ruumiinsa vavahteli suonenvedontapaisesti, josta päättäen tuskansa oli suuri. Minä käärin hänen yksin huopapeittoon, se kun muutenkin oli pieni kahdelle. Hän makasi mutkassa, leuka polvia vastaan. Tämä vähäpätöinen voimanponnistus vei minulta viimeisenkin vastustuskyvyn luontoa ja unta vastaan. Kaaduin selälleni hangelle, tirkistelin tähtiä ja näköni himmeni ja sammui.
Kuinka kauvan tätä puoliksi itsetietoista tilaa kesti, en tiedä.
"Jumalani, kuinka kauheata! Tohtori! Kahi!" koin huutaa, mutta sanat takertuivat suuhuni. Oliko tämä totta, mitä näin? Molemmat miehet makasivat kankeina kuin jäätyneet, liikkumattomina kuin jääpatsaat äärettömällä lumiliinalla käytettyinä. Olin yrittävinäni nostaa heitä pystyyn, mutta he olivat kuolon kankeat. Polvillani heidän vieressänsä huusin heidän nimeänsä ja koetin kaikin tavoin herättää heitä henkiin.
Epätoivoisena käännyin katsomaan Bijesingiä, mutta tunsin samalla elinvoimani hyytyvän ja jäätyvän. Oli kuin ympärilleni olisi vedetty läpinäkyvä jääpeite, joka kiristi yhä likemmin ja likemmin. Helppo oli huomata, että minä hyvin pian muuttuisin jäämöhkäleeksi samoin kuin molemmat kumppanini. Käteni ja jalkani jo olivat muuttuneet. Mutta samassa kun kauhistuin niin hirveätä kuolemaa, tunsin sanomatonta väsymystä ja puutumista, joka ei ensinkään ollut epämieluista. Osasin vähän vielä ajatella ja oudoksua. Täytyisikö nyt näin pala palalta menehtyä ja tuskaa tuntematta kuolla, vai voisinko vielä ponnistaa viimeisen kerran henkeni edestä? Jää tuntui yhä lähemmin likistävän minua. Olin tukehtua.
Hankin huutaa, koetin karkoittaa painon rinnastani, yritin vielä kerran päästä pystyyn, mutta silloin oli kaikki poissa: tohtori, Kahi, läpinäkyvä jääpeite. Ei mitään jälellä. Kaikki oli ollut unta!
Vihdoinkin voin saada silmäni auki. Niitä kirveli kuin olisi neuloilla pistelty. Satoi lunta. Sormeni ja sääreni olivat kankeat ja kontassa. Olin tuskin päässyt ilkeästä painajaisestani, kun heti älysin, että meidän täytyy mitä kiireimmin päästä alempiin seutuihin. Olin kokonaan äsken sataneen lumen peitossa. Otsalleni karttunut kylmä lumen paino kaiketi olikin tuon häijyn unennäön vaikuttanut, mutta yhtä luultavaa on myös, että ellei tuo kamottava uni olisi väsyneitä hermojani täristyttänyt, en kenties olisi koskaan herännyt.
Vaivalla pääsin pystyyn ja ankarasti hieroen jalkojani sain ne liikuntakäskyjä tottelemaan. Herätin rongba-miehen, hieroin häntäkin, siksi että hän kykeni liikkumaan ja niin lähdimme alaspäin.
Vuorille nouseminen on epäilemättä hupaista, mutta saattaako sitä verrata vuorilta laskemisen hauskuuteen? Alaspäin oli matka vaarallista, vaan ei väsyttävää. Kun luisu oli kovin jyrkkää, harpimme jättiläisaskelin lumen poikki, ja kun tulimme luistaville somerikoille, syöksimme 4-5 metriä kullakin askeleella alaspäin, kiviä ja kivien jyminää seuranamme.
"Kuule! Mitä se on?" sanoin kumppanilleni.
Odotimme ja kuuntelimme käsi korvalla. Lunta satoi yhä.
"Ao, ao, ao! faldi ao! Tunika hatte? Tulkaa, tulkaa, tulkaa pian! Missä olette?" kuului heikko ääni alhaalta.
Me kiirehdimme. Ja kun emme oikein voineet tarkastaa jalkojemme toimia, oli menomme liiankin nopeata. Nyt lakkasi lumisade, mutta sen sijaan tuli sumu niin sakea, että tunkeutui ytimiin asti. Tohtorin hätähuutoja kohden, sillä hän se oli, me nyt laskimme. Huudot kävivät yhä selvemmäksi ja suureksi ilokseni sain pian nähdä tohtori Wilsonin kasvoista kasvoihin, hän oli kyllä hengissä, mutta aivan avuttomassa tilassa ja valitti vaan sääriänsä lyijyraskaiksi. Hädissään oli hän jo kauvan huutanut meitä ja kun ei vastausta kuulunut, oli hän käynyt kovin levottomaksi, varsinkin kun hän itse ei kyennyt lähtemään avuksi meille, jotka hän jo luuli olevan menneitä miehiä.
Haimme ja löysimme myös Kaliin. Peitossaan ja minun sadetakissani oli hän maannut kuin pölkky ja oli nyt aivan entisellään. Kaikin yhdessä jatkoimme nyt laskiais ahdematkaamme, ilmoitellen toisillemme kokemuksiamme ja mielialaamme.
Voimat palasivat sitä mukaa kuin tulimme taas alemmille seuduille. Nousu jäätiköltä vuoren juurella huipulle oli kestänyt puolen viidettä tuntia, ja nopea alasmatkamme, pysähdyksiä lukuunottamatta, puolen tuntia.
Samaa kivialhoa myöden sitten tulimme leiriin aikaisin aamulla. Matka leiristä huipulle ja sieltä takaisin oli n. 17 kilometriä. Koko viime vuorokautena olin siis astunut yhteensä 30 kilometriä. Viimeksi olin syönyt edellisen päivän aamuna kuuden aikaan, joten ateriain väliä sattui tällä erää osumaan n. 23 tuntia.
Miesten levottomuus leirissä oli tällä aikaa ollut suuri. He epäilivät minun enään milloinkaan palaavan, ja he rauhoittuivat, kun ilmoitin, ettemme mene Mangshan-solasta, vaan Lumpija-solasta, josta lienee helpompi pääsy. Heti tehtiin leimuava liekki jaakin lannasta, ja kun sitten oli kello 4 aikaan runsaasti aterioittu, riisiä, lihavoimiketta, khapatia y.m. vahvistavaa, ruvettiin nauttimaan hyvin ansaittua lepoa.