KOLMASKYMMENESKOLMAS LUKU.
Nälässä ja väsyksissä. — Kaksi sankoa maitoa. — Seuralaisteni
uskollisuus. — Ystävällisiä alkuasukkaita. — Ando ja hänen lupauksensa.
— Aikomuksia. — Petturi. — Ruokaa ja hevosia ostetaan. — Paula. —
Taistelu. — Vankina.
Vaelsimme yhäti vaan nälkäisinä ja väsyksissä ja jalat verissä, toinen toistamme kehotellen ja lohduttaen. Meitä nauratti surkeutemme ja Tiibettiläisten hullut tavat, vihdoin nauroimme kaikelle ja lopuksi itsellemmekin. Nälkäisenä kuvittelee päivän kulun tavallista hitaammaksi, mutta vaikka olisikin pakosta paastonnut jonkun aikaa, niin kuitenkin vasta muutaman päivän päästä nälkä käy sietämättömäksi, varsinkin jos on tottunut pitämään pitkiä ruokaväliä niinkuin mekin. Nyt kolmatta päivää paastotessamme oli ruokahalu liian kova. Nähtyämme siis vuoren juurella joitakuita mustia telttoja, n. viisi, kuusi kilometriä suunnastamme sivulle päin, ohjasimme empimättä kulkumme sinne. Ostimme kaksi sankoa jääkin maitoa. Toisen join heti yksin pohjaan, toisen tyhjensi Khanden Sing Mansingin kanssa. Mitään muuta syötävää tai juotavaa emme heiltä millään ehdolla saaneet.
Lähdimme taas liikkeelle, ja katsoen siilien korkeuteen, jossa olimme, liikuimme verrattain nopeasti. Panin muistiin kaikki näkemäni. Kohtasimme miellyttävää ja epämiellyttävää väkeä, mutta ei hyvillä sanoilla eikä rahalla saatu heiltä minkäänlaista ruokatavaraa.
Khanden Sing ja Mansing, joilla tietysti ei ollut samaa intoa voimissa pysymiseen kuin minulla, olivat aivan surkuteltavassa tilassa. Vilussa, nälässä ja väsyneinä he tuskin jaksoivat seisoa sairailla jaloillansa. Sydäntäni viilsi nähdessäni näiden kunnon miesten niin paljon minun tähteni kärsivän. Eikä kuitenkaan kuulunut koskaan valituksen tai moitteen sanaa heidän huuliltaan.
"Ei tee mitään, vaikka kärsimmekin tai kuolemme," sanoi Khanden Sing nähdessään kuinka syvästi heidän kohtalonsa minuun koski. "Me seuraamme sinua, sahib, niinkauvan kuin kykenemme liikkumaan ja autamme sinua uskollisesti, tapahtukoon mitä tahansa."
Minun täytyi ottaa Khanden Singiltä hänen pyssynsä, kun hän ei itse enää jaksanut sitä kantaa. Itsekin väsyin ja voimani menehtyivät, kun päivä päivän perästä meni ilman että ruumis sai ravintoa. En kuitenkaan saa sanoa, että olisin tuntenut erityisesti kovaa ruumiillista vaivaa, vaikka kuumetta arvattavasti myös voimattomuus vaikutti. Pääni tuntui perin tylsältä. Kuuloni heikkoni ja voimieni tunsin vähenevän, niinkuin pienenee lampun liekki, kun öljy alkaa lampusta loppua. Hermostunut jännitys vielä minua piti vireillä ja kulkuni oli ikäänkuin koneellista liikuntoa.
* * * * *
Illalla pääsimme leiripaikalle, jossa oli n. 80 mustaa telttaa ja savinen vahtihuone. Me olimme sanan täydellisessä merkityksessä nälkiintyneet, ja seuralaisteni surkea tila teki aivan mahdottomaksi meidän kulkumme edemmäksi. He pyysivät minun hankkimaan heille hevoset, sillä jalkansa olivat niin arat, että parhaallakaan tahdolla ei käynyt päinsä niillä seisominen, vielä vähemmin käveleminen.
Alkuasukkaat ottivat meidät hyvin ystävällisesti vastaan ja lupasivat myydä meille hevosia, vaatteita ja ruokaa. Me leiriydyimme heistä noin kolmen kilometrin päähän ja illan kuluessa kävi useita Tiibettiläisiä meitä tervehtimässä tuoden meille jauhoja ja tsambaa. Lahjojen muassa seurasi maan tavan mukaan myös kata. Pidin säännöllisesti puolestani minun tapanani, että aina annoin lahjoista hopearahaa kolme tai neljä kertaa lahjojen arvon; siitä Tiibettiläiset olivat erittäin kiitollisia.
Meitä kävi teltassamme tervehtimässä myös muuan Ando niminen mies, joka sanoi olevansa Gurkhalaisia, mutta kävi tiibettiläisessä puvussa. Hän lupasi palata aamulla ja tuoda tullessaan hevosia meidän ostaaksemme; hän tarjoutui myös hankkimaan minulle ruokavaroja niin paljon kuin tarvitsisin aina Passaan saakka.
Näyttääksensä, että hän piti sanansa, hän palasikin illalla ja toi muassaan osan luvattuja ruokavaroja ja ilmoitti loput tulevan aamulla.
Hänen mentyänsä tuli telttaamme laama, joka tuntui siistiltä ja ymmärtäväiseltä. Hän kertoi matkustelleensa Intiassa aina Kalkutassa asti ja sanoi nyt olevansa matkalla Gartokista Lassaan, jonne hän toivoi pääsevänsä kolmen, neljän vuorokauden päästä, kun hänellä oli hyvä hevonen. Tuli toisiakin laamoja y.m. henkilöitä, jotka samoin sanoivat kulkeneensa Lassaan edellä mainitussa ajassa. Heidän tiedonantonsa lieneekin ollut likipitäin oikea, sillä koko matkan Lippu-solasta Lassaan voi hyvä ratsastaja kulkea n. kuudessatoista vuorokaudessa.
Tavallisuuden mukaan oltiin leiripaikan nimen ilmoittamisessa sangen varovaisia. Kuulin kuitenkin sitä mainittavan nimillä Toksem ja Taddju. Pohjoispuolellamme oli pieni, matala vuorisola harjanteessa, ja kun minä nyt olin nähnyt mielestäni tarpeeksi Tiibettiläisiä ja heidän olinteitansa, ajattelin, että jahka vaan saan hevosia ja ruokavaroja, menen tuosta solasta ylitse ja niin yhä harjanteen pohjoisella rinteellä kulkevaa polkua pitkin Lassaan.
Sitä paitsi alkoi Lassan valtatie harjanteen eteläpuolella käydä niin vilkasliikkeiseksi, että katsoin parhaaksi kulkea vähemmin asuttujen seutujen kautta. Aioin pitää eurooppalaisen pukuni Lassan liittyville saakka. Siellä jättäisin salapuvun, ja kun jättäisin molemmmat mieheni johonkin turvalliseen piilopaikkaan, menisin yksin kaupunkiin. Se ei kaiketi kävisi vaikeaksi, sillä kaupunkiin ei ole porttia, ainoastaan lohistunut muuri on ympärillä. Toivoin saavani ostaa Tiibettiläisiltä vaatteet ja jalkineet, ja Tiibettiläiselle välttämättömän hiuspalmikon saisin jaakkini silkinhienoista karvoista. Etten ilmaisisi itseäni huonolla Tiibetinkielen taidollani, aioin tekeytyä kuuromykäksi.
Hyvä ateria virkisti taas kaiken elonhengen, ja maata mentyäni uneksuin jo olevani Tiibetin salaperäisen "pyhän" pääkaupungin Lassan muurien sisäpuolella.
* * * * *
Yöllä heräsin melusta usean kerran, mutta mentyäni ulos katsomaan, en saanut selvää rauhan häiritsiöistä. Kun tällaista oli ennenkin öisin tapahtunut, en siitä paljon piitannut.
Aamulla tuli Ando ja pari kolme muuta Tiibettiläistä myymään meille ruokavaroja ja hevosia. Kun miesteni kanssa tein kauppaa, näin väkijoukon lähestyvän toinen toisensa perästä pienissä osastoissa; ne tulivat teltoilta. Muutamilla oli muassaan villankehruukojeet, toisilla jauhoja tsamba-pussia, toiset taas taluttivat kauniita hevosia. Ostettuamme ruokavaroja pariksi kuukaudeksi, rupesimme tekemään hevoskauppaa ja tarkastelimme joitakuita hyviä hevosia. Tunsimme olevamme ylön onnellisia, kun meillä niin lukemattomien kärsimysten ja puutteiden perästä nyt oli edessämme yllin kyllin mitä mieli teki. Tiibettiläisten käytös meitä kohtaan oli niin ystävällistä ja niin täydellisesti rehellisen kaltaista, ettei edes silmänräpäykseksi juolahtanut mieleeni heitä epäillä. Khanden Sing ja Mansing, jotka pohjaltaan olivat ensiluokan urheilioita, ratsastelivat koetteeksi milloin milläkin uljaalla hevosella ja olivat ihastuksissaan, kun nyt vihdoin olivat pääsemäisillään toivojensa perille ratsujen saamisesta. Khanden Sing oli valinnut kauniin kopukan ja huusi minua tulemaan sitä tarkastamaan ennenkuin sen maksaisin. Kun en epäillyt mitään ja kun monissa koeratsastuksissa pyssyni olisi ehkä ollut tiellä ja haitaksi noiden virmojen eläinten selässä, menin noin satakunta askelta teltastani, aseetonna paikalle, jossa Tiibettiläinen suitsista piteli tuota tulista, tarkasteltavaa varsaa. Tiibettiläisiä seurasi muassa, mutta semmoinen on tavallista kaikkialla, missä hevoskauppaa tehdään ulkoilmassa, en siihen sen enempää huomiota pannut.
Seisoin kädet ristissä selässäni ja muistan niin hyvin, kuinka tyytyväisyyden ilme levisi Khanden Singin kasvoihin, kun hyväksyin hänen ehdokkaansa.
Olin juuri kumartunut katsomaan hevosen etujalkoja, kun äkkiä joukko käsiä tarttui takaapäin niskaani, ranteisiini ja jalkoihini ja lie kaasivat minun kumoon. Taistelin epätoivon vimmassa, kunnes karistin hyökkääjät päältäni ja pääsin taas jaloilleni. Mutta toisia syöksi sijaan ja silmänräpäyksessä oli kimpussani ehkä kolmekymmentä miestä, jotka joka puolelta kävivät päälle, iskivät kiinni minuun ja onnistuivat lopulta saamaan käsiinsä pääni, käteni ja jalkani. Kolmasti he minun paiskasivat maahan, heikko kun olin ja kolmasti minä taas kimposin jaloilleni. Ponnistaen äärimmäiset voimani käytin nyrkkiäni, jalkojani ja hampaitakin, mitä milloinkin irki sain, iskin vastustajiani oikeaan ja vasempaan, kuhun kulloinkin vaan taisin ja osuin.
Heidän raukkamaista pelkuruuttansa, silloinkin kun ylivoimansa oli niin musertava, ei osaa sanoin kertoa. Ja ainoastaan sentähden enkä voimattomien voimieni avulla jaksoin puolustaa itseäni parikymmentä minuuttia heitä vastaan. Vaatteeni olivat ottelussa menneet säpäleiksi. Pitkiä köysiä heitettiin joka puolelta minua päin ja minä kietaannuin niihin lopulta niin, että tuskin sain liikutuksi. Viimein onnistui heidän heittää ja punoa köysi kaulaani ja se teki vastustajieni voiton täydelliseksi. Hurjasti he nykivät ja tempoivat köyden molemmista päistä ja olivat kuristaa minut, ja silmäni luulin pullahtavan ulos koloistansa. Olin tukehtua. Näköni himmeni, ja minä olin kokonaan heidän vallassaan. Tempasivat minun nurin, sotkivat ja potkivat minua naulakorkoisilla saappaillaan, kunnes menin tainnoksiin. Sitten sitoivat käteni selkäni taakse ja köyttivät nuorilla lujasti myös rintani, käsivarteni ja jalkani: minä olin vanki.