KOLMASKYMMENESTOINEN LUKU.
Suuri pesu. — Pitkä marssi. — Kiangi ja antilooppi. Kutun osto. —
Hraamaputran haarat. — Mansing taas poissa. — Jälleen suuri joki. —
Virran viemänä. — Sukellus ylätasankojen vesissä. — Kuinka mieheni
pärisivät joen yli.
Seuraavana päivänä meillä oli suuri pesu. Virran vesi oli niin ihanan kirkasta, että väkisinkin siinä teki mieli perin pohjin pestä itsensä ja vaatteensa. Pitkään aikaan emme olleetkaan saippuoin peseytyneet, ja nyt saivat kasvotkin pesusta osansa. Auringon paisteessa sitten kuivasimme myös vaatteemme.
Päivän paisteessa viruessamme merkitsin kartalle sangen korkean lumihuipun 211° suunnassa, sekä 213° suunnassa toisen, matalamman; molemmat olivat siinä vuoriselänteessä, joka nyt oli edessämme. Matka tasankomme joka puolella oli vuoria ja muuan korkea huippu oli jo ennen havaittu 20° suunnassa. Koilliseen meistä oli vuoriselänteessä halkeama ja rotko ja sen toisella puolen siinsi korkeita lumiharjanteita.
Kuljimme pitkän matkan ruohotasangon yli 147° suuntaan ja leiriydyimme Braamaputran partaalle, joka tässä jo oli leveä, syvä ja koskissa kohiseva virta. Olimme kulkeneet monen sadan kiangin ja antiloopin ohi, ja auringon laskussa kiipesin eräälle kunnaalle, aikoen sieltä saada tuoretta lihaa. Saavutinkin antilooppilauman ja taivalsin sen perästä ainakin 7 kilometriä, kunnes yö minut yllätti. Pilkkopimeässä yössä minä ainoastaan suurella vaivalla löysin leirini ja mieheni. He eivät olleet saaneet tulta sytytetyksi, ja kun sitten olivat nukkuneet, en saanut vastausta huutoihini. Leirimme oli pienessä tuulensuojaisessa notkossa, ja kun kedossa oli useita samallaisia paikkoja lähittyvillä, ei ollut omaa notkoamme helppo löytää. Khanden Sing kuitenkin vihdoin onneksi heräsi, sitten kun olin kauvan aikaa huhuillut ja huudellut, hän vastasi ja niin löysin telttaan.
Aamulla vähän matkaa kuljettuamme näimme Braamaputran toisella puolella leirin, josta olisimme saaneet ruokavaroja. Mutta virta oli niin väkevä, ettemme päässeet ylitse. Sitäpaitsi näimme mustia telttiä omallakin puolella virtaa, joten emme ylimenoa yrittäneetkään.
Suureksi iloksemme saimme ostaa vuohen Tiibettiläisiltä, jotka ajoivat edellänsä monituhatlukuista vuohilaumaa; mutta kun meillä ei ollut kuivia poltinaineita, sai Mansing toimeksensa kuljettaa vuohen seuraavaan leiripaikkaan, jossa aioimme sen teurastaa ja syödä. (Tiibettiläisillä on kolmenlaisia vuohia: rabbu, suuri ja villakarvainen, jommoinen meidänkin vuohemme oli; ratto, kili; ja khibu, kääpiövuohi, jonka liha on erittäin maukasta. Rabbu ja ratto käytetään myös kuormia kantamaan; ne jaksavat kantaa parikymmentä kiloa, jopa kymmenkunta kilometriä, jos ei kuljettava maa ole aivan epätasaista.)
Braamaputra jakautuu tässä monihaaraiseksi, jotka haarat enimmäkseen loppuvat lammikkoihin ja muodostavat tasangon melkein järveksi. Suurin haara oli syvä ja leveä. Kun emme päässeet sen ylitse, täytyi meidän seurata pitkin rantaa, mutta niin jouduimme pois suunnaltamme. Monin paikoin painuimme aina polviin asti liejuun, toisinaan taas saimme kahlata vedessä. Tuon tuostakin oli kyllä mättäitäkin, mutta ne olivat vaan liikkuvia saaria, jotka heti vajosivat, kun niihin astuimme.
Tasangon pohjoispuoli oli kokonaan aivan rämeistä. Jaakeistamme oli meillä tässä loppumatonta vaivaa, sillä vajotessaan suohon, kävivät ne levottomiksi, pillastelivat ylös pyrkiessään ja pudistelivat satulat ja kuormat selästään maahan, kun ei meillä ollut tarpeeksi nuoraa niiden köyttämiseen. Vihdoinkin tuli kovempaa maata kukkulain juurella, jonne jaakit lopultakin saimme yhdessä Khanden Singin kanssa talutettua. Vuorten juurelta pohjoisesta päin näkyi savupilviä ja me astelimme vielä muutaman kilometrin väsyksissä ja äsken saippualla puhdistetut vaatteemme aivan liassa ja loassa.
"Missä on Mansing ja rabbu?" kysyin Singiltä.
"Hän jäi levähtämään tämän suojärven toiselle puolen, kun ei jaksanut vaivalloisen vuohensa kanssa tepastella yhtämittaa ylitse."
Olin hyvin huolissani, kun eräältä kukkulalta tarkkasin koko seudun, näkemättä Mansingia missään, ja harmittelin, kun en hänen katoamistansa ennemmin huomannut. Kun lähistössä olimme nähneet useita Tiibettiläisiä, ei ollut ensinkään varmaa, etteivät ne olisi tehneet, jotakin koiruutta Mansing paralle. Taikka oli sekin mahdollista, että hän oli jossakin pahassa paikkaa vaipunut suohon. Käskin Khanden Singin vartioimaan jaakkeja ja lähdin Mansingia hakemaan. Kilometrittäni kuljin petollista nevaa keksimättä kadonneen jälkiä. Olin jo melkein epätoivossa hänen tähtensä, kun äkkäsin pitkän matkan päässä jotakin liikkuvan. Se oli vuohi, mutta yksistänsä. Riensin melkein toivotonna sinne.
Vuohen tykö tultuani näin Mansingin maassa puolittain liejuun painuneena. Häntä oli kohdannut pyörtymys ja siinä hän nyt oli tainnoksissa, mutta hengitti kuitenkin vielä. Onneksi oli hänellä ollut älyä ja aikaa sitoa vuohensa talutusnuora kiinni käsivarteensa, ja tämä varokeino nyt pelasti sekä itse Mansingin että meille kaikille runsasarvoisen rabbu-vuohen. Mansing tointui kotvasen häntä hierottuani, niin että hän jaksoi minuun nojaten taas lähteä liikkeelle. Puolen yön aikaan saavuimme vuoriharjanteen juurelle suureen Tiibettiläisten leiripaikkaan nimeltä Tarbar.
* * * * *
Meidän tullessamme syntyi hirveä rymäkkä: parikymmentä koiraa haukkui voimansa perästä, ja muuan mies, joka oli uskaltanut ulota leiristä katsomaan koirien elämöimisen syytä, säesti huudollansa koiria. Tavallinen hätärymy seurasi siis nytkin.
"Gigri duk, gikri duk! jogpa, jogpa!" (vaara, vaara! apua! ryöväriä!) huusivat Tiibettiläiset kauhuissaan, ja muutaman minuutin päästä syöksyi mustia olennoita sikin sokin yön selkään.
Tiibettiläinen tapa vaatii järjestämään tulonsa johonkin leiriin ennen auringon laskua, ellei sanansaattajan kautta ole edeltäkäsin tuloansa ilmoittanut. Sen, joka tulee odottamatta yösydännä, katsotaan tulevan pahoissa aikeissa. Semmoista tuliaa pidetään ryövärinä tai murhamiehenä. Koetin rauhoittaa näitä kunnon kansalaisia sanomalla, etten vähintäkään aio heitä vahingoittaa. Mutta niin suuri oli peljästys ja hämminki, ettei kukaan joutanut kuuntelemaan minun sanojani.
Pari vanhaa akkaa toi sangollisen maitoa, asettivat sen jalkaini eteen ja rukoilivat, että säästäisin heidän henkensä. He kummastuivat sentähden kovasti, kun lyöntien ja iskujen sijasta annoin rahaa maidosta. Se oli alku rauhalliseen keskusteluun. Hetken päästä oli kaikki hiljaa. Tiibettiläiset nähtävästi epäilivät meitä vieläkin, mutta kohtelivat meitä kuitenkin suosiollisesti.
Valitettavasti emme täälläkään saaneet ostaa ruokavaroja. Selittivät vain itsekin olevansa puutteessa. Juhlittuamme jääkin maidolla ja rabbu-vuohellamme, laitoimme itsemme valmiiksi aamulla lähtemään.
Yö oli kylmä. Mutta ostettuamme näiltä alkuasukkailta lantaa, teimme lämmittävän liekin. Kun nyt monen paastopäivän päästä saimme hyvän aterian, uhkean liekin ja virkistävää unta, olimme tavallista paremmalla päällä. Alkuasukkaat tavallisuuden mukaan kerjäsivät rahaa semmoisella karuudella, että he sen halunsa tyydyttämiseksi ovat valmiit alentumaan vaikka mihin.
Leiripaikan luoteisella puolella juoksi leveä virta rotkossa pitkin vuoren sivua. Se sai vetensä lumikentistä, sillä illalla virta oli syvä ja väkevä, aamulla taas paljon matalampi ja heikompi, vaikka siitä tuskin silloinkaan olisi sopinut kahlata. Tarbarista lähdettyämme seurasimme jonkun matkan tätä virran reunaa. Päivä oli ihana ja meillä oli siten tilaisuutta ihailla sitä komeata näköalaa, jonka suuri lounainen vuorenselänne tarjosi. Melkein kaikki korkeimmat huiput olivat pyramiitimaisia, ja 226°30’ suunnassa näkyi nelitahoinen jättlläishuippu, joka arvattavasti oli Mount Everest. Sen lähellä kohosi toinenkin mahtava vuoripyramiiti, joka ei kuitenkaan korkeudessa eikä kauneudessa ollut naapurinsa vertainen.
Keskisuuntamme oli 120°, ja kun seuraamamme virta nyt teki suuren mutkan itä kaakkoon, päätin mennä sen ylitse. Vesi ulottui kaulaan asti, ja maa virran toisella puolella oli yhtä suoperäistä kuin eilisellä matkallammekin. Saimme sitten kahlata vielä päävirran kolmen lisäjoen yli, jotka nekin olivat verrattain syviä ja leveitä. Mutta nyt vasta tenä tuli: täytyi vielä kerran kahlata päävirran poikki, joka oli niin syvä ja väkevä, että oli hengenvaarallista siitä yrittää. Monissa mutkissa se luikertelee tasangon poikki ja olisi paljon pisentänyt matkaamme, jos emme olisi sen yli päässeet. Koettaessamme kulkea jotenkin suoraan, jouduimme siis kolmannen kerran tälle samalle mahtavalle virralle, joka lisäksi nyt oli tulvillaan; iltapäivällä oli nimittäin veden paljous aina ylimmillään. Turhaan tapailtuamme useassa eri kohdassa päästäksemme sen ylitse, päätin odottaa aamua, jolloin vesi ehkä olisi laskenut.
* * * * *
Jaakeillemme oli tämä kulmakunta nähtävästi tuttua, sillä aina kun jouduimme pois polulta, ei tarvinnut muuta, kuin päästää jaakki parimme omin päinsä kulkemaan, niin taas tultiin oikealle tolalle. Ja kun tahallamme ajoimme heidät »tieltä» sivuun, niin rupesivat he jumpittelemaan eivätkä aikoneet ollenkaan lähteä astuskelemaan. "Isolla tiellä" ne sen sijaan samosivat niinkuin eivät eläissään olisi muuta tehneetkään, vaikka isolla tiellä ei ollut mitään muuta jälkeä näkyvissä kuin siellä täällä tallattu korsi jätteenä täältä kautta kulkeneiden paimentolaisten lammas-, jaakki- tahi hevos-laumasta.
Noin kilometrin päässä virran toisella puolen näkyi 50-60 telttaillen leiri sekä satoja jaakkeja ja lampaita laitumella liki leiriä. Jaakkini olivat kävelleet viime taipaleen hyvin tiukasti, mutta tällä kohtaa ne rupesivat varsin laukkaamaan ja syöksivät oikopäätä virtaan kuormat selässä. Mansing tästä sekosi kokonaan ja luullen palauttavansa jaakit, rupesi nakkelemaan niitä kivillä, jolloin jaakit tietysti kiireemmin ryntäsivät yhä kauemmaksi. Virta oli niin väkevä ja pohja niin höllää, että jaakit painuivat, ja päästyänsä taas veden pintaan, tempasi vaahtoava virran syvänne ne mukaansa.
Levottomina seurasimme jaakkiemme menoa, sillä ne olivat aivan avuttomassa tilassa. Juoksimme hengästyneinä pitkin rantaa, huusimme ja hoilasimme minkä jaksoimme, ajaaksemme ne toiselle rannalle. Mutta kun molemmat jaakit turhaan ponnistelivat virran painoa vastaan, niin he lisäonnettomuudeksi iskivät yhteen semmoisella vauhdilla, että toisen satula ja kuorma keikahti selästä pois ja kallistui eläimen kyljelle. Täten estettynä liikkumasta, upposi jaakki, mutta teki kuitenkin pari kolme voiman ponnistusta saadaksensa ilmaa ja pelastaaksensa henkensä. Se oli kauhea hetki! Riisuin vaatteet päältäni, syöksin virtaan, uin jaakin tykö, tartuin kädelläni jaakin toiseen sarveen ja sain niin hänet vaivoin maalle ohjatuksi paljon alempana virtaan menopaikkaamme.
Olimme nyt kyllä kuivalla, mutta ihan näännyksissä. Satulanuorat olivat myödänneet ja jääkin sekä satula että kuorma olivat vaipuneet virran syvyyteen. Tämä oli meille kova isku. Sukelsin usean kerran virtaan tavaroitani etsimään, mutta kun en edes varmaan tiennyt mille kohtaa ne olivat pudonneet, oli niitä mahdoton löytää. Ja siinä, missä niiden arvelin olevan, oli vetelä virran pohja ainakin kuuden metrin syvyydessä ja sinne tavarani painuivat ja jäivät.
Sukeltaminen näin korkeilla paikoilla tuntuu omituisen pahalta ja erinomaisen raskaalta. Oli kuin olisin lyijytamineitten painosta musertunut. Varsinkin pää tuntui juurikuin alasimeen naulatulta. Ohimot takoivat rajusti, ja vaikka minä tavallisissa oloissa voin olla toista minuuttia vedessä, en täällä jaksanut olla enempää kuin viisitoista tai parikymmentä sekuntia. Joka kerta kun nousin pinnalle hengittämään, löi sydän kovin levottomasti ja keuhkojen pelkäsin pakahtuvan.
Olin niin väsyksissä, etten kyennyt saamaan miehiäni ylitse. Vähän päästä purjin ison jääkin kuorman ja sain töin tuskin ajettua virtaan molemmat jaakit. Ne ovat hyviä uimaria ja kun nyt olivat vapaina, pääsivät piankin ja onnellisesti toiselle rannalle. Khanden Sing ja Mansing sitoivat kaikkien meidän vaatteet kääröiksi, ottivat ne selkäänsä, istuivat itse jaakkien selkään ja tulivat täten vähän seikkailtuansa toiselle rannalle, johon yövyimme.
Aamulla koetin uudestaan etsiä tavaroitamme, mutta kaikki turhaan. Hukkuneissa tavaroissa oli kaikki säilykkeemme ynnä se muu pieni varasto, mikä meillä oli ruokavaroja, Soo rupia hopearahaa, suuri osa ampumavaroja, vaatekerta, muutama pari jalkineita, myrskylyhty, veitsiä y.m.; ainoastaan satulan saimme pelastettua, se kun ajautui maalle.
Tilamme saattaa kertoa harvoilla sanoilla. Olimme Tiibetin sydän-mailla ilman ruokavaroja, melkein ilman vaatteita ja jalkineita, kun oli jokseenkin rikki kaikki, mitä päällämme oli. Jälelle jäänyt ampumavarasto oli tuskin käyttökuntoista, sillä se oli monesti kastunut. Kaikkialla ympärillämme oli vain vihollisia, tosin kehnoja, mutta kuitenkin vihollisia. Ainoana lohdutuksena oli, että vedcn-pitävät laatikot ja niissä tieteelliset koneeni, muistelmat, piirustukset ja kartat olivat säilyneet; niillä oli minun silmissäni suurempi arvo kuin kaikella muulla omaisuudella.