SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Eräs päätös. — Urhea shokalais-poika. — Khanden Sing tarjoutuu
seuraamaan minua. — Mansing rupeaa palveliani palveliaksi. —
Pakolaisleiri. — Raivoisa myrsky. — Yksi taakka liikaa. — Ero
Wilsonista. — Yömarssi.
Paroni oli määrätty pantavaksi toimeen kello 9 illalla. Olin, lupaamalla suuren palkinnon, saanut taivutetuksi neljä miestä seuraamaan minua. Määrätyllä ajalla ei kukaan heistä ollut kuitenkaan saapunut. Läksin heitä hakemaan. Toinen oli loukannut jalkansa, toinen väitti olevansa kuoleman kielissä ja muut suorastaan kieltäytyivät seuraamasta minua. He vapisivat pelvosta ja vilusta.
"Tapa meidät, sahib, jos tahdot, mutta me emme kuitenkaan seuraa sinua."
Kello kolmeen aamulla en ollut onnistunut saamaan ainoatakaan miestä kantajaksi, ja minun täytyi jättää kaikki pakopuuhat sikseen. Tilani oli synkempi kuin koskaan ennen. Minun täytyi siis marssia takaisin tuota jäistä ja jylhää solaa kohti, josta olin Tiibettiin tunkenut!
"Te olette alakuloinen, herra Landor", sanoi tri Wilson. Myönsin niin olevan. Jokainen askel taaksepäin oli minulle ikäänkuin isku rintaan. Olisin tahtonut jatkaa matkaani, maksoi mitä maksoi, ja ainoastaan hyväsydämmisen ystäväni, tohtorin, tähden olin välttänyt raivata väkisin itselleni tien. Olin kuohuksissa ja tunsin itseni kuumeiseksi. Halveksin miehiäni heidän pelkuruutensa tähden, enkä edes kärsinyt heitä nähdä.
Ajatuksiini vaipuneena käyskelin etiäpäin ja raivaamaton tie tuntui sekä mukavalta että lyhyeltä. Löysin sopivan leiripaikan. Edessäni ja yltympäri kohosi korkeita lumivuoria ja tuossa, ihan minua vastapäätä, nousi korkeuteen tuo samainen Lumpija-sola, josta niin suuria toivoen olin tullut Tiibetin ylängölle. Nyt minua inhotti sitä edes katsellakaan. Sen lumiset rinteet näyttivät ivaavan onnistumatonta yritystäni.
Olleeko niin, että mieli aina on painuksissa kun on myrsky tulossa, tahi onko myrsky tulossa, kun mieli on raskas? varmaa vaan oli, että ennenkuin olimme ehtineet pystyttää telttamme, oli tuuli, joka koko iltapäivän oli vähän tuntunut, nyt paisunut kymmenkertaiseksi. Pilvet kulkivat hurjaa vauhtia päämme yli ja lumi tulla tuprusi jo suurissa höyteissä.
"Mitä aiotte tehdä?" kysyi tohtori minulta. "Minun mielestäni olisi viisainta palata takaisin Garbjangiin, hankkia uutta väkeä ja sitte yrittää uudelleen."
"Ei, tohtori, ennen kuolen kuin jatkan tätä peräytymistä! Minulle onnistuu paljon paremmin, jos lähden yksinäni, ja aion lähteä tänä yönä, sillä olen varmasti pääsevä vuoren harjanteen yli.
"Ei, ei, herra Landor", huudahti tohtori kyynelsilmin. "Se merkitsee kuolemaa jokaiselle, joka semmoiseen ryhtyy."
Sanoin, että päätökseni oli horjumaton. Tohtori parka oli hämmästyksestä ääneti. Hän tiesi että oli turhaa enemmän vastustella. Menin telttaan panemaan tavarat uuteen kuntoon ja vähentämään niitä niin, että niistä lopuksi tuli vaan yhden miehen tavallinen taakka.
Kun puuhasin näissä matkavalmistuksissa, tuli Kahi telttaan hyvin peljästyneen näköisenä.
"Mitä sinä puuhaat, sahib", kysyi hän hengästyneenä. "Tohtori sanoi, että aiot ensi yönä lähteä yksin vuorten yli mennäksesi seurueetta Lassaan." — "Se on totta, niin aion." — "Voi, sahib, vaarat ja vaikeudet ovat liiaksi suuret. Et sinä voi mennä." — "Tiedän sen, mutta aion koettaa."
"Silloin, sahib, aion tulla kanssasi."
"Et suinkaan, Kahi, saisit liiaksi kärsiä. Palaa vanhempiesi luokse, nyt kun sopii sen tehdä." — "En sahib, minne sinä menet, sinne minäkin menen. Vähäpätöiset ihmiset eivät koskaan kärsi, ja jos he niin tekevätkin, ei se mitään merkitse. Ainoastaan suurten miesten kärsimyksistä kannattaa puhua. Jos sinä kärsit, tahdon minäkin kärsiä. Minä seuraan sinua."
Kaliin filosofia liikutti minua. Hankin varmuuden, että hän tarkoitti mitä hän sanoi ja päätin vastaanottaa hänen tarjouksensa.
Tätä kelpaa sanoa onneksi. Rallilla oli viisi ystävää shokalais-kantajissa. Näillä oli kaikilla mielitiettynsä Garbjangin seuratalossa (rambangissa) ja heillä oli tapana iltaisin istua yhdessä ja laulaa surumielisiä lauluja kaivaten sydänkäpyjään, jotka olivat jättäneet Himalaijan tuolle puolen.
Kahi kiirehti kuumeentapaisesti ulos ja oli muutamassa minuutissa takaisin.
"Montako kantajaa haluat, sahib?" — "Eipä kannata vastata kysymykseesi. He eivät taida kumminkaan tulla." — "Äläpäs, minä hankin ne. Riittääkö viisi?" — "Kyllä", mutisin minä epäillen pudistaen päätäni.
Epäilykseni sai kumminkin kovan kolauksen, kun Kahi palasi ja säteilevin silmin huusi lystikkäällä Englanninkielellään: "Viisi Shokalaista tulee, sahib. Siis sinä, sahib, minä ja viisi kantajaa lähdemme tänä yönä; mihin aikaan, sahib?"
"Totisesti, Kahi, sinä olet kerrassaan urhea poika!" täytyi minun huudahtaa.
"Urhea, sahib?" kysyi hän innokkaasti kuullessaan hänelle oudon englantilaisen sanan (smart). Hän opetteli innolla Englantia ja hänellä oli oikein tavaamiskiihko. "Smart, mitä se merkitsee? Ja kuinka se tavataan?" — "S-m-a-r-t, se merkitsee vikkelä, urhea."
"Smart", kertoeli hän hitaasti kirjoittaessaan äsken opitun sanan kirjaan, jonka olin hänelle siihen tarkoitukseen antanut. Kahi oli epäilemättä, muutamia pieniä vikoja lukuun ottamatta, suuri luonne. Hän oli aina hyvällä tuulella, tahtoi aina olla hyödyksi ja oli erinomaisen tiedonhaluinen, niin että oli oikein virkistävää sekä nähdä että kuulla häntä.
Onneni pyörä näkyy oikein tehneen koko käännöksen. Muutama minuutti Kahin lähdettyä astui Khanden Sing telttaan, hän ei tiennyt mitään siitä, että saisin seurueen mukaani, vaan huusi harmistuneena: "Shoka krab, sahib! Hunya log bura krab. Hatsur huvi, do admi jaldi Lhasa gicio. (Shokalaiset ovat huonoja, herra! Hunjat ovat sangen huonoja. Sinä ja minä menemme molemmat yksin Lassaan.)" Tässä siis vielä yksi urhoollinen, rohkea ja kelpo mies tahtoi tulla mukaani. Kuolemaa hän ei sanonut pelkäävänsä. Hän oli juuri senkaltainen mies kuin minä tarvitsin. Sain sittemmin kyllin kokea, että hänen vakuuttelemisensa olivat totta.
Khanden Sing oli innokas urheilumies. Hän ei ollut milloinkaan onnellisempi, kuin saadessaan ampua jotakin esinettä, vaikka ei kukaan tiennyt hänen koskaan osanneen. Pari päivää sitten oli hän saanut aika läksytyksen minulta, kun hän oli tuhlannut useita patroonia erääseen kiangiin monen kilometrin etäisyydessä. Tavallinen työ, niinkuin oman ruokansa valmistaminen ja minun kapineeni kunnossa pitäminen, oli hänelle vastemmielistä ja hän ymmärsi aina sälyttää ne toimet toisten niskoille.
Pitaalia sairastava Mansing, joka onnettomuudekseen oli samaa säätyä kuin Khanden Sing, rupesi palveliani palveliaksi. Nämät molemmat Hintulaiset riitelivät ja tappelivat alinomaa, mutta olivat, siitä huolimatta, parhaita ystäviä. Tämän miehen sai Khanden lupauksilla ja pikkutuuppauksilia ottamaan osaa meidän uuteen retkeennne ja sen tuntemattomiin vaaroihin.
Kello 8 illalla olin saanut kootuksi kaikki, jotka olivat luvanneet minua seurata. Nämät olivat: Khanden Sing ja Kahi sekä kuusi kantajaa.
Nimitimme tätä leiriä "Pakolaisleiriksi", sillä paholaisen kaltainen tuuli pudisteli telttojamme, puhumattakaan lumesta, jota raivoisa tuuli suurissa pöykyissä kuljetti telttoihimme. Yöllä se vaan yltyi. Ei ollut löydettävissä mitään polttoainetta, ei puuta, ei lantaa eikä sammalta. Olimme pystyttäneet telttamme noin 4,752 m. korkeudelle ja jos olisimme nousseet vuoren harjanteen huipulle, olisimme vielä saaneet kiivetä lähes 600 m. korkeammalle. Mutta se olisi tässä ilmassa ollut kovin vaikeata, vaikka emme, tahtoessamme välttää tiibettiläisiä vartioita, olisi saattaneet valita kolkompaa yötä kuin tämä oli.
Suostuin tohtorin kanssa, että hän veisi Garbjangiin takaisin kaikki jättämäni kapineet, sekä ne miehet, jotka eivät minun kanssani tulleet. Hän jättäisi telttamme paikoilleen vielä seuraavaan ikäpuoleen, että Tiibettiläiset luulisivat meidän kaikkien olevan siellä ja että siten pääsisimme pitkän matkan eteenpäin. Vaikka kävisikin vaikeaksi olla ilman telttoja, emme kuitenkaan saisi viedä mukaamme muita kuin minun suojatelttani. Emme kuitenkaan moneen päivään voisi niitä pystyttää, etteivät Tiibettiläiset meitä löytäisi, sillä varmaankin he ensimmäisinä päivinä ajaisivat meitä takaa niinkuin villieläimiä. Meidän täytyisi öisin kulkea pitkät matkat vuoriharjanteen huipulla, eikä laaksoissa niinkuin muut matkustavaiset. Pikkuisen saisimme nukkua päivällä, kuin voisimme olla kätkössä jossakin hyvin suojatussa paikassa. Emme saisi ajatellakaan mitään määrättyä aikaa, jolloin saisimme tulen ääressä lämmitellä. Sillä jos löytäisimmekin poltinaineita niillä korkeuksilla, joissa kuljimme, mikä kumminkaan ei ollut luultavaa, saattaa, niinkuin tunnettu, tuli tahi savu näkyä sekä yöllä että päivällä sangen pitkät matkat.
Ennen lähtöämme punnitsimme kaikkia näitä asioita. Ja sitäpaitsi käsitimme varsin hyvin, että jos Tiibettiläiset kerran oikein toden päästä meitä ahdistaisivat, olisimme niin vähälukuiset heidän suhteensa, ettemme ajan pitkään voisi heitä tehokkaasti vastustaa. Kun ajattelin asemaamme, epäilin sentähden suuresti, oliko minun ja seurueeni henki Pakolaisleiristä lähdettyämme pennin arvoiset. Että aloitimme tämän retken, vaikka täysin tajusimme sen vaaranalaisuuden, oli ehkä hulluutta, mutta päättäväisyyden puutetta ei saateta viaksemme lukea.
Tohtori oli viimeiseltä leiriltämme ottanut mukaansa vähän sammalta, joista hän nyt koetti sytyttää tulen, valmistaakseen minulle leivoksia ennen lähtöämme. Mutta voi, vaikka ahkeroitsimme siinä neljä tuntia ja kulutimme saman verran tulitikkulaatikoita, emme saaneet merkiksikään tulta! Puoliyön aikana lähetin Khanden Singin ja Kakin noutamaan miehet. Kaksi tuli vavisten telttaan, muita ei saatu hereille. Menin silloin itse ja talutin kutakin kannettavansa luo. He itkivät kaikki kuin lapset. Vasta silloin havaitsin, että olin kiireessä ja mellakassa valmistanut yhden taakan liiaksi. Tässä olivat hyvät neuvot kalliit. Kaikki oli valmiina pakoon ja hetki suotuisa sekä viivytys tuhoa tuottava. Minun täytyi saada yhden kantajan lisäksi, maksoi mitä hyvänsä. Kantajien teltassa, johon nyt menin, oli itkua ja valitusta. Olisi luullut heidän kaikkien makaavan viimeisessä hengenvedossa, niin surkeasti he valittivat vaan pelvosta, että heitä pakotettaisiin kantajiksi. Tavattomalla vaivalla sain lopuksi uhkauksilla ja lupauksilla Bijesingin nousemaan ja seuraamaan minua. Mutta kantamus oli hänelle liian raskas: hän tahtoi kantaa vaan puolet. Oman taakkani lisäksi otin minä sitten toisen puoliskon.
Sammutimme myrskylyhdyn, ja kello 2, kun myrsky hurjimmillaan raivosi, ajaen rakeita ja lunta silmiimme, kun tuuli ja pakkanen tunki luitten ja ytimien läpi ja kaikki luonnonvoimat kiukkuisina kokosivat kaikkia esteitä tiellemme, silloin lähti joukko äänettömiä, puoleksipaleltuneita miehiä leiristä tunkeaksensa eteenpäin rajuilman läpi. Käskin miesten pysyä hyvin lähellä toisiansa ja niin suuntasimme kulkumme suoraan vuorenkylkeä kohti, tarkasti välttäen semmoisia paikkoja, joissa mahdollisesti saattoi olla tiibettiläisiä vakoilioita.
Paolle sopivampaa yötä emme olisi voineet valita. Oli niin pimeä, että tuskin saattoi nähdä pari tuumaa eteensä. Äänetönnä ja raskaalla mielellä seurasi tohtori meitä muutaman sata askelta. Pyysin hartaasti häntä palaamaan takaisin telttaan. Hän pysähtyi, tarttui käteeni ja jätti minut hyvästi muutamin katkonaisin sanoin. "Vaarat teidän tiellänne", kuiskasi hän, "ovat niin lukemattomat, että ainoastaan Jumala voi saattaa teidät eheänä niitten läpi. Kun ajattelen nälkää ja pakkasta sekä kaikkia vaivoja, joita saatte kestää, niin minä vapisen teidän tähtenne." — "Hyvästi tohtori!" sanoin syvästi liikutettuna. — "Hyvästi", huudahti hän, "hyvä —" ja ääni tukehtui häneltä.
Kaksi tahi kolme askelta ja pimeys erotti meidät, mutta hänen jäähyväisensä soi vielä korvissani, kun ikävällä muistelen uskollista, lämminsydämmistä ystävää.
Nyt oli siis marssi Lassaan todenteolla alkanut. Pienessä ajassa olivat korvamme, sormet ja varpaat jäädyksissä. Lumi piiskasi armottomasti kasvojamme, ja silmiämme kirveli. Me hapuilimme kuin sokeat eteenpäin pimeässä, äänettöminä ja väsyneinä, ja kipusimme yhä korkeammalle vuorenrinnettä ylös. Mitä ylemmäksi päästiin, sitä purevammaksi kävi pakkanen ja tuuli. Joka viiden minuutin kuluttua täytyi meidän pysähtyä ja pysytellä hyvin lähellä toisiamme, pysyäksemme lämpyminä ja hengittääksemme, sillä ilma oli niin ohutta, että me raskaine taakkoinemme vaivalla jaksoimme astua eteenpäin.
Äkkiä kuulimme vihellyksen ja ääniä etäältä. Miehet kokoontuivat ympärilleni, kuiskasivat peljästyneinä: "daku, daku!" ja heittäysivät suulleen maahan. Latasin pyssyni ja meni muutaman askeleen edespäin. Mutta pimeys oli läpäisemätön. Minä kuuntelin. Nyt kuulin uuden, terävän ja pitkän vihellyksen. Se kuului tulevan jostakin kohdasta vastapäätä meitä. Muutimme vähän suuntaamme ja jatkoimme hitaasti, mutta taukoamatta nousuamme, kunnes me päivän noustessa huomasimme olevamme lähellä vuoren kukkulaa. Vielä satoi vahvasti lunta. Vielä viimeinen ponnistus ja me olimme ylhäällä.
Tässä tunsimme olevamme verrattain turvassa. Ihan uupuneina laskimme taakkamme lumelle ja oikasimme itsemme riviin hyvin lähelle toisiamme sekä levitimme kaikki huopapeitteet moninkertaiseksi peitoksi päällemme.