KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Järviä 5,643 metrin korkeudessa. — Kylmää ruokaa korkeilla ylängöillä.
— Lumeen haudattuina. — Rosvoja. — Vaarallinen paikka. — Kaivamme
tavaramme kätköön. — Ruokavarat lopussa. — Putoaminen Gakkovirtaan. —
Hyvä tuuma. — Nokkoset ruokana.
Kun heräsimme kello 1 keskipäivällä, olimme ihan läpimärät.
Aurinko oli nim. sulattanut lumen, joka oli kasaantunut päällemme. Leiripaikkamme oli 5,346 metrin korkeudessa. Kaakkoistuuli tunki terävästi luiden ja ytimien läpi ja me kärsimme siitä tavattomasti sekä nyt, että koko ajan kun Tiibetissä olimme. Alkaa rajusti tuulla, säännöllisesti kello 1 i.p. ja tämmöistä kestää kello 8 illalla, jolloin tuuli tavallisesti laskee ja vähitellen ihan lakkaa. Mutta usein tapahtuu niinkin, että se tähän aikaan yltyy ja puhaltaa koko yön tavattoman rajusti.
Juuri kun valmistimme lähtöä, nousi taivaalle uusia pilviä ja taas alkoi sataa lunta. Oli ihan mahdotonta tehdä tulta ja meidän täytyi viluisina ja nälkäisinä aloittaa marssimme. Kahlasimme vyötäisiin asti jääkylmän joen yli ja kivuten yhä korkeammalle moniaita kilometriä saavuimme lopuksi 5,627 m. korkuiselle ylätasangolle.
Hämmästykseksemme näimme tämmöisessä korkeudessa neljä suurta järveä, ihan lähellä toisiaan. Kun aurinko hetkeksi pilkisti pilvien raoista, loi se rusohohteen lumihuippuihin yli ympäri, muutti järvet kimaltelevaksi hopeaksi ja loihti näin eteemme lumoavan kauniin taulun. Nälkä ja väsymys esti meitä kuitenkin täysin määrin tätä suuremmoista näkyä nauttimasta. Ennen kaikkea täytyi meidän nyt pian löytää sopiva paikka, jossa saisimme levätä. Harras toivoni oli, että menisimme ylätasangon poikki ja sen luoteista rinnettä alas, jossa mahdollisesti löytäisimme polttopuita, mutta puoleksi paleltuneet voimattomat mieheni eivät jaksaneet mennä edemmäksi.
Heidän märät taakkansa olivat entistään painavammat. He läähättivät kovasti, ja olimme tuskin ehtineet jotenkin suojattuun paikkaan järvien välissä, ennenkuin he kaikin vaipuivat maahan, kykenemättä pääsemään edespäin. Olin kovin huolissani heidän tähtensä, kun he kieltäytyivät syömästä kylmää ruokaa. Se olisi heille kuolemaksi, selittivät he. Kuinka voisivatkaan ilman ruokaa kestää seuraavan päivän marssin? Vihdoin onnistui minun, kun varmasti vakuutin etteivät kuolisi, saada heitä syömään vähäisen satoa ja ghuria. He olivat kuitenkin tuskin nielleet muutaman suupalasen kylmään veteen sekoitettua ruokaa, kun jo he saivat kovia vatsanvaivoja, jotka jatkuivat koko yön.
Kokemuksesta he epäilemättä tiesivät, että kylmän ruuan nauttiminen korkeilla paikoilla on vaarallisempaa kuin syömättä oleminen, ja minä kaduin ymmärtämätöntä, mutta hyväntahtoista neuvoani, kun en itse mitään vaivaa kylmän ruuan nauttimisesta tuntenut. Heti auringon laskettua paisui pakkanen kovasti. Satoi vielä runsaasti lunta, ja sekä märät vaatteemme että huopapeitteemme olivat jäässä. Sytytin pienen väkiviinalampun ja sen ääreen me, peitteisiimme käärittyinä, kaikin kokoonnuimme. Yritimpä tällä pienoistulella keittää meille vähän lihalientäkin, mutta korkean paikan tähden tarvitsi vesi pitkän ajan lämmitäkseen ja kun se vihdoinkin alkoi käydä haaleaksi, sammui liekki, eikä minulla ollut varoja tuhlata enemmän väkiviinaa saadakseni sen taas palamaan. Ruuanlaitos jäi siis sikseen, ja kun yö yhä kylmeni, sullouduimme yhteen huopapeittojemme alle. Unta ei kuitenkaan ollut ajattelemistakaan. Kapineistamme olimme tehneet suojamuurin itsellemme, ja miehet vetivät peittonsa päänsä yli. Minä en kuitenkaan koskaan voinut oppia tätä alkuasukasten nukkumistapaa, sillä tuntui aina siltä kuin tukehtuisin. Nukuin aina pää peitosta vapaana, koska siten tuntui mukavammalta ja tahdoin vapaasti nähdä, että voisin nostaa metelin, jos Tiibettiläiset hyökkäisivät kimppuumme.
Miehet huokasivat, voihkivat ja valittivat nukkuessaan ja hampaat suussa kalisivat. Heräsin usein, tuntien kovaa kipua paleltuneissa korvissani. Silmätkin kirvelivät kovasti, kun jääpuikkoja muodostui silmäripsiin. Joka kerta kun koetin aukaista silmäni, tuntui siltä kuin silmäripset irtautuisivat luomista, sillä heti kun suljin silmät, jäätyivät luomet yhteen.
Vihdoinkin koitti aamu! Yö oli tuntunut loppumattomalta. Kun yritin nostaa peittoani, tuntui se tavattoman raskaalta ja kankealta. Eipä ihmettä, sillä se oli kovaksi jäätynyt ja oli puolenkyynärän paksuisen lumen peitossa. Ilmapuntari oli yöllä laskenut 24° Fahr. Huusin miehiäni. Niitten oli vaikea herätä. Hekin olivat lumeen haudattuina.
"Uta, uta, uta!" (ylös, ylös, ylös!) huusin, ravistaen heitä toinen toisensa perään ja laasten lumen heistä, minkä sain.
"Barof bahut!" (paljon lunta!) sanoi eräs, nostaessaan nenänsä peiton alta ja hieroen kirveleviä silmiään. "Salaam, sahib!" sanoi hän, saatuaan ne auki ja nähtyään minut, sekä vei kätensä tervehtien otsaansa kohti. Toinen teki samalla tavalla. Tavallisuuden mukaan heräsi Kahi viimeiseksi.
"Nouse ylös, Kahi!" huusin minä. — "O, buhijoh! (isä!)" haukotteli hän, kiiskotteli, katseli ympärilleen ja mutisi muutamia katkonaisia sanoja.
"Hyvää huomenta, herra! Näin paljon lunta. Ei, mutta katsokaa, tuolla on kaksi kiangia! Mitä merkitsee kiang Englannin kielellä?" — "Wild horse (villihevonen)" — "Wild? Tavataanhan se: w-i-l-d?"
"Kyllä niin." — Nyt otettiin muistikirja päänalusen alta ja sana kirjoitettiin kirjaan.
Kummallisia ihmisiä, nämä Shokalaiset! Kylmästä kankea ja nälkäinen Eurooppalainen ei niin paljon suinkaan välittäisi sanojen oikein kirjoituksesta.
Mansing parka kärsi kauheasti. Hän valitteli koko yön. Olin lainannut hänelle ulsterinkankaisen takkini, mutta ei siitä paljon apua ollut: verenkierto näkyi olleen ihan seisahtumassa. Iho oli harmaa ja kalmankalpea, kasvoissa syvät uurteet ja jalat niin kankeat pakkasesta, ettei hän pitkään aikaan voinut seisoa.
Taas eivät Shokalaiset tahtoneet mitään syödä. Satoi vielä lunta. Nyt lähdimme kulkemaan koillista kohti. Kuljettuamme muutaman kilometrin tähän suuntaan, laskeusimme jyrkkää rinnettä, joka oli täynnä kalliolohkareita. Kulku oli pikainen, mutta vaivalloinen. Kun kaukoputkella tarkastin edessäni aukenevaa maisemaa, havaitsin etäällä koillisessa laakson, jossa kasvoi pensaita ja sammalia, olipa siellä telttakin ja muutama lammas. Teltan näkeminen teki minut levottomaksi, ja me muutimme suuntaa, ettei meitä nähtäisi. Ja sitten me taas kiipesimme ylänköä ylös, teimme mutkan ja käännyimme itään. Päivänlaskussa aloimme laskea alaspäin ja menimme vaikeuksitta laakson läpi juoksevan Gakkon-virran yli. Kun olimme leiripaikaksi valinneet vähäisen, hyvin suojatun notkon, pystytimme pienen suojateittani erään allikon kylkeen, jossa oli lumivettä.
Helposti arvattavalla kiireellä lähdimme kaikin kokoomaan pensaita ja sammalta polttopuiksi ja joka mies kantoi leirille niitä monta sylystä. Muutamassa silmänräpäyksessä leimusi kolme tavatonta tulta, joilla me valmistimme itsellemme runsaan päivällisen ja hukutimme surumme kiehuvaan teehen sekä kuivasimme vaatteemme ja peittomme. Lämpö levitti ihmeen suloisen hyvinvoinnin tunteen koko olentoomme, ja unhotetut olivat tässä verrattain huolettomassa hetkessä kaikki kärsimämme vaivat ja vastukset. Jos emme ota lukuun muutamaa suupalaa satoa, emme kahteen vuorokauteen olleet nauttineet mitään vahvempaa ruokaa. Näinä kahtena vuorokautena olimme kulkeneet pari penikulmaa, jokainen kantaen selässään 24 kiloa painavan taakan.
Olimme nyt noin 4,900 m. korkeudella, joten tämä paikka oli alhainen edellisten korkeampien ja kylmempien seutujen suhteen. Vastakohta tuntui kaikille hyvältä ja uusin toivein aloin taas suunnittelemaan uusia tulevaisuuden tuumia. Mielentilamme oli taas muuttunut syvimmästä alakuloisuudesta jotenkin tyytyväiseksi.
Edessämme koillisessa oli korkea vuori ja etäämpänä idässä kapea laakso kahden vuoriharjanteen välissä; suuntaan 238° virtasi eräs joki kauniin rotkon läpi Mangshan-vuorta kohti. Säästääksemme aikaa ja vaivaa pidin tarpeellisena suunnata kulkumme itään, vaikka silloin saatoimmekin kohdata Tiibettiläisiä, varsinkin ryövärijoukkoja, joita vaeltelee täällä Nari Khorsumin maakunnassa. Täytyi siis ollani hyvin varovainen, ja se oli verrattain helppoa, kun Shokalaiseni näitä joukkoja kovasti pelkäsivät. Emme päässeetkään pitkälle, kun jo Shokalaiset äkkiä heittivät itsensä pitkäkseen ja rupesivat ryömimään takaperin. Minä olin vähän pysähtynyt tekemään havainnoltani, ja kun kiiruhdin heidän tykönsä, kuiskasivat he: "daku! daku!" (ryöväriä! ryöväriä!)
Oli liian myöhäistä: meidät oli nähty ja joukko ryöväreitä, pyssyillä ja miekoilla varustettuina, tuli juosten meitä vastaan. Vanha kokemus opettaa, että tämmöisissä tilaisuuksissa on pakeneminen huonointa, sillä tappelujunkkari ei ole koskaan rohkeampi, kuin nähdessään vastustajansa pelkäävän. Latasin sentähden Mannliher-kiväärini ja Khanden Sing samoin latasi Henry-Martiny kiväärinsä. Käskin Shokalaisten istua tavaroittensa viereen ja olla paikoiltaan liikahtamatta. Minä ynnä aseenkantajani menimme nyt suoraan esillehyökkääviä ryöväriä kohti, jotka nyt olivat vähemmän kuin 100 askeleen päässä meistä. Huusin heille, että pysähtyisivät ja Khanden Sing osoitti heille merkeillä, että vetäytyisivät takaisin. Mutta he eivät huolineet varotuksistamme, vaan lähenivät vielä suuremmalla vauhdilla. Epäilemättä luulivat he, että olimme shokalais-kauppiaita, joista olivat tottuneet saamaan helpon voiton ja runsaan saaliin. Nyt he hajaantuivat hyökätäkseen sitten, likemmäksi tultuaan, joka taholta meidän kimppuumme.
"Dushu! dushu (pois tieltä)!" huusin minä kiukkuisesta heille, asettaen kiväärin silmälleni ja tarkasti tähdäten päin johtajaa, Khanden Singin samoin tähdätessä erästä toista heidän joukossaan. Tämäpä tepsi. Paikalla he tekivät naurettavan "salaam'insa" ja vilistivät tiehensä. Ajoimme heitä takaa jonkun matkan. Kukkulaltamme näimme, että heitä vähän matkan päässä oli useampia ja että heillä oli joku tuhat määrä lampaita, arvatenkin ryöstötavaraa. Viittailimme heille, että heidän tulee väistyä edemmäksi meidän tieltämme, ja lopulta he hädin kiiruin laumoineen talsivatkin taipaleelle. Sitten jatkoimme mekin menoamme, kun mieheni olivat tökerryksistänsä tointuneet.
Monilukuiset leiripaikat virran varrella osoittivat meidän nyt olevan vilkasliikkeisessä seudussa. Aamun tapaukset olivat kuitenkin virittäneet mielemme uuteen eloon astellessamme virran vasenta puolta. Vaivalloisen kiipeämisen perästä nousimme 4,870 m. korkeuteen. Täältä oli komea näkemys pitkin koko lumiselkää Mangshan-solasta Lippu-solaan asti, vieläpä kauas koilliseenkin päin, jossa Nimo Nangilin neljä lumihuippua häämöitti suunnassa 84°, 92° ja 115°, korkein oli noin 6,140 m. Monta pikku puroa laski Gakkon-virtaan täältä ylängöltä, jonka reuna oli 4,690 m. yli meren pinnan.
Kardam'in ja Dogmar'ia kautta kulki polku Gyanemasta Taklakotiin pitkin virran vierua, samoin toinen lounaiselle suunnalle Mangshan-solaan.
Nämä seudut olivat meille vaarallisia, sillä arvattava oli, että Tiibettiläiset jo tiesivät meidän päässeen heidän käsistänsä ja olevan matkalla heidän sisämaahansa. Tiesinkin jo lähetetyn sotamiehiä y.m. urkkioita vartioimaan solia ja polkuja meidän matkallamme. Kun retkemme siis kävi monien tienristimysten ohi, saimme olla hyvinkin varoillamme. Tiibetissä on ilma niin kirkasta, että liikkuvaiset esineet näkyvät tavattoman pitkien matkojen päähän aivan selvästi. Kun kaukoputkella katsoen en mitään epäiltävää nähnyt, jatkoimme matkaa. Mieheni katsoivat kuitenkin varmemmaksi kulkea laaksoa kuin harjannetta myöden ja niin menimme muutamaan rotkoon, jossa tosiaan turvemmassa olimmekin. Mutta emme vielä olleet ehtineet rotkon reunalle, kun jo alempaa kuulimme melua.
Khanden Sing ja minä konttasimme ihan reunalle ja kurkistimme syvyyteen. N. 150 metriä meidän alapuolellamme näimme tiibettiläisen leirin, jossa oli paljon jaakkia ja pikkuhevosia. Tarkastelin tätä vähän aikaa. Siellä näkyi olevan useita sotamiehiä, varmaankin pitääksensä meitä silmällä. Kaukoputken avulla tunsin muutamia Gyaneman linnanväestä. Pidimme viisaimpana hakea itsellemme lymypaikan, jossa oleskelisimme pimeään asti, teimme mutkan ylängölle päin, lähestyimme taas reunaa ja laskeusimme alas virran luo. Pimeän tultua menimme sen ylitse, kipusimme kahden ahtaan kallioseinän välistä ylös ja löysimme hyvän paikan, johon pysähdyimme.
Miesten seuraamina kiipesin nyt kallionkielekkeeltä toiselle ja jouduimme sileälle kalliolle, jonka yli riippui tavattoman suuri kallionlohkare, muodostaen sille ikäänkuin katon. Juuri tällaisen lymypaikan me tarvitsimme! Telttaa emme uskaltaneet pystyttää ja annoimpa vielä varovaisuuden vuoksi kaivaa kaikki kapineemme maahan, äkkihyökkäyksen varalta. Vapaina niistä voisimme paremmin piilottaa itsemme vainoojiltamme ja sitten toisten, tilaisuuden sattuessa, palata niitä ottamaan.
Ja juuri nyt, kun kaikki näytti selkenevän, tein kauhean havainnon. Nyt juuri kun oli erittäin tärkeätä päästä nopeasti liikkumaan, havaitsin ruokavarain olevan lopussa. Tästä minä täydellisesti hämmästyin, sillä ennenkuin erkanimme retkikunnan suuremmasta osasta, olin käskenyt miesten ottaa ruokavaroja 10 päiväksi. Tohtori oli saanut huoleksensa tämän toimenpiteen tarkastamisen ja hän oli ilmoittanut, että taakoissa oli pitkäksi aikaa ja riittävästi ruokavaroja. Ja nyt havaitsimme, että ruokavaroja oli tuskin yhdeksi ateriaksi. Samalla tein sen surullisen havainnon, että suolaa oli meillä ainoastaan muutama rahkila.
"Mihinkä olette suolan panneet?" kysäsin suuttuneena miehiltäni, koska epäilin heitä tästä tempusta, sillä olin käskenyt, että joka mies ottaisi mukaansa puolen "seeriä" (2/3 kiloa) suolaa.
"Sahib, me unohdimme ottaa suolaa," vastasivat miehet yhteen ääneen.
Niiden tavattomien vaivojen ja vaarojen jälkeen, joissa olimme olleet ja kaiken sen puuhan perästä, mikä minulla oli ollut tieteellisten kapineitteni säilyttämisessä, tuntui tosiaan kovalta nähdä kaikki tuumani nyt raukeavan, sillä meillä oli vielä 3-4 päivän matka Mansarovar-järvelle, jossa seuduin toivoin saavani uusia ruokavaroja. Täytyikö nyt jo näin kaukaa, kesken kaikkia palata takaisin ja perästäkin joutua Tiibettiläisten käsiin? Ruumiillisesta kärsimyksestä en tavallisesti piittaa, mutta sieluntuskat olivat nyt masentavia.
Olin nyt aivan alakuloinen ja päällepäätteeksi jouduin vielä ruumiillisestikin sairaaksi. Olin nim. puolipimeässä kahlatessamme Gakkon-virran poikki kompastunut kiveen ja kaatunut syvään veteen, tuulessa ja pakkasessa. Kun nyt märjissä vaatteissa ollen puhuin miesteni kanssa tuumistamme, rupesi minua äkkiä kovasti viluttamaan ja kävin niin kokonaan voimattomaksi, että kuumeen yhä karttuessa rupesin hourailemaan. Hampaat helisivät, ohimoita pakotti, ja kaikki retkemme vaivat muodostelivat kummallisia haamuja silmieni eteen; perikato näytti välttämättömältä. Jota enemmän aivojani vaivasin keksiäkseni keinon tilamme parantamiseksi, sitä toivottomammalta näytti tulevaisuus. Mutta yhtäkkiä salaman tavoin pälkähti päähäni ajatus, ensi katsannossa tosin mahdoton toteuttaa, mutta hätätilassa ei sentään kokonaan mahdoton. Mitäpä, jos neljä miestäni menisi valepuvussa Taklakotiin hankkimaan ruokaa vihollisiltamme, kaksi muka kauppiaana, kaksi kerjäläisenä. Me muut olisimme sen aikaa piilossa täällä. Puhuin siitä seuralaisilleni, ja hyvin ymmärrettävistä syistä vähän aikaa epäröittyänsä, otti neljä Shokalaista lähteäksensä tuolle vaaralliselle retkelle. Jos keksittäisiin keitä he olivat, menettäisivät he hirveän ja moninaisen piinan perästä päänsä. Ja vaikka he sittemmin minun pettivät, tulee minun avomielisesti tunnustaa tämä heidän ansionsa, että he niin rohkeasti ja uskollisesti minua tässä vaarallisessa tilassa auttoivat.
Yöllä olivat miehet erittäin ystävällisiä minua kohtaan. Emme nukkuneet ensinkään, kun oli pelättävänä Tiibettiläisten äkillinen hyökkäys. Shokalaiset kertoivat tiibettiläisiä ryövärihistorioita, jotka kyllä unen silmistä sivalsivat ja hiukset pörröön nostivat.
Päivän koitossa lähdimme liikkeelle poimimaan nokkosia, joita leirimme lähellä kasvoi runsaasti. Niistä laitoimme erimuotoisia ruokia, jotka tosin olivat ravitsevia, vaikkei niiden makua juuri sovi kehua. Silloisissa oloissa eivät nokkoset olleet niinkään huonoja. Pahinta vaan oli, ettei ollut suolaa, jonka kanssa nautittuna nokkonen epäilemättä olisi helpommin sulanut. Suolaa koetimme korvata pippurilla, ja lohdutuksemme oli, että niin kauvan kuin meillä oli näin paljon nokkosia lähittyvillämme, ei ainakaan tarvinnut nälkään kuolla.