YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Viimeiset ruokavarat. — Tuumasta toimeen. — Ryövärijoukko. — Linnamme. — Sotamiehiä jäljitiämme.. — Kamala leiri. — Dogpa-heimon ihmisiä. — "Kauppias" ja "kerjäläinen" palaavat. — Heidän vaarallinen seikkailunsa. — Päästäni on luvattu hinta. — Shokalaiset aikovat jättää minun. — Kapina.
Ruokavaroja oli nyt 2 kiloa jauhoja, kilo riisiä ja kilo satoa. Nämät annoimme niille neljälle, joiden piti tunkeutuman Taklakotiin, sillä heidän retkensä oli epäilemättä pitkä ja vaivalloinen. Meillä oli kylliksi nokkosia.
Shokalaisia matkaanmeniöitä neuvoin tarkasti, kuinka menettelisivät. Heidän tulisi mennä yksitellen Taklakotiin ja ostaa aivan vähän erällänsä. Kun olisivat saaneet kerätyksi kantamuksen verran, tulisi yhden heti lähteä paluumatkalle sen kanssa. Toiset seuraisivat samoin yksitellen, kunnes he kaikin kohtaisivat toisensa sovitulla paikalla ja sitten yhdessä saapuisivat leiriimme.
Kiireesti laitettiin tarkoituksemmukainen puku kullekin sekä tehtiin muut tarpeelliset varustukset. Ja vihdoin moninkertaisten hyvästijättöjen ja kehotussanojen perästä lähtivät miehet vaaralliselle matkalleen.
Kaikkialla ympärillämme tuntui olevan hiljaista ja rauhallista, jopa siihen määrään, että minä kaivoin sekstanttini ja tekohorisonttini esille ja rupesin tekemään pituus- ja leveysasteen mittauksia, kun hirveäksi hämmästykseksemme sangen suuri lauma jaakkia ilmestyi solaan leirimme pohjoispuolelle ja samosivat suoraan meitä päin. Oliko meidät havaittu? Tarjumin väkikö se noin kulki laumoillensa? Ei ollut aikaa hukata silmänräpäystäkään. Koneet ja peitteet piilotettiin heti, ja me ryömimme suoraan jaakkeja päin, jotka meidät nähdessään pysähtyivät. Sitten aloimme viskellä kiviä heille päin silmiä. Tästä jaakit niin pahastuivat, että syöksivät päistikkaa Likimmäiseen rotkoon. Se oli onneksi meille, sillä piilopaikastamme saatoimme erottaa joukon Tiibettiläisiä, jotka riensivät jaakkiensa jäljessä samaan rotkoon. He kulkivat meidän ohitsemme ainoastaan muutaman sadan askeleen päässä, nähtävästi ihan tietämättöminä meidän läsnäolostamme. He laulelivat ja ryömivät tuon tuostakin maassa kaiketi jälkiä tarkaten.
Iltapäivällä lähdin minä tiedustelemaan suuntaa Gyaneman tielle päin, ja sain, itse piilossa ollen, nähdä useita Tiibettiläisiä Taklakotin matkalla. Sotamiehiä ei ollut näkyvissä, mutta sen sijaan suuri joukko jogpa-heimon ryöväriväkeä, jotka ajoivat edellänsä hyvinkin tuhatlukuista lammas- ja jaakkilaumaa. Se oli viehättävä näkemys. Kaikki he ratsastivat, niin miehet kuin naisetkin, pienillä hevosillaan verrattain nopeasti ja näyttivät silmänräpäyksessä tottelevan päällikköänsä, joka käheällä äänellään antoi ohjeitansa yhä rukousmyllyään pyörittäen. Miehillä oli taulakiväärit ja miekka, ja kullakin ratsastajalla takanaan säkki ruokavaroja satulassaan. Suuren kallionlohkareen takaa minä katselin tuota pitkää jonoa, ja mieleni tunsin keveämmäksi, kun viimeinen ratsastaja ainoastaan parinkymmenen askeleen päässä kulki sivutseni.
Se mitä olin nähnyt, antoi kuitenkin syytä arvella, että leirimme ei ollut oikein turvallisessa paikassa. Miesten avulla sitten tehtiin kalliomme ympäri ja pilkin sen lohkareen sivuja myöden, joka teki katon virkaa, vierinkivistä muurintapainen varuste, joka samalla suojelisi meitä Tiibettiläisten vakoojilta ja olisi turvana odottamattomia yöllisiä hyökkäyksiä vastaan. Kaikki kapineemme kaivettiin maahan vähän matkan päähän leiristä.
Pitkä ja yksitoikkoinen päivä oli taas loppuun kulunut. Viimeinen suolanrahje oli kulutettu, ja meidän täytyi vielä päivän, toisen, kolmannen ja neljännenkin elää nokkosilla. Jo ikävystyimme aikojamme ja päivät tuntuivat loppumattoman pitkiltä, kun etukumarassa kivenkamaralla päivät pääksytysten tähystelimme, eikö jo näkyisi ruokavarain hankkioitamme palaavan. Joka kerta kun erotin ihmisiä etäällä, hykähti rintani, mutta aina ne olivat paimentolaisia tai ryöväriväkeä tai muita vaeltajia Gyaneman ja Gartokin tiellä. Kuinka usein kuuntelimmekaan ja kurkistelimme "linnamme" rei'istä, kun jokin outo ääni korviimme ennätti! Kun aika kului, eikä neljää matkustajaamme kuulunut, aloimme käydä levottomiksi. Olivatko he saaneet surmansa, vai olivatko he pettäneet meidät?
Khanden Sing, joka aina mielitteli olla vähän herkkusuu, kieltäytyi vakavasti syömästä mitään tästedes, ja julisti juhlallisesti, että on parempi olla syömättä mitään, kuin joka päivä syödä aina samaa. Hän saattoi paastota 10 päivää, jos sikseen tuli, ja korvasi unella ruuan puutteen.
"Linnamme" oli kyllä sopiva aamuisin auringon paistaessa, mutta päivällä saimme sen tuon tuostakin jättää, kun lämpömittari osoitti 48°-62° Fahr. Kello yhdestä päivällä kello kymmeneen illalla puhalsi kiperä kaakkoinen. Oli niin kylmä, että lämpömittari laski äkkiä, kun aurinko meni vuorten taa +15⁰ asti ja laski siitä hiljallensa yön tietämissä 0° alle. Eräänä yönä oli hirveä lumimyrsky, niin ankara, että se kaatoi kumoon muurimme meidän makeimmassa unessa maatessamme. Nyt saimme lyödä unta korvalle ja ruveta taas "muurimestariksi".
Aamulla nokkosia kootessamme kuulimme kaukaa kulkusten kilinää. Ne olivat ratsastajia, jotka yhä lähenivät. Sammutin heti tulet, kätkimme kamssumme ja livistimme linnaamme. Samassa ilmestyi 5-6 ratsastajaa taulakiväärit rukouslippuineen hartioilla; he ajoivat rinnettä pitkin ainoastaan muutaman askeleen päässä meistä. Heidän joka taholle tähtäävistä silmäyksistään päätimme heidän etsivän jotakuta, epäilemättä minua. Onneksi heidän silmänsä eivät osuneet meihin. Luultavasti odottivat he jossakin sopukassa näkevänsä suuren eurooppalaisen teltan, eivätkä saattaneet aavistaakaan meidän olevan siellä missä olimme. Tähtäsimme heitä tarkoin, mutta emme saaneet syytä ampua. He ratsastivat sivutse, ja kavioitten ja kulkusten ääni vähitellen katosi kaukaisuuteen. Tarjumin vakoojia nämä ratsastajat varmaankin olivat ja olivat nyt arvattavasti paluumatkalla, ilmoittaaksensa, että sahib ei ollut näillä mailla mantereilla.
— —
"Kamalaksi leiriksi" nimitimme tätä leiriä, sillä monet ja hirveät olivat ne vaivat ja vastukset, joita siellä saimme kokea. Eikä vieläkään kuulunut kumppaniamme palaaviksi. Silloin tarjoutui kaksi jäljellä olevaa miestäni menemään Kardamiin, joka paikka on moniaan kilometrin päässä tästä, etsimään ruokavaroja Tiibettiläisiltä. Toisella heistä oli tuttava Kardamissa ja tältä hän toivoi saavansa meille pariksi päivää elatuksen apua.
He lähtivät puettuina toivioretkeläisiksi; heidän vaatteensa olivat kyllä muutenkin jo ryysyiset, jotenka puvun muodostamisesta ei paljonkaan vaivaa ollut. Vasta illalla he palasivat. Heillä oli kerrottavana lystikäs juttu. He olivat matkalla kohdanneet dogpa-heimon ryöväriväkeä ja olivat suoraa päätä menneet heidän leiriinsä, pyytäen ostaa ruokaa. Mutta onnettomuudeksi ei näillä ollut ruokaa omiksikaan tarpeiksensa, jotenka miehemme eivät saaneet mitään. Heidän kanssaan jutellessansa tuli sivumennen puheeksi, että Tiibettiin oli tunkenut suuren sotajoukon kanssa Lando Plenki — sen nimen Tiibettiläiset olivat minulle antaneet — ja Taklakotissa sekä muualla oltiin nyt kovasti levottomia, sillä tämä sahib teki itsensä näkymättömäksi joka kerta kuin Tiibettiläisiä sotamiehiä joutui hänen tiellensä. Hänet oli nähty monin paikoin Tiibetissä ja joka haaralle oli lähetetty sotamiehiä häntä vangitsemaan. Monta kertaa oli päästy hänen jäljillensä, mutta ei häntä vaan ole löydetty.
Sanansaattajia oli lähetetty Taklakotista Lassaan, Tiibetin pääkaupunkiin, 16 päivämatkan päähän, sekä Gartokiin, joka on suuri kauppapaikka länsi Tiibetissä, pyytämään apujoukkoja ja ottamaan kiinni tuon kummallisen muukalaisen, jonka sanottiin osaavan kulkea veden päällä ja lentää vuorten yli aivan mielensä mukaan. Kun muistelin vaivojani ja kärsimyksiäni vuorilla kiivetessäni ja vesiä kahlatessani, tuntui heidän kertomuksensa hyvinkin hurjalta pilalta. Muuten en ollut ensinkään tyytymätön siihen, että Tiibettiläiset luulivat minulla niin ylenluonnollisia voimia olevan, sillä siten he ehkä pidättyisivät aivan päällemme tunkeutumasta.
Saimme vielä viettää kolme päivää lisää tuskallisessa tietämättömyydessä ja levottomuudessa neljän kumppanimme kohtalosta. Kolmannen päivän iltana olimme epätoivoisina vetäytyneet linnaamme, peläten heidät vangituksi tai tapetuksi. Kello oli 10 illalla. Olimme väsyneet ja aioimme mennä maata. Alhaalla rotkossa oli tulemme sammumaisillaan. Kaikki ympärillämme oli ääneti ja hiljaa. Silloin kuulin äkkiä läheneviä askeleita. Korvat pystyssä kuuntelimme ja kurkistimme ulos muurin raoista. Olivatko nämät Tiibettiläisiä ja aikoivatko he yllättää meidät nukkuessamme, vai palasivatko kumppanimme nyt vihdoinkin?
Silmäilimme yhtämittaa solaan, josta ääni tuli. Olimme ihan ääneti, mutta miesten liikkeet ilmaisivat hermostunutta mielentilaa. Viimein hiipi neljä horjuvaa olentoa leiriin, mutta emme nytkään puolipimeässä osanneet erottaa keitä ne olivat.
"Kuan hai (kuka se on)?" huusin minä. — "Dola", vastasi joku ja me tervehdimme heitä heti iloisesti ja hartaasti. Mutta ilomme ei ollut pitkällinen. Miehet eivät mitään vastanneet. He näyttivät nääntyneiltä ja peljästyneiltä. Pyysin heitä sanomaan synkkämielisyytensä syytä, mutta he vaan purskahtivat itkuun, heittäytyivät maahan ja halasivat polviani. Näin selvästi, että heillä oli jotakin vakavaa kerrottavana, vaikkeivät tahtoneet sitä sanoa. Ja vakavia tosiaan olivat uutiset, joita he toivat.
"Päiväsi ovat luetut, sahib", sanoi lopuksi Dola. "Sinä et pääse elävänä tästä maasta. He tappavat sinut, ja Jong Pen Taklakotista sanoo, että hänen täytyy saada sinun pääsi, maksoi mitä maksoi."
"Vähät minä siitä, mitä Jong Pen sanoo, Dola! Älä siitä huoli, mitä joskus tulevaisuudessa saattaa tapahtua, vaan kerro nyt ensin kuinka matkanne kävi!"
"Me teimme niinkuin käskit, sahib. Me saimme paljon kärsiä matkallamme, kun päivämarssimme olivat sekä pitkät että vaikeat ja meillä oli hyvin vähän ruokaa. Kävelimme yöt päivät kaksi vuorokautta, pysyttelimme kaukana valtatiestä ja lymysimme, kun jonkun näimme. Tultuamme tiibettiläisen linnan lähelle, näimme kummun kupeella telttoja, jotka olivat Tinkerien ja Khongur-shokalaisten, Nepalista. Tiibettiin eivät päästäneet Biassieikä Khandi-shokalaisia, koska Jong Pen oli niille vihoissaan maaveron tähden. Yöt päivät vartioitsevat sotamiehet jokea, ja heillä on ankara käsky vangita jokaisen, joka yrittää mennä yli joen pohjoisrannalle. Kaksi fakiiria, jotka olivat toivioretkellä pyhälle Mansarovar-järvelle ja menneet Lippu-solan yli sekä siitä Taklakotiin, oli otettu kiinni ja luultu sinuksi, sahib. Kun Tiibettiläiset eivät tienneet, kumpiko näistä oli oikea sahib, piiskasivat he ne molemmat melkein kuoliaaksi. Jollakin tavoin saivat Tiibettiläiset sittemmin tietää sinun tulleen maahan toisesta solasta, ja ratsastajia on lähetetty kaikille suunnille sinua hakemaan."
"Olimme tuskin näyttäytyneet Taklakotissa, kun he hyökkäsivät kimppuumme, löivät meitä nyrkillään ja salpasivat meidät lukkojen taakse. Sitten meitä tarkasti kuulusteltiin. Me sanoimme olevamme kauppamiehiä Joharin maakunnasta, ruokavaramme olivat loppuneet ja nyt olimme tulleet Taklakotiin ostamaan uutta. Ne löivät ja rääkkäsivät meitä vieläkin, kunnes ystäväsi Tseniram, Khongurista, tuli avuksemme ja maksoi 30 rupia takaukseksi meistä. Saimme jäädä hänen telttaansa, mutta tiibettiläisten sotilaitten vartioimina. Salaa ostimme häneltä ruokavaroja ja panimme säilyyn. Tseniram viekoitteli nyt vartiaimme telttaansa ja kestitsi heitä köktillä, kunnes ne kaikki olivat juovuksissa. Hiivimme silloin ulos, toinen toisensa perästä ja meidän onnistui päästä ulos kaupungista taakkoinemme. Kolme yötä perätysten olimme kulussa ja päivisin piilossa. Ja nyt olemme taas täällä, sahib."
Dola vaikeni muutamaksi minuutiksi. "Sahib", jatkoi hän sitten, "kuulimme Taklakotissa, että yli 1000 ratsastajaa etsii sinua kaikkialla, ja enemmän odotetaan Kassasta ja Sigatsista, johon Jong Pen on lähettänyt lentosanan. He väittävät, että osaat tekeytyä näkymättömäksi kun tahdot, ja joka päivä he loihtivat ja uhraavat, että tästä lähin kävisit näkyväiseksi ja sinä saataisiin kiinni. He pelkäävät sinua, sahib, ja käsky on annettu Lassasta, että sinut vangittaisiin mistä hinnasta hyvänsä. Ja kun he kerran saavat sinut kynsiinsä, eivät he armahda sinua, vaan ottavat pääsi, sillä Jong Pen on kovin suuttunut sinulle niistä terveisistä, jotka lähetit hänelle Garbjangista. Hän on käskenyt tuoda sinut elävänä tahi kuolleena, ja luvannut 500 rupia palkinnoksi sille, joka tuo hänelle sinun pääsi."
"En luullut päätäni niin suuren arvoiseksi", sanoin minä; "tahdon tästä päivästä pitää siitä hyvää huolta."
Viisisataa rupia merkitsee Tiibetissä jo koko rikkautta. Minun kantajani eivät nyt olleet leikkisällä tuulella, vaan ottivat asian hyvin vakavalta kannalta. Annoin näille neljälle ruuanhankkialle runsaat juomarahat, mutta sittenkin kaikki Shokalaiset yhteen ääneen selittivät vaaran olevan niin suuren, että he heti jättävät minut.
Hyvin tietäen, ettei tämmöisissä tilaisuuksissa puheet auta, sanoin siis vaan, että heti ammun jokaisen, joka yrittää pois leiristä. Ja kun meillä nyt oli ruokaa kymmeneksi päiväksi, täytyi meidän heti jatkaa matkaamme.
Nyreissään ja itsekseen höpisten menivät he alas rotkoon, väittäen siellä paremmin nukkuvansa.
Epäilin kuitenkin heitä ja istuin ylhäällä vartioimassa heidän liikkeitään. Khanden Sing kääriytyi peitteeseensä ja oli, tavallisuuden mukaan, pian syvässä unessa. Shokalaiset tekivät tulen, istahtivat sen ympärille, löivät sananmukaisesti "viisaat päänsä yhteen" ja rupesivat innokkaasti keskenään neuvottelemaan, puoleksi kuiskaamalla. Neuvottelu kävi yhä vilkkaammaksi ja innoissaan puhuivat muutamat korkeammalla äänellä kuin tarkoitus oli.
Kun yö oli erittäin hiljainen ja kaiku hyvä, kuulin sanoja, joista ymmärsin, että he aikoivat myydä pääni — ja jakaa hinnan keskenään.
Miehet kävivät vielä lähemmäksi toisiaan ja puhuivat niin hiljaa, etten enää voinut kuulla heitä. Sitte otti eräs heistä kepin, kävi kiinni siihen alhaalta ensin toisella kädellä ja sitte toisella heti tämän yläpuolelle, muut tekivät samalla tavalla ja muuttivat sitten aina toisen käden toisen yläpuolelle, kunnes kepin mitta oli loppuun käyty. Arpa lankesi sille, jonka käsi ulettui kepin yläpään tasalle. Tämä arpomistapa on tavallinen Shokalaisten kesken.
Se, jolle arpa lankesi, veti nyt esille suuren veitsen tupesta. Kuinka hyvin muistankaan tämän hetken, kun kaikki miehet, kasvot tulen valaisemina, katselivat ylöspäin kotkanpesääni kohti. Katselin heitä muurin raosta polvillani, ja heidän kasvonsa näyttivät kamalilta ja vääntyneiltä. He kuuntelivat, saadaksensa tietää nukuimmeko. Sitten kääriytyivät kaikki muut, paitsi yksi, peitteisiinsä. Ainoa olento, jonka vielä erotin, jäi istumaan tulen ääreen ikäänkuin ajatuksiinsa vaipuneena. Silloin tällöin käänsi hän kasvonsa linnaani kohti, kuunnellaksensa. Viimein hän nousi ja sammutti tulen jalallaan.
Oli ihana yö ja tähdet paloivat erinomaisen kirkkaasti tummansinisellä taivaalla. Nojasin pyssyn päin muuria ja katselin tummaa olentoa tuolla alhaalla. Seurasin sitä silmilläni, kun se kyyryssä ja hitaasti nousi pientä kumpua ylös, joka johti asuntooni, pysähtyen joka kerta, kun vierivä kivi synnytti vähänkin ääntä. Nyt olento oli ainoastaan pari kolme askelta muurista ja näytti epäröivän. Vetäysin taaksepäin, valmiina seuraavassa silmänräpäyksessä karkaamaan ylös, ja silmäilin yhä muurin harjaa. Odotin muutaman minuutin, mutta mies ei pitänyt kiirettä ja minä kävin kärsimättömäksi.
Nousin hitaasti ylös, pyssy kädessä, kurkistin muurin yli — ja katsoimme toisiamme silmästä silmään. Yks, kaks olin painanut pyssyn suun miehen kasvoja vastaan. Hämmästynyt Shokalainen päästi veitsen, lankesi polvilleen ja rukoili ojennetuin käsin armoa. Kun olin häntä tarpeeksi taputtanut pyssyn lappeella, sai hän asiaan kuuluvan matkapassin mäkeä alas. Mies ei ollut murhaajaksi luotu, eikä hän nyt enää ollutkaan vaarallinen. Mutta katsoin kuitenkin parhaaksi pitää huolta siitä, ettei kukaan enää sinä yönä yrittänyt karkaamaan. Kaksi miestä koettikin hiipiä leiristä ulos, mutta minä sain sen estetyksi. Vihdoin koitti päivä ja levoton ja jännittävä yö oli loppunut.