KAHDESKYMMENES LUKU.
Tiibettiläinen leiri. — Shokalaisten petos ja rangaistus. — Vaarallinen yömarssi. — Mansing on taas poissa. — Merkillinen ilmiö. — Kova pakkanen. — Lafanja Mafan-järvet. — Pyhä Kelas. — Raparperia. — Perhosia. — Laama-erakko. — Ryövärien ympäröimänä.
Kun tein viimeisen tarkastusretken vuorelle linnamme taakse, olin kaukoputkella nähnyt tiibettiläisen leirin muutaman kilometrin päässä meistä pohjoiseen päin, ja ilmoitin siitä seuralaisilleni.
Seuraavana aamuna kaivaissamme suurimman osan tavaroistamme ja lähtöä puuhatessamme tuli eräs miehistä, Nattu nimeltä, luokseni ja tarjoutui viemään meitä suoraan Mansarovariin. Hän näytti olevan hyvin kiireissään ja lisäsi ettei kukaan löytäisi meitä sillä tiellä, jota hän meitä veisi ja että meidän sentähden sopisi matkustaa päivällä.
Me seurasimme Nattua, joka näytti tietä. Olin hyvin ihmeissäni siitä, että Shokalaiset nyt olivat niin valmiit kulkemaan etiäpäin. Pian selvisikin minulle, että hän tahallaan vei meidät semmoiseen paikkaan, jota juuri enin tahdoin välttää. Kun nuhtelin häntä ja kielsin kulkemasta enemmän siihen suuntaan, tekivät Shokalaiset kapinan, heittivät pois taakat ja yrittivät lähteä karkuun. Mutta he eivät olleet ottaneet Khanden Singiä lukuun. Salaman nopeudella asettui hän ladatuin kiväärin kulkueen eteen ja keskelle kapeata vuorensolaa, minun tehdessäni samoin vastakkaisessa päässä. Nyt heidän täytyi antautua. Niin vastemmieliseltä kuin tuntuikin, täytyi minun ankarasti rangaista heitä kaikkia ja Khanden Sing suostui tähän toimeen halulla, minun katsoessani, ettei kukaan päässyt livistämään tiehensä. Olin jo ennen pitänyt tutkintoa heidän kanssaan ja silloin olivat he suoraan tunnustaneet liittoutuneensa jättämään minut tiibettiläisille urkkioille, siten välttääksensä joutumasta Tiibettiläisten kidutettaviksi.
Viereiseltä korkealta kukkulalta havaitsin nyt, että paitse pohjoisessa, oli vielä idässä ja lännessäkin Tiibettiläisten leirejä. Vaikka siis olikin mahdotonta kulkea päivällä, joutumatta heidän näkyviinsä, kielsin kuitenkin kääntymästä takaisin etelää kohti. Keskustelin miesten kanssa, jotka nyt näkyivät alistuvan kohtaloonsa, ja he suostuivat seuraamaan minua Maiun-solalle (Lassan tiellä), johon otaksuttiin olevan noin 15 tai 18 päivän matka. He lupasivat hankkia minulle jaakkeja ja muonaa, ja minä puolestani sitouduin sitten päästämään heidät menemään. Kukkulalla ollessani olin niin tarkastanut seutua, että minä pimeän tullen, valaisevan kompassini avulla, itse saatoin kuljettaa mieheni ylös vuoriharjulle ja pitkin sitä 4,355 m. keskikorkeudessa Gyanema-Taklakotin polun yli.
Yö oli pimeä ja myrskyinen ja kulku monin paikoin vaikea, kun tie oli liukas ja irtonaisten kivien peittämä. Emme voineet nähdä kauaksi eteemme ja vaikka me rinteen tekemästä kulmasta saatoimme päättää kulkevamme syvänteen partaalla, emme syvällä allamme erottaneet muuta kuin omituisesti loistavan valojuovan — se oli epäilemättä joki.
En osannut selittää tätä veden loistetta, se ei saattanut olla heijastusta kuusta eikä tähdistä, sillä taivasta peitti juuri silloin mustat pilvet. Joella oli sitä paitse omituinen vihertävä väri, joka oli hyvin sähkövalon näköistä. Vaarallisimmilla paikoilla täytyi meidän pitkät matkat ryömiä käsin ja jaloin, eikä sittenkään tuntunut turvalliselta, sillä me kuulimme alasvyörivien kivien jyrinän, ja hitaasti heikkenevästä äänestä saatoimme päättää, että jyrkkä kallionseinä, jonka reunalla ryömimme, oli erinomaisen korkea. Niin vaikea ja väsyttävä oli tämä kulku, että tarvitsimme neljä tuntia kulkeaksemme muutaman kilometrin. Meidän täytyi tuon tuostakin vilusta väristen ja verta vuotavin käsin, laskeutua pitkäksemme lepäämään.
Nimiä huudettaessa kaipasimme Mansing raukkaa. Kun hänet viimeksi näimme, oli hän horjunut taakkansa alla, kovin läähättänyt ja alinomaa kompastunut. Kaksi miestä lähetettiin häntä hakemaan, mutta ne palasivat tunnin päästä tyhjin toimin. Tahdoin kuitenkin tehdä minkä voin, pelastaakseni tuon onnettoman ja lähetin nyt Khanden Singin ja Dolan samaan toimeen. Tunnin päästä he palasivat, tuoden Mansingin mukanaan. Hänen kätensä ja jalkansa olivat pahoin haavoittuneet ja viimemainitut niin kipeät, ettei hän voinut seisoa. Hän oli voimattomuuttaan kaatunut ja sattumalta Khanden Sing hänet löysi, kun hän pimeässä kompastui miehen tiedottomaan ruumiiseen. Minua ilahutti Mansingin löytäminen senkintähden, että hänellä oli huopapeitteeni ja valokuvauskoneeni.
Satoi ja tuli rakeita ja kylmä oli ja kirpeä. Me vaan yhä teimme nousua ylöspäin. Mansing ei voinut käydä ja Khanden Singin ja minun täytyi sen tähden tukea häntä. Kulku kävi pian vähemmän vaikeaksi, kun seurasimme lumiveden muodostamaa notkoa, jonka sivut suojasivat meitä kovalta tuulelta. Kuljimme n. 5 kilometriä. Sillä aikaa lakkasi myrsky ja taivas seestyi. Kun saavuimme solaan (5,050 metr.), hämmästyimme kaikki erästä kummallista valo-ilmiötä. Isommat kiintotähdet ja kiertotähdet tuikkivat semmoisella loisteella, etten koskaan ennen ollut senkaltaista nähnyt. Näytti siltä kuin olisivat ne heiluneet lyhyissä kaarissa edestakaisin taivaalla. Tämä näytti niin kamalalta, että ensin luulin näköni jollakin tavalla vioittuneen. Mutta seuralaiseni näkivät ihan saman ilmiön. Toinen kummallinen ilmiö oli se, että tähdet lähempänä taivaan rantaa upposivat vuoriselän taakse, mutta ilmestyivät heti taas sen yläpuolella. Lähempänä taivaanrantaa tähdet eivät niin taajaan heiluneet, mutta niitten muodostama kaari oli melkein toista vertaa isompi kuin suoraan päämme yläpuolella kiiltävien tähtien kaaret. Nämät tähdet heiluivat kuitenkin paljon taajemmin, varsinkin semmoisina hetkinä, kun itse tähteä ei enää näkynyt ja ainoastaan yhtenäinen valojuova havaittiin sinisellä taivaalla.
Tämä kummallinen valoilmiö, joka alkoi heti myrskyn tauottua, kesti hetkisen. Mutta heilumiset vähenivät vähitellen, kiintotähdet ja kiertotähdet kävivät taas liikkumattomiksi ja tuikkivat sangen kauniisti ja loistavasti.
Menimme solan yli ja pysähdyimme heti sen pohjoispuolella, sillä miesten jalat olivat semmoisessa tilassa, etteivät he kauvemmin jaksaneet kärsiä niiden kipua. Minimum-ilmapuntari osoitti ainoastaan 12° Fahr. ja kun ei ollut telttaa, täytyi meidän huopapeitteillä parhaamme mukaan suojata itsemme yökylmää vastaan. Herätessämme aamulla oli ilmapuntari noussut 300 Fahr., mutta meitä ympäröi paksu sumu, joka kylmäsi meitä. Minulla oli jääpuikkoja silmäripsissä ja parrassa, ja heti jäätyvä, suusta käyvä ilma veti nenän ja posket ohueen jääkalvoon.
— —
Tuskin tarvinnee mainita, että me öisin kulkeissamme sangen korkeita vuoriharjuja ylös ja alas, usein jouduimme moniin seikkailuihin ja vaaroihin, joita tässä ei saata kaikkia tarkemmin kertoa. Alinomaisissa rae- ja lumimyrskyissä kuljimme toiselta vuoriselänteeltä toiselle, leväten päivällä ja kulkien öisin. Me leiriydyimme tavallisesti sangen korkeilla paikoilla ja meidän täytyi paljon kärsiä elämän jokapäiväistenkin tarpeiden puutetta. Suuntasin matkamme Rakstal-järveä (Rakastal, usein lyhennettynä Rakstal, merkitsee Paholaisjärvi) kohti ja kerran noustuamme 5,066 m. korkeuteen, oli meillä komea näköala molempien suurten Lafan-kho ja Mafan-kho eli Rakstalja Mansarovar-järvien yli. Ei-tiibettiläiset kansat tuntevat paremmin nämät viimemainitut nimet.
Pohjoisessa näistä järvistä kohosi Titse, pyhä Kelas-vuori, muutamia satoja metriä korkeampana kuin muut Gangri-selänteestä lähtevät kukkulat. Tältä kohdalta saatoimme selvemmin kuin Laama Khokdenista erottaa ympäri vuoren juurta kulkevan nauhan, jonka tarun mukaan sinne oli uurtanut se köysi, jolla Rakas (perkele) yritti kiskoa jumalien istuinta alas.
Omituisen muotoinen Titse, "pyhä kukkula", on erittäin viehättävä. Se on, niinkuin jo sanoin, jättiläissuuruisen temppelinkaton näköinen, mutta minun mielestäni siltä puuttuu se muotojen sulava viehkeys, joka juuri tekee Jaapanin Fujiama-vuoren taiteellisessa suhteessa kauneimmaksi vuoreksi, minkä olen nähnyt. Titse on sangen kulmikas ja vaikka sen korkeus, juuren heleä väri ja lumijoukot sen rinteellä herättävätkin huomiota, ei se minua kumminkaan viehättänyt, vaikka näin sen koko korkeudessaan. Kun sen ympärillä leijaili pilviä, pehmittäen terävät piirteet, oli se kauniimpi. Mutta kauniimpana olen sen nähnyt auringon noustessa, kun sen itäsivu hohti punaisena ja keltaisena ja koko tuo majesteettinen kukkula kuvastui kullanloistavaan taustaan. Kaukoputkella saatoin varsinkin itäpuolella selvästi erottaa rotkotien, jota toivioretkeläiset kulkevat vuoren ympäri. Kerrottiin, etteivät muutamat vaeltajat tyytyneet tähän helpompaan tiehen, vaan kulkivat lumipengermällä, heti juuren yläpuolella. Lounaisella puolella näimme eräällä alemmalla kukkulalla tavattoman suuren kivioppaan (oboin).
Kulku Titsen ympäri kestää tavallisesti kolme päivää, muutamilta menee siihen vaan kaksi päivää ja suotuisissa oloissa on se kuljettu yhdessäkin päivässä. Pyhiinvaeltajat kulkiessaan mutisevat rukouksia, muutamin paikoin uhrataan, kiihkoisimmat matelevat käärmeen tavoin, toiset ryömivät käsin ja jaloin, kun toiset taas kulkevat takaperin.
Titse eli Kelas on 6,483 m. ja Nandifu sen länsipuolella 6,071 m. korkuinen; luoteessa tästä "pyhästä" vuoresta näkyy toisia vielä vähän korkeampia kukkuloita kuin viimeksi mainittu. Eläimiä näkyy runsaasti olevan. Kun piirsin edessäni leviävän maiseman, kiiti lumiantilooppi kevein askelin ohitseni. Ammuin thar-eläimiä, ja kiang'eja näimme lukemattomat määrät. Rehevää raparperia kasvoi aina 5,050 m. korkeudessa, samaten runsaasti erästä lajia keltakukkaa, ja 5,640 m. korkeudessa sain verkollani kaksi paria mustia ja valkoisia perhosia. Heillä näkyi olevan iso lentonivel, eivätkä kohonneet maasta muuta kuin 6 tahi 7 senttiin, ja räpyttelivät epätasaisesti siivillään. Ne lensivät harvoin enemmän kuin metrin verran ja istuivat sitten pitkät ajat liikkumattomina, ennenkuin taas yrittivät lentää. Samaa perhoslajia olin löytänyt jo alempana (5,050-5,340 m.) ja aina parittain.
Järviä lähestyessämme tuntui ilma olevan kosteutta täynnä ja tuskin oli aurinko laskenut, kun jo peitteemme ja vaatteet kävivät vahvasta kasteesta läpimärjiksi. Olimme 4.915 m. korkeudessa, syvässä vesiperäisessä notkossa, johon olimme ylängöltä laskeuneet jyrkkää kallionseinustaa pitkin.
Ylängöltä olimme nähneet savupylväitä nousevan Rakastal-järven seutuvilta ja olimme päättäneet taasen kulkea hyvin varovaisesti. Valmistimme illallisemme ja muutimme varmuuden vuoksi keskellä yötä vielä ylemmäksi luoteeseen. Täältä jatkoimme aamulla matkaamme komean ja kaunissaarisen Paholaisjärven yläpuolella.
"Näetkös saarta tuolla, sahib?" kysyi Nattu, osoittaen järvestä kohoavaa autiota kalliota. "Siellä asuu laamaerakko, pyhä mies. Hän on asunut siellä yksinään monta vuotta ja Tiibettiläiset kunnioittavat häntä suuresti. Hän elää melkein yksinomaisesti kaloista ja joutsenen munista, joita hän joskus sattuu saamaan. Ainoastaan talvisin, kun järvi on jäässä, on hän yhteydessä mannermaan kanssa ja silloin viedään hänelle tsambaa koko vuodeksi, sillä Rakastal-järvellä ei kulje lauttoja eikä veneitä, kun seutu on ihan metsätöntä. Erakko asuu luolassa, mutta menee tavallisesti ulos rukoillessansa Budhaa."
Seuraavana yönä, kun kaikki oli hiljaista, tuli heikon tuulen muassa pohjoisesta muutamia heikkoja, epäselviä ääniä. "Mitä se on?" kysyin minä. "Se on erakko, joka puhuttelee jumalaa. Joka yönä nousee hän kallion huipulle ja rukoilee siellä suurta Budhaa."
"Miten käy hän vaatetettuna?" kysyin. — "Nahoissa."
Illan suussa jouduimme laaksoon, jossa oli paljon miehiä ja naisia, satoja jaakkeja sekä vähä päälle kolmekymmentä pientä hevosta leiriytyneinä. Shokalaiset kävivät levottomiksi ja väittivät meidän joutuneen dakujen, ryövärien, joukkoon. Minä olin toista mieltä, ja kun Kahi sanoi, että kielestä parhaiten erotti dakun muista Tiibettiläisistä, tuntui minusta yksinkertaisimmalta itse ottaa asiasta selkoa. Dakut, sanoi hän, huutavat puhuessaan ja käyttävät epähienoa kieltä, kun sitä vastoin varakas Tiibettiläinen puhuu matalalla äänellä ja hienompaa kieltä. Shokalaiset eivät kuitenkaan pitäneet tuumastani.
Oli kuitenkin tehtävä päätös, sillä olimme joutuneet pulaan ja siitä voimme päästä ainoastaan kahdella tavalla. Meidän tuli käydä ihan Tiibettiläisten leirin ohi, talli tehdä mutka etelään erään vuoren ympäri ja siitä tulisi meille paljon vaivaa ja ajanhukkaa. Me odotimme yön tuloa ja tarkkailimme, itse näkymättöminä ylängön reunalla, Tiibettiläisiä alhaalla laaksossa. Auringon laskussa vetäysivät he, tavallisuuden mukaan, telttoihinsa. Yöllä lähdin minä yksin leiristä, kiipesin alas vuorelta laaksoon ja kurkistin erääseen telttaan. Miehet istuivat kyyristyneinä tulen ympärillä, jossa kaksi teekattilaa kiehui. Eräs ukko, jolla oli hyvin selvät mongoolilaisct kasvonpiirteet, pyöritti ahkeraan rukouspyöräänsä vasemmalta oikealle, koneellisesti lausuen: Omne mani padme hun, mitkä sanat ovat Sanskritista lainatut ja tarkoittavat Budhan syntymistä lootus-kukasta ja merkitsevät sanasta sanaan; "O jumala, jalokivi, joka ilmestyt lootus-kukasta."
Kaksi tai kolme miestä, joiden kasvoja en voinut tarkoin erottaa, kun he istuivat kyyristyneinä, laskivat ahkerasti rahaa ja tarkastivat muutamia intialaisia käsitöitä, jotka oli shokalais-kauppiailta ryöstetty. Onneksi ei heillä ollut koiria leirissä, ja minä sain sentähden tutkia seudun ja valita paikan, josta me, heidän huomaamattansa, saattaisimme marssia ihan leirin ohi. Palasin miesteni luokse ja vein heidät yösydännä leirin lävitse. Me kuljimme vielä muutamia kilometriä ja leiriydyimme hyvin suojattuun paikkaan, jossa saimme nauttia muutaman tunnin lepoa.
Kun päivänkoitossa heräsimme, olimme hämmästykseksemme daku-lauman ympäröiminä. Ne olivat viime yön tuttaviamme, jotka olivat keksineet jälkemme, seuranneet niitä ja luullen meitä shokalais-kauppiaiksi, olivat nyt muka tulleet pienille ryöstökekkereille. Mutta lähemmäksi tultuansa saivat he sen sijaan niin lämpimän vastaanoton, että he silmänräpäyksessä livistivät tiehensä.