TOINEN LUKU.
Monikeinoiset tavaralaatikot. — Muona ja tieteelliset kapineet. — Vaatteet ja jalkineet. — Lääkkeet. — Ensimmäinen päivämatka. — Palveliat. — Kuinka tulin ottaneeksi uskollisen Khanden Singin palvelukseeni. — Pithoragarh. — Naisfakiirit. — Hyvin tuuletettu asumus. — Rajivari ja hänen väkensä.
Tiesin, että minun Naini Talista (1900 m. merenpinnan ja n. 17 m. läheisen järven yli) täytyi kuljettaa kaikki matkakapineeni kulien (miesten) selässä ja että ne sentähden oli jaettava saman-painoisiin taakkoihin, kukin painaen noin 21 kiloa. Sälytin koneeni, valokuvalevyni ja muut arat esineet lujiin laatikkoihin, joiden rakenteen olin itse keksinyt.
Neljä tämmöistä laatikkoa oli tehty hyvin höylätyistä ja tarkasti toisiinsa liittyvistä honkalaudoista, ja ne oli sisältä vuorattu sinkillä sekä tivistetty minun keksimälläni nesteellä, joka teki ne ilman- ja veden-pitäviksi; näitä saattoi käyttää moneen eri tarkoitukseen. Erikseen asetettuina tekivät ne tuolien virkaa, kolmesta laatikosta saatiin pöytä ja tuoli, toinen toisensa viereen asetettuina saatiin niistä sänky tahi vakava ja keveä vene, "puut" jolla saattoi kulkea syvien virtojen yli sekä tyyneellä ilmalla toimittaa syvyyden mittauksia.
Näitä laatikoita sopisi myös käyttää kylpyammeena itselleni ja seuralaisilleni, sekä valokuvauslevyilleni. Ajattelin vielä, että niitä parempien astioiden puutteessa saattaisi vedettömissä seuduissa käyttää vesiastioina.
Yksi tämmöinen täysinäinen laatikko oli juuri tarpeeksi suuri taakka yhdelle kulille ja kaksi tämmöistä saattoi helposti hihnoilla yhdistää ja ripustaa kuormasatulan kummallekin puolelle. Pääasiallisesti näiden laatikkojen lujuutta on kiittäminen siitä, että vaikka niitä paljonkin kolhittiin ja jyskittiin, niin valokuvat, piirustukset, kartat, koneet y.m. eivät olleet vähintäkään vammaa saaneet ennenkuin ne joutuivat Tiibettiläisten käsiin. Onneksi oli se osa työtäni jo valmis, joka tieteellisessä suhteessa oli tärkein.
Ruokavarat oli hankkinut tunnettu Bovrilyhtiö, joka oli ne järjestänyt minun neuvojeni mukaan, pitämällä lukua Tiibetin kovasta ilmanalasta sekä korkeista seuduista, joissa joutuisimme matkustamaan. Niissä oli paljon rasvaisia ja hiilipitoisia ynnä helposti sulavia ravintoaineita voimiemme ylläpitämiseksi korkeilla paikoilla ja kovissakin ponnistuksissa. Ruokavarat oli sälytetty tinalaatikkoihin ja nahkasäkkeihin. Veden-pitävässä laatikossa oli minulla 1000 patruunaa, 256 Manliher-kiväärilleni ja 500 revolveriani varten. Sitäpaitsi oli muassa puukkoja, messinkistä paula-lankaa, perhoisverkko, väkiviinapulloja käärmeitten säilyttämiseksi, potassium-nestettä hyönteisten tappamiseksi, arsenikkisaippuaa, luun-murtaja, haavurin-veitsiä y.m.
Muassani oli myös kolme valokuvauskonetta ja 158 tusinaa kuivia levyjä, sekä kaikki mitä tarvitaan kuvien valmistamiseen sen mukaan kuin niitä otettiin. Kokoamisvälikappaleet olin saanut British Museumin luonnonhistorialliselta osastolta, jolle olin luvannut eläimiä ja kasveja matkaltani. Minulla oli kahdet koneet tähtitieteellisiä havannoita ja mittauksia varten; niissä oli sekstantti, korkeuden-mittaaja, kaksi ilmapainon mittaajaa, kolme tekohorisonttia, väkevä tähtitieteellinen kaukoputki, erilaisia kompassia ja lämpömittaria, runsas määrä piirustus ja maalaus-aineita, vedenpitävä kronometrikello, taskukelloja, paperia nidottu kirjoiksi ja kääröiksi sekä erinkaltaisia almanakkoja vv. 1897-98
Varustuksiin kuului kevyt teltta, joka oli noin 2 metriä pitkä, puolentoista leveä ja metrin korkuinen. Tottuneena tällaisiin matkoihin otin itseäni varten ainoastaan kameelinkarvaisen huopapeitteen. Pukuvarastoni laitoin myös niin vähään kuin mahdollista, enkä sitä myös matkalla muutellut. Ainoa vaatekappale, jota joskus kaipasin, oli olkihattuni. Se oli minulla päässäni Himalaijan ylängöillä, samoinkuin tulikuumilla tasangoilla, sillä se oli kaikissa oloissa mukavin pään-peite. Kerran se kuitenkin kävi kelvottomaksi, kun muuan miehistäni, kantaessaan siinä munia, lankesi, jolloin munakorina käytetystä hatustani tuli mennyttä kalua. Sen tapauksen perästä kävin tavallisesti avopäin, kun minulla oli muassani ainoastaan pieni, liian ahdas lakki. Minulla oli keskulaisen vahva-anturaiset, neulotut jalkineet, eikä koskaan sauvaa, ja luen tämän yksinkertaisen pukimeni ansioksi sen, että saatoin nousta niin suuriin korkeuksiin kuin ihmisjalka harvoin on noussut. Lääkevarastoni maksoi vaan muutamia markkoja. Olen nim. varma siitä, että, kun luonnollisissa oloissa elää luonnollisesti ja antaa ruumiillensa tarpeeksi liikuntoa, ei ensinkään tarvitse lääkkeitä.
Ja niin minä lähdin matkalle.
Ensimmäisenä päivänä ratsastin Naini Talista hyvintunnettua tietä Khahnasta Almoraan, n. 50 kilom. Almora on viimeinen, vuoriasema lähellä rajaa, siellä toivoin löytäväni eurooppalaisen tahi oikeammin englantilais-intialaisen väestön, ja sinne asetuin muutamaksi päiväksi. Toivoin täältä saavani seuralaisekseni muutamia luotettavia vuorelaisia, mahdollisesti gurkha-soturia. Siinä toivossa käännyin tänne asetetun ensimmäisen gurkha-rykmentin everstiluutnantin puoleen, mutta turhaan. Ei auttanut, vaikka näytin kirjeitä, suosituskirjeitä ja muita papereita, joita olin saanut Englannin korkeimmilta virkakunnilta ja laitoksista, sekä koetin selvimmällä tavalla osoittaa Tiibetin matkani tieteellistä tarkoitusta.
Korkeammat virastot eivät kuitenkaan tuntuneet aivan taipumattomilta, jos minulla vaan olisi ollut aikaa odottaa muutaman kuukauden. Mutta koska matkani silloin olisi lykkääntynyt kokonaisen vuoden, siitä syystä että Tiibettiin johtavat solat syyskesästä ovat mahdottomia kulkea, päätin jättää siksensä kaiken "kuninkaallisen matkajärjestyksen" ja lähteä ilman gurkhaseuruetta.
Suureksi onneksi tapasin Almorasa erään herra Larkinin, joka oli minulle erittäin kohtelias ja antoi monta arvokasta tietoa teistä, sekä miten kuljetaan Tiibetin rajan englantilaisella puolella. Hän oli itse edellisenä vuotena kulkenut melkein rajalle asti ja tunsi paremmin kuin kukaan muu Englantilais-intialainen tämän osan Kumaonista. Lukuunottamatta Kumaonin komisariusta, eversti Griggiä, on hra Larkin todellakin ainoa Englannin virkamies, joka tuntee koillis Kumaonin, ja kuinka paljon Luoteismaakunnan hallitus on sen oman onnensa nojaan jättänyt.
Kun en siis saanut seuralaisekseni ketään ghurkhaa, täytyi minun hakea muita rohkeita, rehellisiä, voimakkaita, karaistuja ja terveitä miehiä, jotka hyvää viikkopalkkaa ja kaunista palkkiota vastaan matkan loputtua olisivat halullisia ottamaan osaa kaikkiin niihin vastuksiin ja vaaroihin jotka luultavasti meitä matkallamme kohtaisivat. Sekä Naini Talissa että täällä tuli niitä kymmenittäin tarjoutumaan minun palvelukseeni. Kaikilla heillä oli todistus, jossa kiitettiin heidän hyvää käytöstään, rehellisyyttään, tasaista luonnettaan, ahkeruuttaan ynnä muita parhaita ominaisuuksia, joita palvelialla saattaa olla. Jokaisessa todistuksessa oli jonkun, kenraalin, katteinin, v.t. kuvernöörin, tai jonkun muun etevän henkilön nimi. Etteivät nämät viimemainitut kuitenkaan olleet ansionmukaisesti palkinneet näitä erinomaisia palvelioitaan, näkyi siitä, että ne kaikki järjestänsä pyysivät lainaksi muutamia kolikoita, ostaakseen kenkäparin, huopapeiton ja ruokaa perheelle heidän poissaollessaan.
Kun kukkaroni ei myöntynyt ylläpitämään kaikkien tulevien seuralaisteni "rakkaita kotolaisia", päätin jättää koko asian tällä kertaa sikseen. Yhden poikkeuksen kuitenkin tein, mutta ainoastaan yhden. Istuessani eräänä päivänä huoneessani postitalossa (dâk bungalow), astui hullunkurisen näköinen olento sisään ja yhtämittaa lausuen tavallisen tervehdyksen "salaam", "salaam" tarjoutui palvelukseeni.
"Näytä minulle suosituskirjeesi!"
"Sahib, hum 'rekommendation' ne hai (Herra, ei minulla ole suosituskirjeitä"!)
"Hyvä, sitten minä otan sinut palvelukseeni."
Olin jo ennen mielihyvällä katsellut tätä miestä. Hänen kasvon-piirteensä ilmaisivat paljon enemmän luonteen lujuutta kuin muitten alkuasukkaitten kasvot. Pukunsa oli omituinen. Hänellä oli valkoinen turpaani ja lyhyitten samettiliivien alta pisti esille kelta- ja musta-raitainen villapaita, joka riippui housujen ulkopuolella. Jalkineita hänellä ei ollut, oikeassa kädessään kantoi hän vanhaa krokettikeppiä, jolla hän teki kunnia joka kerta kun menin ulos, tahi tulin sisälle. Päätin heti koetella häntä. Lähdin noin kello 9 aamulla ulos asioille ja käskin Khanden Singin — se oli hänen nimensä — harjata jalkineeni kunnes kotiin tulen ja näytin hänelle saapasmusteeni.
"Aha, sahib! (Kyllä, herra!)"
"Harjoja löydät täällä huoneessa."
"Bahut aha, sahib! (Hyvä on, herra!)"
Minä menin. Tullessani kotiin kello kuusi illalla, tapasin Khanden
Singin vielä otsansa hiessä harjaamassa ja kiillottamassa jalkineitani.
Tätä hän oli tehnyt koko päivän ja siihen käyttänyt parhaat hius- ja
vaateharjani.
"Voi sinua budmash, krab log, pagal! (kurja ihminen, lurjus, tyhmeliini!)" huusin minä kiukuissani, käyttäen niitä muutamia hindustanilaisia sanoja, joita olin oppinut. Kiistin häneltä nuo kiiltävät toalettikapineet, jolloin hän loukatun näköisenä osoitti työnsä "loistavaa" tulosta.
Näkyi selvästi, ettei Khanden Sing omistanut mitään eteviä palveliaominaisuuksia, eikä hän liioin ollut mikään mestari avaamaan soodavesipulloa. Siinä toimessaan hän aina osasi kylvettää minua sihisevällä vaahdolla, tahi antoi hän tulpan lentää suoraan kasvoihin.
Erään tämmöisen tapauksen jälkeen, ajoin Khanden Singin pois.
Luonteeni mukaista ei ole kuulematta, katsomatta rangaista alkuasukkaita pienimmästä virheestä. Mutta ajattelen, että kun aikanansa antaa tällaiselle juonikkaalle palvelialle vakavat, ei liian ankarat nuhteet, niin silloin tulevaisuudessa pääsee monesta mielipahasta. Varmaa vaan on, että Khanden Sing seuraavana päivänä tuli hakemaan krokettikeppiänsä, jonka hän kiirellisessä lähdössään oli unhottanut ja silloin nöyrin sanoin pyysi anteeksi tuhmuuttaan, samalla ojentaen minulle seuraavan kirjeen, jonka eräs babu basaarissa oli hänen puolestaan kirjoittanut:
"Hyvä herra!
Minä olen yksinkertainen mies, mutta kuulen, että aiotte ottaa kaksi gurkhalaissoturia mukananne Tiibettiin. Minä olen hyvä ja kunnon mies, ja sentähden parempi kuin mikään gurkha-mies. Tehkää hyvin ja ottakaa minä palvelukseenne!
Uskollinen palvelianne Khanden Sing." S Olihan tämä liikuttavaa. Hän sai anteeksi ja sai jäädä luokseni. Vähitellen hän edistyi, jotta hän jonkun ajan kuluttua oli täysin kelvollinen. Kun herra Larkin eräänä aamuna kävi luonani, näki hän Khanden Singin, jolla oli jotakin tointa huoneessa.
"Kuka tuo on?" kysyi hän.
"Minun palveliani."
"Mutta hän ei ole mikään palvelia. Hän on jonkun aikaa palvellut poliisilaitoksessa, ja on muuten liukas mies. Hän keksi kerran kokonaisen varasjoukon omassa kylässään, sai ne kaikki kiinni ja tuomituiksi, mutta siitä hyvästä ryöstettiin häneltä kaikki mitä hänellä oli."
"Minä aion ottaa hänet mukaani."
"Hän on hyvä poika", vastasi herra Larkin. "Sopii kaikessa tapauksessa ottaa hänet mukananne rajalle asti. Mutta en neuvoisi Teitä ottamaan häntä Tiibettiin."
Hän neuvoi Khanden Singiä olemaan tarkkaavainen ja huolellinen, ja entisen poliisikonstaapelin naama oli paljasta päivänpaistetta, kun hän lopultakin sai lupauksen seurata minua Bhot-maahan (Tiibettiin). Hänestä tuli minulle sitten ainoa peloton seuralainen ja kaikissa vaaroissa oli hän minulle uskollinen apulainen.
Maa Bhotiin asti on verrattain hyvin tunnettua, ja siksi mainitsenkin tästä matkani alku-osasta ainoastaan pääpiirteet.
Toukokuun 9 päivänä lähti koko matkavarastoni liikkeelle kahden Intialaisen johdolla rajaa kohden; itse lähdin seuraavana päivänä. Kahden päivän päästä olin Shorissa, joka myös tunnetaan nimellä Pithoragarh. Tie oli hyvää koko matkan ja kulki tiheiden kuusi- ja mäntymetsien lävitse, siellä täällä oli kauniita näköaloja metsäisille vuorijonoille. Kulku on kumminkin rasittavaa, alinomaa saa nousta ja laskea. Seuraavat numerot tätä seikkaa selittävät: 1632 metrin korkeudesta nousimme aina 2275 metriin, sitten taas alas 608 metriin, kapusimme taas ylös 1786 metriin Gangoli Hatissa, mutta pian taas jyrkkää rinnettä laskeuduimme 610 metriin. Kova kuumuus esti minua kulkemasta tavallista vauhtiani, emmekä sen vuoksi päässeet yöpaikalle, ennenkuin vasta auringon laskettua. Pimeässä hapuellessamme näimme kaukaa kiemurtelevia metsävalkeita, jotka ikäänkuin tuliset käärmeet luikertelivat vuoren rinteitä pitkin. Maanasukkaat olivat sytyttäneet kuivat korret ja pensaat, ja siitä nämät valkeat olivat alkunsa saaneet. Tällä tavalla useinkin hävitetään komeimmatkin metsät.
Pithoragarhissa (1975 m.) on vielä vuorenkukkulalla näkyvissä vanha linnoitus, jonka Loudon oli ghurkhalaisia vastaan rakentanut. Siellä on myös hyvin hoidettu spitaalisten sairaala, koulu ja lähetystalo. Maa on hedelmällistä ja siellä näkeekin hyvinviljeltyjä alueita, sekä taloja siellä täällä. Vettä on runsaasti ja vaikka kylien ja talojen lähellä ei olekaan metsää, tekee maakunta kuitenkin viehättävän vaikutuksen, kun näköalan taustana on korkeita metsäisiä vuoria. Kello ½ 7 aamulla lähdimme Pithoragarhista. Tal-tie jäi vasemmalle ja me kuljimme noin 1855 metrin keskikorkeudessa ja saavuimme Shadgoraan parhaiksi näkemään juhtatemppuja, kun bramiini siunasi vasikkaa. Mitättömän pienessä pyhäkössä, jonka ovesta minä kurkistin sisään, istui kyyristyneinä kaksi muodottoman rumaa akkaa, värittömät silmät päähän painuneina, ohuet hiukset suortuvissa ja kampaamatta, pitkät, luisevat kädet ja jalat, ja kynnet luonnottoman pitkät. He olivat ryysyissä ja hoitelivat ahkerasti kynttilöitä, jotka paloivat kömpelösti tehdyissä kivisissä kynttilänjaloissa pitkin seiniä. Kynttilänjalkojen joukossa oli muutamia kummallisen muotoisia kiviä. Akat eivät mahtuneet seisomaankaan tuossa körtsässä, vaan kulkivat nelinryömin. Minut nähdessänsä kurottivat he luisevat kätensä ja pyysivät almua. Kun annoin heille hopearahan, pistettiin se nopeasti tuonne eriskummallisten kivien alle, jonka jälkeen he kiihkeillä liikkeillä toimittivat minua poistumaan.
Vähän matkan päässä oli kolme tienhaaraa, joista lähdin kulkemaan keskistä myöden Askote nimistä paikkaa kohden. Matkalla saavutti meidät kova ukkosilma. Ankarat raekuurot, yhtämittaiset ja pauhaavat ukkosenjyrinät ynnä säkenöivät salamat erivärisille ja lumoaville valoineen seurasivat meitä koko matkamme autioilla vuorenrinteillä, kunnes myöhään illalla pääsimme Askoten kaupunkiin.
Täällä petyin suuresti, kun ei kukaan kantajistani vielä ollut sinne päässyt. Askotessa ei ollut mitään majapaikkaa tahi edes suojavajaa (daramsallaa; Daramsalla on kiviseinäinen vaja, rakennettu matkustajien ja alkuasukkaitten suojaksi.) Mutta "pundiitti" (intialainen oppinut) Jibanand pyysi minut ystävällisesti kouluhuoneeseensa, joka oli rakennettu laudoista, kattona oljet ja ruohot; rakennuksen ulkomuodosta ja muista suhteista ei ensinkään oltu välitetty. Ilmanvaihto huoneessani oli niin hyvä kuin suinkin toivoa saattoi. Yöllä kun makasin huopapeitteeseeni käärittynä, katselin leveitten seinärakojen lävitse tähtitaivasta. Auringon noustessa näki seinän-raoista koko maisemia, kunnes vähitellen majani ympärille kokoontui uteliaita alkuasukkaita raoista tarkastelemaan mitä kaikkia sahib siellä sisäpuolella toimitti. Suurella jännityksellä katselivat he, kun tämä ajoi partaansa, ja ilo oli ylimmillään, kun hän kylpiessään hieroi ruumistaan saippualla. Ihmetellen he katselivat, kun puin päälleni viimeisen tärkkipaitani, mutta ihastus kasvoi melkein kuumeeksi, kun vedin kellojani, merkitsin ilmahavainnoitani y.m.s. Tässä oli jo liikaa, ja kaikki pakenivat, kun pitelin lataamatonta kivääriäni.
Askoten kaupunki muistuttaa vanhaa keskiajan linnaa, jommoisia usein näkee keski Italiassa. Kohoten kummun huipulta keskellä tasankoa, on rajivarin (hallitsian) linnasta ihana näköala sitä ympäröivien vuorten yli. Linnaan näkyvistä korkeista kukkuloista mainittakoon Khipla ja Dafia sekä Duti-vuori toisella puolen Kali-virtaa, joka on Nepalin rajana. Kaupungissa ("gown") on noin kaksisataa taloa siellä täällä vuorenrinteellä; siinä on koulu, postikonttoori ja kaksi muhamettilaista kauppapuotia. Rajivarille oli juuri äskettäin valmistunut uusi linna, yksinkertaisesti, mutta taidokkaasti rakennettu eräästä ruskeasta kivilajista; ovissa ja ikkunoissa oli kauniita leikkauksia ja joka huoneessa oli eurooppalaiset tulisijat. Jokaisesta huoneesta oli yksi seinä jätetty avonaiseksi, joten koko huoneusto oli yhtenä ainoana komeana verantana, ja siitä oli ihana näköala vuorten yli pohjoiseen päin.
Askoten rajivarilla on ihan erityinen asema Kumaonissa. Ostettuaan v. 1855 takaisin maanomistusoikeutensa Askotessa, on hänellä nyt tsamindarin eli maaruhtinaan oikeudet ja hän on Kumaon piirissä ainoa, joka on saanut nämät oikeudet pitää. Jagat Sing Pal, rajivarin veljen-poika, vakuutti, että Askoten kansa on rehellistä ja hyväsydämmistä. Se ei koskaan anna rajivarille mitään aihetta huoliin, ja hän on heille isänä. He kääntyvät hänen puoleensa kaikissa huolissansa, sairaudessa ja hädässä, ja hän pitää heistä isällistä huolta. Rajivari ei ole rikas, luultavasti sentähden, että hän jakelee niin paljon kansalleen sekä on sangen vierasvarainen kaikille hänen maansa kautta matkustaville muukalaisille. Moni näistä ei ole kerjäläistä parempi, silloinkaan kun he matkustavat fakiireina tahi muina uskonnonhaaveilioina pyhälle Mansarovar-järvelle Tiibetissä.
Nykyinen rajivari Pushkar Pal kuuluu Ramkhanda-perheeseen ja on siis Auringon-hallitsia-suvun jälkeläinen. Hänen esi-isänsä asuivat Aoudhissa tahi Ajodjessa, josta he muuttivat Katjuriin Kumaonissa, missä rakensivat linnan. Vuoriseutu aina Killakanjiaan ja Jumna-virtaan asti kuului Katjurin hallitsialle. Hän otti nyt Maharajan arvonimen. Eräs suvunhaara muutti Katjurista Askoteen; mutta sen päämiehellä oli sielläkin perinnöllisenä arvonimenään rajivari, ynnä pal, joka kuuluu perheen jokaiselle mies-jäsenelle. Rajivari maksaa Intian hallitukselle vuotista veroa 1,800 rupiaa (4,284 markkaa). Gurkhahallituksen aikana ei hän maksanut mitään, paitsi satunnaisena lahjana: nafa eli muskus-eläimiä naapurillensa, Nepalin kuninkaalle, jonka kanssa hän oli läheisessä yhteydessä. Todellisuudessa hän siis on itsenäinen kuningas, mutta Pushkar Pal on kuitenkin aina ollut Intian hallitukselle uskollinen.
"Onko kansa rajivarille hyvin alamainen?" kysyin Jagat Sing Palilta.
"Kyllä, herra. Kun rajivari esim. istuu hallitusistuimellaan, tervehditään häntä kunnioittavilla 'salaam' tervehdyksillä. Hänen alamaisensa vievät oikean käden otsalleen ja tukevat kyynäspään vasemmalla kädellä merkiksi, että tällä tervehdyksellä on sellainen paino, että sitä tarvitsee tukea toisella kädellä".
Kun hän jakaa oikeutta, istuvat hänen miehiset sukulaisensa, ystävänsä ja palveliansa häntä likinnä: ensin hänen veljensä, sitten poikansa, sitten veljensä pojat j.n.e. Naiset eivät saa olla läsnä. Muuten ei ole mitään määrättyä tahi ankaraa seurustelu-sääntöä: rajiväriä ja hänen perhettään kohdellaan kuitenkin aina itämaisella alamaisuudella.