KOLMAS LUKU.
Raotit. — Liukas tie. — Taikausko. — Villien kotiin. — Valokuvaus. —
Asumuksia.
Olimme kulkeneet n. 125 kilom. kolmessa päivässä, ja koska miesten jalat olivat käyneet aroiksi, saivat he levätä yhden päivän. Itse kävin katsomassa villejä metsä-ihmisiä rootteja eli rajia, niinkuin he itsensä nimittävät. He asuvat monta penikulmaa metsien sisässä, ja päästäkseni heidän lymypaikkoihinsa täytyi minun astua jyrkkää rinnettä alas. Kuljettava tie oli erinomaisen liukasta, sillä se oli kuivan ruohon ja männynneulasten peittämä. Minun täytyi riisua kengät ja sukat, että pysyisin jaloillani. Muassani oli yksi Intialainen ja eräs mies Askotesta. Tulimme alas pikemmin kuin olisimme tahtoneet ja keksimme sitte pienen polun, jota seurasimme kunnes tapasimme miehen, joka koetti piiloutua muutaman puun taakse.
Hän oli villin näköinen, alaston ja kampaamaton. Takkuinen tukka ulottui hartioille asti, mutta parta ja viikset olivat ohuet. Hän katseli meitä epäilevin silmin ja oli hyvin haluton näyttämään meille tietä sinne, missä hänen heimonsa asusti. Hän oli raotti ja hänellä oli kyllä hyvät syynsä, miksei hän tahtonut viedä meitä kotiinsa, päättäen hänen sanoistaan oppaalleni: "Meidän tykönämme ei ole vielä kukaan valkoinen mies käynyt, ja jos joku semmoinen tulee, täytyy meidän kaikkien kuolla. Vuoren henget tulevat estämään teitä pitemmälle pääsemästä, emme me. Te tulette paljon kärsimään, sillä raotteja valvova henki ei päästä teitä meidän koteihimme."
Minä annoin hänelle rupian, jota hän käänteli ja punnitsi kädessään. "Saatte tulla", mutisi hän, "mutta sitä te vielä kadutte. Teitä kohtaa paljon onnettomuutta."
Hänen äänensä oli niin omituisen surullinen, ikäänkuin hän olisi ollut haltioissaan sekä vaan lausunut jonkun salaisen olennon uhkauksia. Sanansa vaikuttivat sinä hetkenä minuun voimallisesti, mutta seurasin häntä kuitenkin parhaani mukaan, kun hän apinan ketteryydellä kiipesi tavattomien kivilohkareitten yli pitkin tietämme. Tämä oli vaivalloista kyllä, sillä meidän täytyi alinomaa hypätä toiselta kallionlohkareelta toiselle, tahi kavuta kaatuneitten puitten yli. Polku kävi yhä selvemmäksi ja luikerteli pian erästä kallionseinää ylös, joka äkkijyrkkänä yleni syvästä rotkosta.
Me jatkoimme nousuamme, kunnes hikisinä ja hengästyneinä saavuimme avaraan luolaan liuskakivi-vuoressa. Puoliympyrän muotoisella ylennyksellä näimme täällä noin kaksitoista, melkein alastonta miestä; muutamat istuivat kantapäillään, nojaten kyynäs-päitään polvia vastaan, muutamat makasivat suullansa. Eräs poltti kuivatuita lehtiä hintulaisella piipulla. Otin ryhmästä pika-valokuvan jolloin he hämmästyksellä ja epäillen töllistelivät odottamattomia vieraitaan. Toinnuttuaan ensi hämmästyksestään hyppäsi kaksi vanhempaa miestä ylös ja kielsivät hurjilla liikkeillä minua tulemasta lähemmäksi. Siitä huolimatta menin kuitenkin näitten tuimain ja vihaisten ihmisten luokse.
"Täällä ei koskaan ole ollut ketään muita kuin raotteja. Sinun täytyy pian kuolla. Sinä olet suututtanut Jumalan" huusi eräs vanha mies tulisella kiivaudella. Taivutetuin polvin ja koukkuselkäisenä työnsi hän päätään minua päin, pui nyrkkiänsä ihan nenäni alla sekä pyöritteli niitä ympäri ilmassa. Avattuaan ne silmänräpäyksesi, puristi hän ne taas niin lujasti kiinni, että kynnet tunkivat kämmeneen.
Silmäkulmiaan tämä vanha raotti ei rypistänyt, vaan veti ne ylöspäin, joten hänen sileään otsaansa tuli syvää uurteita, jotka suorina viivoina ulottuivat toisesta korvasta toiseen. Hänen luonnostaan leveät ja litteät sieramensa laajenivat ja nousivat niin, että poskille muodostui kaksi syvää, nenästä lähtevää viivaa. Suu oli auki ja alahuulen värähdys osoitti selvään, ettei mies paljon voinut puhe-elintään hallita. Silmät, jotka alkuaan näyttivät olleen ruskeat, olivat nyt värittömät, mutta sitä myöden kuin kiukkunsa kasvoi, kävivät ne eloisemmiksi. Hän avasi ne selkiselälleen ja terät laajenivat, vaikka aurinko paistoi häntä suoraan silmiin.
Muutama muukin osoitti tyytymättömyyttään samalla tavalla. Alutta toiset, varsinkin kaksi nuorukaista, joilla oli surulliset kasvot, maahan luodut suuret silmät ja tuuhea musta tukka, seisoivat liikkumatta etäämpänä, nojaten päänsä oikeata olkaa vasten ja leukansa käteen. Kasvojen piirteet olivat ihan tyynet, ei ainoakaan lihas niissä liikkunut.
Eräs mies, jolla oli eriskummainen pää ja näytti olevan mongoolin ja neekerin sekarotua, tyyntyi ensiksi koko joukosta. Läpitunkevasti, mutta samalla epävakavin katsein vävähtävillä kasvoillaan, tarkasti hän minua tarkemmin kuin kukaan muu oli tehnyt ja näytti vakuuttavan heille, etten ollut tullut tekemään heille mitään pahaa. Hän viittasi muille, että he lopettaisivat uhkauksensa, istahti, jalat ristissä allansa, ja kehotti minua tekemään samoin.
Kun kaikki olivat levollisina istuneet, otin taskustani hopearahoja ja annoin jokaiselle yhden, paitsi eräälle, jonka kasvoissa tahdoin tutkia kateutta sen alkuperäisimmässä muodossa. Minä pidin häntä tarkoin silmällä ja näin hänen pian synkkänä menevän etäämmälle. Muut olivat nyt verrattain levolliset. Heillä näkyi; olevan synnynnäinen taipumus surumielisyyteen, enkä kaikista ponnistuksista huolimatta saanut heitä muutakuin heikosti hymyilemään. He käänsivät ja väänsivät rahaansa sormiensa välissä, vertailivat niitä toisiinsa ja näyttivät tyytyväisiltä. Kadehtia piti päätään toisista poiskäännettynä, eikä ollut näkevillään mitä tapahtui sekä alkoi, halveksivan näköisenä, kurkkuäänellä laulamaan surullista säveltä. Kun hän oli saanut tarpeeksi kärsiä, annoin hänelle kaksi rahaa yhden sijasta ja nytkös hän tyytyväisenä irvisteli.
Koetin sitten valokuvata heitä, mutta he katselivat konettani epäluulolla ja kun valokuvatessani eri ryhmiä levy toisensa perästä tuli näkyviin, hypähtivät he peljästyneinä joka kerta kuin jänne napsahti.
"Jumalat suuttuvat sinulle tuosta," sanoi eräs raotti, osoittaen valokuvauskonettani "jollet anna meille suurta valkoista rahaa." Käytin tilaisuutta hyväkseni ja lapasin heille kaksi "suurta rahaa", jos veisivät minut mökkeihinsä, jotka olivat muutama sata askelta alempana kallionseinässä kuin kotkan pesät; mutta silloin heidän tulisi antaa minun ei ainoastaan nähdä, vaan myös koskea ja saada selitys kaikkeen mitä tahdoin.
He suostuivat ja me aloimme kiivetä alas äkkijyrkkää polkua, joka vei heidän mökkeihinsä. Sekä naiset, jotka kuultuaan vieraan saapuneen ja olivat kiivenneet sinne ylös katsomaan, että miehet auttoivat meitä alaskavutessamme. Pitäen toinen toistamme kädestä, luisuimme nyt kaikin yhdessä jonossa kovempaa vauhtia, kuin juuri olisimme halunneet, kallionjyrkännettä alas. Muutaman kerran kompastui joku alkuasukkaista tai minä itse ja olimme vetää kaikki muut kanssamme alas syvyyteen, naisten huutaessa niin että kaikui vuorissa ympärillämme. Tuntui sentähden hauskalta kun saavuimme mökkeihin virran rannalle. Nämät mökit olivat sanomattoman kurjat. Seinät olivat palmikoiduista oksista, ja kattona oli heiniä. Ne olivat rakennetut pitkin vuorenseinämää ja olivat lähes kolme metriä pitkät, jaetut kahteen huoneeseen, joissa kummassakin asui yksi perhe. Huonekaluja ei ollut ja talouskapineina oli muutama astia alkuperäisintä lajia. Siellä näki puukuppeja, joita terävillä kivillä oli puukappaleesta koverrettu, uusimmat oli tehty huonoilla intialaisilla veitsillä. Heidän maanviljelynsä työkapineineen oli aivan alhaisella kannalla. Ruokavaransa säilyttivät he verkkopusseissa. Heidän parhaana ravintoaineenaan ennenaikaan oli virrasta saatu kala, villieläinten liha ja kasvien juuret. Mutta nyt he jo nauttivat leipääkin ja samoinkuin muutkin villit kansat rakastavat he väkijuomia. Raottien mökit olivat sisäpuoleltaan niin yksinkertaiset ja tyhjät, että siitä tuskin tarvitsee kertoa, ja löyhkää, joka niistä lähti, ei saata sanoin kuvata.
Eräässä mökissä, johon astuin, oli naisia ja miehiä kyyristyneinä tulen ääressä. Naiset kantoivat hopeasormuksia ja kaulassa lasihelmiä; miehillä oli tuskin muuta päällään kuin korvarenkaat. Yhdellä ainoalla oli pieni vyö uumansa ympäri. Naisilla oli lanteilla ohut vaatekappale intialaista kangasta, Askotesta ostettu.
Kun lähemmin tarkastin heidän kasvojansa, huomasin että monet piirteet niissä ilmaisivat etäistä mongoolilaista alkuperää, mutta niiden toisin muodostumiseen on vaikuttanut ilmasto, maanluonto ja todemmukaisesti myös muitten kansojen kanssa tehdyt avioliitot. Raotit ovat sangen alhaista rotua, niinkuin tähän liitetyistä kuvista näkyy. Naisten pääkallot olivat erinomaisen pienet, otsa matala, ja vaikka lie näyttivät ihan järjettömiltä, huomasin kuitenkin että he olivat jotenkin älykkäitä. Heillä oli ulkonevat poskipäät, nenä oli pitkä ja litteä sekä leveä ja pyöreäpäinen niinkuin mongoolien. Leuka oli enimmäkseen pyöreä ja hyvin taappäinen. Huulet ohuet ja kiinni, suupielet ylösvedetyt. Alaleuka oli sangen lyhyt ja soukka, yläleuka oli sitä vastoin suhteettoman suuri pääkallon suhteen. Korvat, suuret ja ulkonevat, saattavat kuulla kaukaisiakin ääniä.
Miehillä oli kauniimmat päät kuin naisilla. Otsa korkeampi ja leveämpi, nenä muuten samallainen kuin naisillakin, mutta lyhyempi, leuka ei juuri yhtä paljon taaksepäin, koko alaleuka erinomaisen kapea, mutta yläleuka suhteettoman suuri niinkuin naistenkin.
Raotit ovat epäilemättä sekarotua ja niissäkin harvoissa, joita tapasin, oli niin suuria eroavaisuuksia, että oli vaikea selittää niitten olevan samaa alkuperää. Kaikilla oli tuuhea, pikimusta tukka, joka ei koskaan kasva yli tavallisen pituuden. Se ei ole karkea luonnostaan, mutta tavallisesti niin likainen, että se näyttää karkealta. Yleensä heidän ruumiissaan ei ole karvoja, paitsi kainalokuopissa; viiksistä ja parrasta ei kannata puhuakaan.
Miehet pitävät jakauksen keskellä päätä, niin että tukka lankeaa kahden puolen, mutta tuskin peittää korvia. Huomasin että nämät, samoin kuin Ainu-kansakin, ajoivat hiuksensa pois neliön-muotoisesta paikasta, keski kohdalla otsaa nenän ja tukan rajas’a. Naiset kampaavat sormilla tukkansa ja kokoovat sen takaraivalle nutturaksi.
Kauniimmat tästä heimosta olivat hoikkavartaloiset, eivätkä olleet liiaksi lihavia. He olivat sekä notkeita että jänteviä, jäsenet sopusuhtaiset, ihon väri pronssiin vivahtava. Kaikesta likaisuudestaan ja kurjuudestaan huolimatta viehättivät he minun taidemieltäni varsinkin majesteetillisella ryhdillään. Huomasin että he hengittivät hyvin tasaisesti ja säännöllisesti nenän lävitse, pitäen suutaan tiukasti kiinni. Heidän jalkansa olivat siitä omituiset, että toinen varvas oli kaikkia muita varpaita paljon pitempi, josta päättäen he saattoivat käyttää varpaita sormina. Kämmenissä ei ollut yhtään viivoja, kynnet olivat litteät, peukalot typistyneet ja viimeinen jäsen aivan lyhyt.
Että raotit meidän päivinämme ovat ruvenneet käyttämään vähän vaatteita ja koristuksia sekä hiukan muuttaneet elatustapaansa, on kokonaan Askoten rajivarin ansio, joka pitää isällistä huolta alamaisistaan, varustaen heitä kaikellaisilla ruokavaroilla. Ainoastaan joku raotti on viime vuosina käynyt Askotessa, koska he ovat pelkuria ja arkaluontoisia ja näyttävät tyytyvän yksinkertaisiin asumuksiinsa Khipulan metsissä, joita he pitävät omaisuutenaan. Kalastus ja metsästys on heidän ainoa toimensa. Parhaimpana otuksenaan kuuluvat he pitävän suurempaa Himalajan apinaa, vaikka minä omien huomioitteni mukaan luulen heidän syövän kaikkea mitä saavat.
Yleensä luullaan, että raottilaiset naiset elävät tarkoin muista erillään eivätkä saisi näyttäytyä vieraille. Että tämä väite on perätön, näkyy parhaiten alla olevasta raottilaisnaisten valo- kuvasta, jonka sain ottaa ilman että miehet sitä ensinkään vastustivat. Ile ovat yleensä siveät, ja kuvani osoittaa, että jos raottilaismiehet pitäisivätkin heitä kauniina, niin vieraan kumminkin olisi vaikea löytää heidän piirteissään minkäänlaista kauneutta.
Heidän väkilukunsa on yhä vähenemässä, pääasiallisesti ja epäilemättä siitä syystä, että sukulaisten välisiä naimisia suuresti suositaan. Naiset eivät kuulu olevan hedelmättömiä, mutta paljon kuolee pieniä lapsia. He hautaavat kuolleensa ja uhraavat muutaman päivän sen jälestä ruokaa ja vettä vainajan hengelle.
En voinut saada mitään tietoja heidän häämenoistaan, taikka siitä oliko heillä ensinkään semmoisia. Mutta sukulaisrakkaus oli heissä voimallinen. He ovat taikauskoisia ja sekä pelkäävät että kunnioittavat vuoren henkiä, aurinkoa, kuuta, tulta, vettä ja tuulia. En tiedä onko heillä mitään jumalan-palveluksen muotoa. En ainakaan nähnyt minkäänlaista rukouksen tahi uhraamisen merkkiä.
Raotit väittävät olevansa kuninkaallista alkuperää eivätkä taivu minkäänlaisiin alamaisuuden-osoituksiin. He eivät kumarra ketään eivätkä tervehdi muullakaan tavalla. "Muut kansat ovat velvolliset tervehtimään meitä. Meissä on kuninkaallista verta, ja vaikka me vuosi satoja sitte vapaasta tahdosta vetäysimme metsiin, olemme me kuitenkin kuninkaitten jälkeläisiä."
Oltuani hetken aikaa näitten kuninkaallisten villi-ihmisten luona, kävivät he levottomiksi ja epäileviksi. Olin käännellyt, tarkastanut piirtänyt tahi valokuvannut kaikki heidän kapineensa, olin mitannut kaikki, miehet ja naiset, jotka olivat siihen suostuneet, sekä maksanut heille sovitun summan. Kun juuri olin sanomassa heille hyvästi, tuli harmaahapsinen ukko taas luokseni.
"Sinä olet nähnyt raottien kodin. Olet ensimmäinen vieras, joka sen on nähnyt, ja sinä saat paljon kärsiä. Jumalat ovat sinulle kovin vihaisia."
"Niin", jatkoi toinen raotti osoittaen rotkoa, "joka tuota tietä astuu, eikä ole raotti, häntä kohtaa suuri onnettomuus."
"Kush puruani, sahib!" (älä siitä huoli, mitä he sanovat, herra) keskeytti hänet oppaani. "He ovat pelkkiä villejä, eivätkä ymmärrä parempaa. En minäkään ole täällä ennen ollut ja saanen siis myös osani."
"Sinäkin saat paljon kärsiä," sanoi vanha raotti varmalla äänellä.
Raotit seisoivat ääneti ympärilläni minun asetellessani valokuvauskonetta paikoilleen. Näin selvästi, että heidän mielestänsä olin mennyttä miestä. He eivät vastanneet, kun jätin hyvästi, ja jos olisin ollut vähänkin taikauskoinen, olisi varmaan heidän juhlallinen, muumiankaltainen totisuutensa tehnyt minun levottomaksi.
Mutta koko tämä tapaus ja ukon sanat tunkivat elävästi muistooni vähän aikaa tämä jälestä, jolloin sain kärsiä kaikki hornan tuskat ja joka silmänräpäyksessä olin elävinäni uudestaan kaikki kuluneen elämäni kokemukset.