Baskervillen koira

by Arthur Conan Doyle

MERISOPIMUS

Sen vuoden heinäkuu, jolloin menin naimisiin, on erityisesti muistettava kolmen huomattavan tapauksen vuoksi, joiden ratkaisemisessa sain olla Sherlock Holmesille apuna ja tulin tilaisuuteen tutustua hänen menettelytapoihinsa. Muistiinpanoissani ne löytyvät nimillä "Toinen tahra", "Merisopimus" ja "Väsynyt kapteeni." Ensinmainittu käsittää kumminkin niin tärkeitä asioita ja koskee niin useita maan ylhäisimmistä suvuista, että ne vasta monen vuoden kuluttua voidaan julkaista. Sen voin kumminkin sanoa, ettei mikään Holmesin käsittelemistä jutuista niin selvään ole osoittanut hänen analyyttisen menettelytapansa arvoa, eikä tehnyt niin suurta vaikutusta niihin sekaantuneisiin henkilöihin. Minulla on vielä hallussani melkein sananmukainen pöytäkirja siitä keskustelusta, jossa hän esitti asian oikean laidan Pariisin poliisikuntaan kuuluvalle herra Dubuquelle ja Fritz von Waldbaumille, tuolle tunnetulle danzigilaiselle salapoliisille, jotka kumpikin olivat tuhlanneet voimansa sittemmin vääriksi huomattuihin otaksumiin. Täytyy kumminkin ehtiä hyvän matkaa uutta vuosisataa, ennenkuin tämän jutun vaaratta saattaa kertoa. Siihen mennessä siirryn luetteloni n:o 2:een, joka myöskin aikoinaan näytti saavan kansainvälistä merkitystä, ja jolle muutamat omituisuudet antavat erikoisen luonteen.

Kouluaikanani olin ollut hyvin hyvä ystävä eräälle Percy Phelps nimiselle pojalle, joka oli suunnilleen minun ikäiseni, vaikka paria luokkaa minusta edellä. Hänellä oli erinomainen pää ja hän sai palkintoja kaikenlaisissa aineissa, sekä viimein stipendin, joka saattoi hänet tilaisuuteen alkaa loistava uransa Cambridgessä. Hänellä oli hyvin vaikuttavia sukulaisia ja jo pikku poikina leikkiessämme hänen kanssaan tiesimme, että lordi Holdhurst, tuo suuri vanhoillinen valtiomies, oli hänen enonsa. Mutta noista ylhäisistä sukulaisistaan ei hänellä ollut suurta hyötyä koulussa; päinvastoin oli meistä hyvin hauskaa ajaa häntä ympäri koulupihaa ja lyödä häntä vitsalla säärille. Mutta olot muuttuivat, kun hän oli päässyt maailmaan. Minä olin kerran kuullut kerrottavan, että hänen kunnollisuutensa ja se vaikutusvalta, joka oli hänen käytettävänään, olivat hankkineet hänelle hyvän aseman ulkoministeriössä, mutta sen jälkeen en ollut häntä ensinkään ajatellut, ennenkuin seuraava kirje palautti hänet muistiini:

"Briarbrae Woking."

"Hyvä Watson! Varmaan muistat vielä 'Sammakon-pojan', Phelpsin, joka oli viidennellä luokalla, kun sinä olit kolmannella. Mahdollista on myöskin, että olet kuullut minun enoni avulla saaneen hyvän paikan ulkoministeriössä ja siellä saavuttaneen arvoa ja luottamusta, kunnes äkkiä kauhea onnettomuus hävitti kaikki toiveeni.

Ei maksa vaivaa kirjeessä selittää tuon hirmuisen tapauksen yksityiskohtia. Jos suostut pyyntööni, tulen luultavasti kertomaan ne sinulle. Parannuttuani nykyisin yhdeksän viikkoisesta aivokuumeesta, tunnen itseni vielä sangen heikoksi. Luuletko voivasi saada ystäväsi Holmesin sinun kanssasi matkustamaan tänne? Tahtoisin kernaasti kuulla hänen mielipiteensä asiasta, vaikka viranomaiset vakuuttavatkin minulle, ettei mitään voi tehdä. Koeta niin pian kuin suinkin tulla tänne hänen kanssaan. Joka minuutti tuntuu tunnin pituiselta eläissäni tässä hirvittävässä jännityksessä. Sano hänelle etten ole laiminlyönyt pyytää hänen neuvoansa siksi, että en osaisi antaa arvoa hänen kyvylleen, vaan senvuoksi, etten ole ollut täydessä tajussa siitä asti kun isku kohtasi minua. Nyt on pääni jälleen selvä, vaikka sairauden uudistumisen pelosta en uskallakaan asiaa paljon ajatella. Voimani ovat vielä niin lamassa, että minun, kuten näet, täytyy sanella kirjeeni. Tule, jos mahdollista, ja ota hänet mukaasi!

Vanha ystäväsi ja koulutoverisi

Percy Phelps."

Tässä kirjeessä oli jotain, joka liikutti minua; tuo usein kerrottu pyyntö, että koettaisin saada Holmesin matkustamaan hänen luokseen, oli niin harras. Niin syvään koski tuo kirje minuun, että olisin koettanut saada hänen pyyntönsä täytetyksi, vaikka se olisi ollut vaikeaakin, mutta nyt tiesin luonnollisesti että Holmes piti ammattiansa kauniina taiteena ja oli yhtä innokas antamaan, kuin häneen turvautuneet saamaan apua. Vaimoni oli samaa mieltä minun kanssani siinä, että minun hetkeäkään viivyttelemättä pitäisi esittää asia Holmesille, ja tuskin tuntia aamiaisen jälkeen olin siis taaskin noissa vanhoissa tutuissa huoneissa Baker Streetin varrella.

Holmes istui yönuttuun puettuna erään seinän vierelle asetetun pöydän luona innokkaasti työskennellen kemiallisissa tutkimuksissa. Suuri, kaareva retorti kiehui hurjasti Bunsenpolttimon sinervällä liekillä ja destilleerautuneet pisarat keräytyivät kahden litran astiaan. Ystäväni katsahti tuskin ylös, kun tulin sisään, ja minä ymmärtäen, että hänen tutkimuksensa oli tärkeä istuuduin nojatuoliin odottamaan. Hän otti lasipipetillä muutamia tippoja milloin yhdestä, milloin toisesta pullosta ja vihdoin tuli hän koeputki kädessään sen pöydän luo, jonka lähellä minä istuin. Oikeassa kädessä oli hänellä kappale lakmuspaperia.

"Sinä tulet tärkeänä hetkenä, Watson", sanoi hän. "Jos tämä paperi jää siniseksi, niin on kaikki hyvin. Jos se tulee punaiseksi, niin maksaa se yhden ihmisen hengen." Hän pisti sen koeputkeen ja silmänräpäyksessä muuttui paperin väri tummanlikasen punaiseksi. "Hm! Sen kyllä uskoinkin!" sanoi hän. "Minuutin kuluttua olen valmis, Watson. Tupakkaa löytyy tuolla turkkilaisessa tohvelissa." Hän meni kirjoituspöytänsä luo ja kirjoitti nopeaan muutamia sähkösanomia, jotka hän antoi palvelijapojalle. Sitten heittäytyi hän tuoliin minua vastapäätä ja veti polvet niin korkealle, että saattoi panna kätensä ristiin pitkien, laihojen nilkkojensa ympärille.

"Tuo oli vaan tavallinen pieni murha", sanoi hän. "Sinulla on varmaan parempaa tarjottavana. Sinä Watson, olet myrskylintu. Mistä nyt on kysymys?"

Minä annoin hänelle kirjeen ja hän luki sen mitä jännittyneimmällä tarkkaavaisuudella.

"Tästä emme saa paljoa tietää, vai kuinka?" sanoi hän antaessaan kirjeen takasin.

"Tuskinpa mitään, mielestäni."

"Käsiala on kumminkin huomattava."

"Mutta sehän ei ole hänen omansa."

"Ei ole kyllä. Se on jonkun naisen."

"Ei, tämän kyllä lienee joku mies kirjottanut," sanoin minä.

"Ei, nainen, ja sitäpaitsi aivan harvinainen nainen. Kun lähtee jotain asiaa ajamaan, on tärkeää tietää, että avun pyytäjä on läheisessä yhteydessä johonkin, jota hyvässä tai pahassa merkityksessä voidaan pitää poikkeusihmisenä. Tämä tapaus on jo herättänyt huomiotani. Jos olet valmis, niin lähdemme heti Wokingiin kohtaamaan tuota niin pahaan pulaan joutunutta valtio-miestä ja sitä naista, jolle hän kirjeensä sanelee."

Onneksi ehdimme Waterloohon niinsanotulle aamu-päiväjunalle. Tuskin tuntia myöhemmin olimme Wokingin havumetsäin ja kanervaisten kukkulain keskessä. Briarbrae oli erillään sijaitseva talo, jota laajat kukkaistutukset ympäröivät, ja muutamia minuutteja käveltyämme olimme ehtineet asemalta sinne. Annettuamme käyntikorttimme, pyydettiin meitä astumaan komeasti sisustettuun salonkiin, ja eräs lihavanpuoleinen mies, joka muutaman minuutin kuluttua tuli sisään, toivotti meitä sydämellisesti tervetulleiksi. Hän näytti olevan lähempänä neljää kuin kolmeakymmentä, mutta hänen poskensa olivat niin punaiset ja hänen silmänsä niin iloiset, että hän vielä näytti paksulta, vallattomalta pojalta.

"Sepä vasta oli hyvä, että te tulitte", sanoi hän ja pudisti voimakkaasti käsiämme. "Percy on kysellyt teitä koko iltapäivän. Poika raukka, hän tarttuu joka oljenkorteen! Hänen isänsä ja äitinsä pyysivät minua ottamaan teidät vastaan, sillä heistä on hyvin tuskallista mainitakaan tätä asiaa."

"Emme vielä tunne yksityisseikkoja ensinkään", sanoi Holmes. "Minä huomaan että te ette kuulu perheeseen."

Uusi tuttavamme näytti kummastuneelta, mutta silmätessään alaspäin alkoi hän nauraa.

"Vai niin. Te näitte nimikirjaimet medaljongissa", sanoi hän. "Siinähän on J. H. Ensin luulin, että olitte oikein sukkela. Josef Harrison on minun nimeni, ja koskapa Percy aikoo naida minun sisareni. Annien, niin tulee meistä ainakin langokset. Sisareni on sulhasensa huoneessa sillä hän on kahden kuukauden ajan lakkaamatta hoitanut häntä. Ehkä onkin parasta, että heti menemme sinne, sillä minä tiedän kuinka levoton Percy on."

Se huone johon meidät vietiin, sijaitsi samassa kerroksessa kuin salonki. Se oli sisustettu makuuhuoneeksi, mutta samalla myöskin arkihuoneen tapaan, kaikkiin nurkkiin ja sopukkoihin kauniisti soviteltuine kukkineen. Kalpea ja laihtunut nuori mies makasi sohvalla lähellä avonaista akkunaa, josta puutarhan runsas tuoksu ja kesän leuto ilma virtasi sisään. Muuan nuori nainen istui hänen vieressään ja nousi ylös nähdessään meidät.

"Pitääkö minun mennä, Percy?" kysyi hän.

Tämä tarttui hänen käteensä ja pidätti hänet. "Kas, hyvää päivää, Watson", sanoi sairas sydämellisesti. "Tuskinpa tunsin sinut noine viiksinesi, enkä luule, että sinäkään olisit voinut vannoa, kuka minä olin. Tämä on luultavasti kuuluisa ystäväsi, herra Sherlock Holmes?"

Minä esittelin hänet ja sanoin pari sanaa, jonka jälkeen me istuuduimme. Tuo lihava mies oli mennyt pois, mutta hänen sisarensa jäi huoneeseen ja hänen kädestään piti sairas yhä kiinni. Tytön ulkomuoto oli hyvin huomiota herättävä, hän oli ehkä hieman tanakka-tekonen, mutta hänellä oli mitä kaunein oliivinvärinen iho, suuret, tummat, etelämaalaiset silmät ja runsas, melkein sinimusta tukka. Hänen lämpimät värinsä saattoivat sulhasen kalpeat kasvot vastakohtaisuudellaan näyttämään vielä enemmän kärsiviltä ja riutuneilta.

"Minä en tahdo käyttää väärin aikaanne", sanoi tämä nousten istumaan sohvallaan. "Esipuheitta käyn suoraan asiaan. Nähkääs, herra Holmes, minä olin onnellinen mies, tulevaisuuteni oli hyvä ja olin juuri aikeissa mennä naimisiin, kun äkkiä hirveä onnettomuus hävitti kaikki minun toiveeni.

"Watson on luultavasti sanonut teille, että minulla oli paikka ulkoministeriössä, ja enoni, lordi Holdhurstin vaikutuksesta sain pian vastuunalaisen toimen. Kun enoni ministeristön muutoksessa tuli ulkoministeriksi, antoi hän minulle useita luottamustehtäviä, ja kun minun aina onnistui suorittaa ne hänen mielikseen, sai hän pian jokseenkin edullisen käsityksen minun kunnollisuudestani ja hienotunteisuudestani.

"Noin kymmenen viikkoa sitten, eli tarkemmin määräten, toukokuun 23:na päivänä, kutsui hän minut yksityiseen huoneeseensa ja onniteltuaan minua äsken suorittamani työn johdosta ilmoitti, että hänellä taaskin oli joku tärkeä tehtävä minulle.

"'Tässä ovat', sanoi hän ottaen harmaan paperikäärön kirjoituspöytänsä laatikosta, 'alkuperäiset asiakirjat siitä Englannin ja Italian välisestä sopimuksesta, josta, ikävä kyllä, jo on näkynyt muutamia uutisia sanomalehdistössä. On äärettömän tärkeää, ettei asiasta enempää saada tietää. Sekä ranskalainen että venäläinen lähetystö maksaisivat suuren summan saadakseen tietää näitten paperien sisällön, enkä ottaisi niitä tästä laatikosta, ellei olisi aivan välttämätöntä saada niistä jäljennös. Onhan sinulla pulpetti huoneessasi?'

"'On.'

"'Ota sitten tämä sopimus ja lukitse se siihen. Minä ilmoitan, että sinä jäät huoneistoon muiden mentyä, joten voit aivan rauhassa jäljentää sen, ilman että kukaan näkee, mitä teet. Kun olet lopettanut, lukitset sekä alkuperäisen kirjoituksen että jäljennöksen pulpettiisi ja annat ne minulle huomenna varhain.'

"'Minä otin paperit ja —'"

"Anteeksi, että keskeytän", sanoi Holmes, "mutta olitteko yksin keskustelun aikana?"

"Aivan yksin."

"Onko tuo huone suuri?"

"Kolmekymmentä jalkaa kukin sivu."

"Ja keskustelu tapahtui keskellä huonetta?"

"Melkein."

"Ja aivan matalalla äänellä?"

"Enoni puhuu aina matalalla äänellä. Minä en puhunut juuri ensinkään."

"Kiitos", sanoi Holmes ja sulki silmänsä. "Olkaa hyvä ja jatkakaa."

"Minä tein kuten hän käski ja odotin kunnes muut kanslian virkamiehet olivat menneet. Yksi heistä Charles Gorot, jonka paikka oli samassa huoneessa kuin minunkin, oli jälkeenpäin saanut jonkun tehtävän, ja senvuoksi jätin minä hänet yksin ja menin syömään päivällistä. Palatessani oli hän poissa. Minä tahdoin kiirehtiä työtäni, sillä tiesin että Josef Harrison, sama herra, jonka juuri näitte, oli kaupungissa ja aikoi matkustaa takasin Wokingiin yhdentoista junalla. Minä halusin kernaasti saada työni loppumaan ajoissa voidakseni matkustaa samalla junalla.

"Kun aloin käydä läpi sopimusta, huomasin heti sen olevan niin tärkeän, ettei enoni suinkaan ollut liioitellut sanoissaan. Yksityiskohtiin kajoamatta voin sanoa, että se tarkoin määräsi Englannin aseman kolmiliittoon nähden ja osoitti, mitä politiikkaa tämä maa tulisi seuraamaan, jos Ranskan laivasto veisi määräävän ylivallan Italian laivastolta Välimeressä. Ne kysymykset, joita siinä käsiteltiin, olivat puhtaasti meriasioita koskevia. Sen alle olivat ne korkeat viranomaiset, jotka olivat laatineet sopimuksen, piirtäneet nimensä. Kun olin silmännyt sen läpi, istuuduin sitä jäljentämään.

"Se oli pitkä ranskankielinen asiakirja, ja sisälsi 26 pykälää. Kirjoitin niin nopeaan kuin saatoin, mutta kello yhdeksän aikaan olin ehtinyt vasta kymmenenteen pykälään, ja minusta tuntui mahdottomalta ehtiä matkustamaan yhdentoista junalla. Ajatukseni tuntuivat raskailta ja hitailta osaksi päivällisen vaikutuksesta, osaksi siitäkin syystä, että olin työskennellyt koko päivän. Kupillinen kahvia selvittäisi aivojani, niin arvelin. Vahtimestarilla, joka asuu pienessä huoneessa portin vieressä, on tapana keittää paloviinakeittiöllä kahvia niille virkamiehille, jotka työskentelevät yli tavallisen ajan. Soitin senvuoksi häntä.

"Hämmästyksekseni tulikin hänen itsensä asemasta sisään eräs suuri, punakka, vanhanpuoleinen nainen, jolla oli esiliina edessään. Hän selitti olevansa vahtimestarin vaimo ja suorittavansa karkeampia töitä talossa. Pyysin häntä keittämään kahvia.

"Senjälkeen kirjotin vielä kaksi pykälää, mutta tunsin itseni yhä unisemmaksi, jonka vuoksi nousin ylös, kävelin pari kertaa edestakasin huoneessa ja venyttelin itseäni. Kahviani ei kuulunut, ja minä ihmettelin tätä viivytystä, kunnes vihdoin avasin oven ja syöksyin ulos asiaa tiedustelemaan. Suora, heikosti valaistu käytävä johti siitä huoneesta, jossa minä työskentelin, ja olikin ainoa tie siitä ulos. Se päättyi kaarenmuotosiin portaisiin, joiden alapäässä vahtimestarin huone oli. Keskellä portaita oli pieni penkere, johon suorakulmaisesti liittyi toinen käytävä. Tämä taasen johti kapeita portaita myöten eräälle sivuovelle, jota palvelijakunta käyttää, sekä myöskin virkamiehet tullessaan suoraan Charles Streetiltä.

"Kas tässä pieni pohjapiirustus huoneiston selvittämiseksi."

"Kiitos. Luulen ymmärtäväni teitä", sanoi Sherlock Holmes.

"On erittäin tärkeää että otatte tästä selvän. Minä menin alas portaita ja kuljin eteisen läpi vahtimestarin huoneeseen, jossa tämä istui nukkumassa tuolillaan pannun kiehuessa niin että höyry tuprusi sen ympärillä ja vesi ruiskusi lattialle. Olin ojentanut käteni herättääkseni hänet, kun äkkiä hänen päänsä yläpuolella oleva soittokello helähti ja hän heräsi.

"'Herra Phelps, mitä tahdotte?' kysyi hän katsoen aivan hämmentyneenä minuun.

"'Minä tulin alas katsomaan, eikö kahvi vielä ole valmistunut.'

"'Olin juuri asettanut pannun liekille, kun nukahdin.' Hän katsoi minuun ja sitten kelloon, joka vielä liikkui, ja hänen hämmästyksensä näytti yhä lisääntyvän.

"'Mutta jos te olitte täällä, niin kuka sitten soitti?' kysyi hän.

"'Kelloako?' vastasin. 'Mikä kello tuo on?'

"'Sitä soitatte te omasta huoneestanne.'

"Tuntui kuin jääkylmä käsi olisi tarttunut sydämeeni. Joku oli siis tullut huoneeseen, jossa nuo tärkeät paperit olivat pöydällä. Hullun tavoin syöksyin eteiseen, kiidin ylös portaita ja pitkin käytävää. Siellä ei ollut ketään, eikä myöskään huoneessani. Kaikki oli samassa kunnossa kuin minun lähtiessäni, ainoastaan asiakirja, joka oli uskottu huostaani, oli otettu pois pöydältä. Jäljennös oli jäljellä, mutta alkuperäinen kappale poissa."

Holmes ojentautui tuolillaan ja hieroi käsiään. Saatoin nähdä, että tämä arvotus oli hänen mieleisensä. "No, mitä teitte sitten?" kysyi hän aivan hiljaa.

"Ymmärsin heti, että varas oli tullut niitä portaita, jotka johtivat sivuovelta. Jos hän olisi tullut toista tietä, niin olisin luonnollisesti hänet kohdannut."

"Te olitte siis aivan varma siitä, ettei hän ollut voinut pysyttäytyä kätkettynä huoneeseen tai käytävään, joka niinkuin juuri sanoitte, oli vain heikosti valaistu?"

"Se oli aivan mahdotonta. Kummassakaan ei löydy niin suurta piilopaikkaa, että edes hiirikään voisi siihen ryömiä."

"Hyvä. Jatkakaa, jos suvaitsette."

"Vahtimestari, joka minun kasvojeni kalpeudesta oli huomannut, että jotain vaarallista oli tekeillä, oli kiiruhtanut minun jäljessäni ylös portaita, ja nyt me molemmat juoksimme pitkin käytävää ja alas niitä jyrkkiä portaita, jotka vievät Charles Streetille. Niiden alapäässä oleva ovi oli sulettu, mutta vain toisella lukollaan. Me sysäsimme sen auki ja syöksyimme ulos. Muistan aivan selvään, että erään läheisyydessä olevan tornin kello juuri silloin löi kolme kertaa. Kello oli neljännestä vailla kymmenen."

"Se on äärettömän tärkeätä", sanoi Holmes ja merkitsi jotain kalvostimeensa.

"Ilta oli hyvin pimeä ja ohut, leuto sade tihkui maahan. Charles Streetillä ei näkynyt ketään, mutta kadun päässä, Whitehallissa, oli tavallisuuden mukaan vilkas liike. Me juoksimme avopäin pitkin katukäytävää ja kulmassa tapasimme poliisimiehen."

'On tapahtunut varkaus', sanoin minä henki kurkussa. 'Muuan äärettömän tärkeä asiapaperi on varastettu ulkoministeriöstä. Onko kukaan mennyt tästä ohi?'

'Minä olen seisonut tässä neljännestunnin', vastasi hän, 'ja ainoastaan yksi henkilö on mennyt ohitseni. Se oli jokseenkin pitkä, vanhanpuoleinen nainen, joka oli puettu kirjavaan saaliin.'

'Oh, se oli minun vaimoni', sanoi vahtimestari. 'Ettekö ole nähnyt ketään muuta?'

'En ketään.'

'Silloin on varkaan täytynyt mennä toista tietä', huusi vahtimestari, vetäen minua käsivarresta.

Mutta minä en tahtonut häntä kuunnella, ja hänen yrityksensä vetää minua toiseen suuntaan lisäsivät epäluuloani.

'Minne päin meni tuo nainen?' kysyin.

'Sitä en tiedä. Minä huomasin hänet, kun hän meni ohitseni, mutta minulla ei ollut mitään erikoista syytä kohdistaa huomiotani häneen. Hänellä näytti olevan kiire.'

'Kauanko siitä on?'

'Vain muutamia minuutteja.'

'Eikö viittä minuuttia enempää?'

'Ei, en luule olevan.'

'Nyt te tuhlaatte aikaa, herra, ja joka hetki on kallis', huusi vahtimestari. 'Uskokaa, kun sanon, ettei minun eukollani ole mitään tekemistä tässä asiassa, ja seuratkaa toki minua kadun toiseen päähän. No, jos niin on, että te ette tahdo tulla, niin menen minä', ja hän lähti juoksemaan toiseen suuntaan.

Mutta minä kiiruhdin hänen jälkeensä ja tartuin häntä käsivarteen.

'Missä te asutte?' kysyin.

'Minun osoitteeni on n:o 16 Ivy Lane, Briston', vastasi hän, 'mutta älkää nyt lähtekö väärille jäljille, herra Phelps. Tulkaa minun kanssani kadun toiseen päähän, katsomaan emmekö voisi siellä jotain keksiä.'

En menettänyt mitään seuraamalla hänen neuvoaan. Yhdessä poliisimiehen kanssa kiiruhdimme ehdotettuun suuntaan, mutta siellä oli nähtävänä vain vilkas liike, ihmiset kulkivat edestakasin, kaikki kiiruhtaen suojaan sateelta. En nähnyt yhtään joutilasta kuleksijaa, en ketään, joka olisi voinut sanoa, mitä oli tapahtunut.

Palasimme takasin virastoon ja tutkimme ilman tulosta portaat ja käytävän. Huoneeseen johtava käytävä oli peitetty linoleumimatolla, jossa pienimmätkin merkit näkyvät. Tutkimme sen tarkkaan, mutta minkäänlaisia jälkiä ei näkynyt."

"Oliko satanut koko illan?"

"Kello seitsemästä saakka."

"Kuinka saattoi sitten olla mahdollista, ettei tuo apuri-nainen, joka kävi huoneessanne yhdeksän ajoissa, likasilla kengillään jättänyt minkäänlaisia jälkiä?"

"Minua ilahduttaa, että teette sen kysymyksen. Kysyin sitä itsekin, mutta sain tietää, että apurinaisilla on tapana riisua jalkineensa vahtimestarin huoneessa ja ottaa tohvelit jalkaansa."

"Se selittää asian. Sanoitte siis, ettei jälkiä näkynyt, vaikka ulkona satoi. Tapahtumain jakso tuntuu tässä hyvin vaikealta yhdistää. Mitä sitten teitte?"

"Tutkimme huoneen. Salaovelle siinä ei ole tilaa, ja ikkunat ovat ainakin kolmenkymmenen jalan korkeudella maasta. Ne olivat suljetut sisältäpäin. Matto on naulattu seinien reunoille, ja katto on tavallinen, Valkoseksi maalattu. Henkeni uskallan siitä, että sen, joka varasti paperit, oli täytynyt tulla ovesta."

"Kuinka on tulisijan laita?"

"Takkaa ei huoneessa löydy, vaan ainoastaan kamiina. Soittojohdon nauha riippuu kirjotuspöydän oikealla puolella, ja voidakseen soittaa on varkaan täytynyt mennä sen luo. Mutta miksikä hän olisi tahtonut soittaa? Se on aivan selittämätön salaisuus."

"Sen voi kyllä sanoa olevan hyvin tavattoman tapauksen. Mihin toimenpiteisiin sitten ryhdyitte? Huoneen tutkimisella tarkoititte luonnollisesti saada selville, oliko jäänyt jotain merkkejä varkaasta — oliko siellä sikarinpätkää, hansikasta, hiusneulaa tai muuta senkaltaista?"

"Mitään sellaista ei löytynyt."

"Tuntuiko mitään hajua?"

"Sitä emme todellakaan ajatelleet."

"Heikko tupakanhaju olisi sellaisessa tutkimuksessa ollut suuriarvoinen havainto."

"En itse polta koskaan ja luulen kyllä, että olisin huomannut, jos olisi tuntunut tupakanhajua. Siellä ei ollut kerrassaan mitään, josta olisi saanut johtoa. Ainoa asia, josta saatoin pitää kiinni, oli se, että vahtimestarin vaimo, rouva Tangey, oli kiireesti lähtenyt talosta. Mies ei voinut siitä antaa muuta selitystä kuin sen, että hän aina niihin aikoihin meni kotiin. Poliisimies ja minä päätimme parhaaksi vangita vaimo, ennenkuin hän olisi ehtinyt luovuttaa paperit muille, jos hän nimittäin oli ne ottanut.

"Tieto varkaudesta oli jo ehtinyt Scotland Yardille ja herra Forbes, tuo nuori salapoliisi, saapui paikalle ja ryhtyi tarmokkaasti asiaan. Vuokrasimme kaksirattaiset vaunut ja puolen tunnin päästä olimme ehtineet n:o 16:een Ivy Lanen varrelle. Nuori tyttö, jonka sittemmin saimme tietää olevan Tangeyn vanhimman tyttären, avasi oven. Hänen äitinsä ei ollut vielä tullut kotiin, ja meitä pyydettiin astumaan kadun puoleiseen huoneeseen.

"Noin kymmenen minuutin päästä koputettiin portille, ja silloin teimme erehdyksen, josta suuresti moitin itseäni. Sen sijaan että itse olisimme menneet avaamaan, annoimme tytön mennä. Kuulimme hänen sanovan: 'Äiti, siellä sisällä on kaksi herraa, jotka tahtovat teitä puhutella', ja heti sen jälkeen kuulimme jonkun kolisevin askelin kiiruhtavan käytävää pitkin. Forbes sysäsi oven auki, ja molemmat juoksimme pihanpuoleiseen huoneeseen eli keittiöön, jonne nainen kumminkin oli ehtinyt ennen meitä. Hän katsoi meihin uhmailevasti, mutta tunnettuaan minut, näytti hän suuresti kummastuvan.

"'Sehän onkin herra Phelps kansliasta!' huudahti hän.

"'Kas niin, sanokaa keneksi meitä luulitte, kun äsken niin kiiruhditte?' kysyi salapoliisi.

"'Minä luulin teidän olevan ryöstömiehiä', sanoi hän. 'Muuan käsityöläinen on tuottanut meille ikävyyksiä.'

"'Sillä ette pääse', sanoi Forbes, 'Meillä on syytä luulla teidän varastaneen muutaman tärkeän paperin ulkoministeriöstä ja että te juoksitte tänne sitä kätkemään. Teidän täytyy seurata meitä Scotland Yardille tarkastettavaksi.'

"Vakuutukset ja vastustus eivät auttaneet mitään. Hankimme suuremmat vaunut ja istuuduimme niihin kolmisin. Sitä ennen olimme kumminkin tutkineet keittiön, varsinkin tulisijan, nähdäksemme oliko hän ehtinyt viskata paperit sinne ollessaan silmänräpäyksen ajan yksin huoneessa. Mutta siellä ei ollut tuhkaa eikä minkäänlaisia palaneita paperikappaleita. Tultuamme Scotland Yardille annoimme hänet erään naispoliisin huostaan. Odotin tuskissani tarkastuksen tulosta. Rouva Tangeylla ei papereita ollut.

"Silloin vasta ymmärsin aseman kamaluuden. Tähän saakka olin ollut täydessä toiminnassa, ja siihen olivat ajatukseni olleet kokonaan kiintyneet. Olin niin varmaan uskonut saavani paperin heti takasin, etten ollut uskaltanut ajatellakaan, mikä olisi seuraus, jos en onnistuisi. Mutta nyt en enää mitään voinut, ja minulla oli hyvää aikaa tutkia asemaani. Se oli kauhea. Watson voi vakuuttaa että jo poikana olin jokseenkin hermostunut ja herkkätuntoinen, eikä luontoaan voi muuttaa. Minä ajattelin enoani ja hänen virkaveljiään ministeriössä, ajattelin häpeää, jota olin tuottanut hänelle, itselleni, kaikille, jotka olivat minun kanssani tekemisissä. Mitä merkitsi se, että olin joutunut harvinaisen onnettomuuden uhriksi? Sellaista ei oteta lukuun, kun on kysymys valtiollisista asioista. Minä olin kukistunut, häpeällisesti kukistunut. En tiedä mitä tein. Luultavasti panin toimeen aika mellakan. Himmeästi olen muistavinani, että joukko virkamiehiä keräytyi ympärilleni koettaen minua tyynnyttää. Yksi heistä ajoi minun kanssani Waterloo-asemalle ja vei minut Wokingiin menevään junaan. Luultavasti olisi hän seurannut minua koko matkan, ellei täällä läheisyydessä asuva tohtori Ferrier olisi matkustanut samalla junalla. Hän oli kyllin ystävällinen pitääkseen huolta minusta, ja siinä hän tekikin hyvin, sillä jo asemalla sain raivokohtauksen ja kun ehdimme kotiin, riehuin kuin hullu.

"Voitte kuvitella mikä hämminki syntyi, kun tohtorin soitto herätti kaikki unestaan, ja he tapasivat minut sellaisessa tilassa. Annie raukka ja äitini joutuivat aivan epätoivoon. Tohtori Ferrier oli salapoliisilta saanut kuulla asiasta senverran, että saattoi antaa heille jonkunlaisen käsityksen tapauksesta, eikä hänen kertomuksensa asiaa parantanut. Kaikki ymmärsivät, että tulisin olemaan kauan ja vaarallisesti sairaana, ja siksi sai Josef luopua iloisesta ja mukavasta makuuhuoneestaan, josta tehtiin minulle sairashuone. Täällä olen maannut tajuttomana yli yhdeksän viikkoa, herra Holmes, ja houraillut rajusti aivokuumeessa. Elleivät morsiameni, neiti Harrison, ja tohtori olisi hoitaneet minua niin hyvin, en nyt voisi puhella kanssanne. Morsiameni on hoitanut minua päivisin ja eräs ammatti-sairaanhoitajatar on pitänyt minua silmällä öisin, sillä ei voitu jättää minua yksin, kun sain raivokohtaukseni. Vähitellen ymmärrykseni selveni, mutta vasta kolmena viime päivänä olen saattanut selvään muistaa kaikki. Joskus toivon ettei muisti olisi koskaan palannut. Ensimmäiseksi sähkötin herra Forbesille, joka oli ottanut asian huostaansa. Hän saapui tänne ja selitti, ettei oltu voitu saada varkaasta vihiä, vaikka oli tehty kaikki, mitä saatettiin. Vahtimestari ja hänen vaimonsa olivat joutuneet mitä ankarimman ristikuulustelun alasiksi, ilman että asiaan oli tullut selvyyttä. Poliisi oli sitten ruvennut epäilemään Gorota, joka kuten muistatte, tuona iltana oli ollut työssä yli tavallisen ajan. Yksistään tämä seikka ja se, että hänellä on ranskalainen nimi, antoivat aihetta häntä epäillä. Asia on kumminkin niin, että minä en alkanut työtäni, ennenkuin vasta hänen mentyään, ja mitä nimeen tulee, niin johtuu se tosin eräältä hugenotti-suvulta, mutta hän itse ja hänen perheensä ovat sielultaan ja sydämeltään yhtä hyviä englantilaisia kuin te ja minä. Ei löytynyt mitään raskauttavaa seikkaa häntä vastaan, ja sillä hän pääsi. Teihin, herra Holmes, kohdistan nyt koko toivoni. Jos te minut hylkäätte, niin on kunniani ja asemani ainaiseksi mennyttä."

Sairas vaipui patjoilleen aivan uupuneena tästä pitkästä kertomuksesta, ja hänen hoitajansa kaatoi jotain kiihottavaa lääkettä lasiin ja ojensi sen hänelle. Holmes istui äänettömänä, pää taaksepäin nojaten ja silmät kiinni. Vieras olisi luullut tämän asennon osoittavan välinpitämättömyyttä, mutta minä tiesin, että se merkitsi mitä ankarinta ajatustoimintaa.

"Esityksenne oli niin selvä", sanoi hän viimein, "ettei minulla enää ole paljoa kysyttävää. Yksi kysymys on minun kumminkin tehtävä, ja se onkin hyvin tärkeä. Kerroitteko jollekin saaneenne juuri tämän tehtävän suorittaaksenne?"

"En kenellekään."

"Ette edes neiti Harrisonille?"

"En. En ollut käynyt Wokingissa käskyn saamisen ja tehtävän suorittamisen välisellä ajalla."

"Eikö kukaan sukulaisistanne ollut sattumalta käynyt teitä tervehtimässä?"

"Ei."

"Tunsiko joku heistä viraston huoneiston?"

"Totta kai, eri tilaisuuksissa olin näyttänyt sen heille kaikille."

"Nämä kysymykset ovat tarpeettomia, ellette jollekin ollut maininnut mitään asiakirjasta."

"Sitä en ollut tehnyt."

"Tiedättekö mitään vahtimestarista?"

"En, muuta kuin sen, että hän on ollut sotilaana."

"Missä rykmentissä?"

"Se on totta, tiedänhän senkin. Coldstreamin kaartissa."

"Kiitos. Varmaankin ilmoittaa Forbes minulle lisä-seikkoja. Noilla herroilla on suuri kyky koota tietoja, mutta he eivät aina käytä niitä menestyksellä hyväkseen. Mikä kaunis kukka ruusu onkaan."

Hän oli mennyt sohvan ohitse avatun akkunan luo ja nosti ylös erään sammalruusun nuokkuvaa vartta sekä katseli tarkkaavaisesti sen hienoa punasenvihertävää väriä. Tämä ilmaisi uuden puolen hänen luonteessaan, sillä en koskaan ennen ollut huomannut luonnonesineitten herättäneen hänessä erikoista mielenkiintoa.

"Deduktsioonimetoodi ei ole missään suhteessa enemmän edullinen kuin uskontoon nähden", sanoi hän, nojaten selkäänsä ikkunaluukkuun. "Uskonnonkin saattaa sovittaa puhtaaksi tieteeksi. Varmin todistus sallimuksen hyvyydestä on minun mielestäni löydettävissä kukista. Kaikki muut — luonnonlahjamme, toiveemme, ruokamme, ovat ensi sijassa välttämättömiä olemisellemme. Mutta tämä ruusu on ylimääränen. Sen tuoksu ja väri ovat elämän kaunistuksia, eikä ehtoja. Hyvyys yksin antaa enemmän kuin välttämättömän, ja senvuoksi väitän, että meillä on paljon toivottavaa kukkien johdosta."

Percy Phelps ja hänen morsiamensa katselivat Holmesia hänen pitäessä tätä pientä puhetta, ja heidän kasvoissaan ilmeni suuri pettymys. Hän oli vaipunut uneksimaan seisoessaan ruusua katselemassa. Muutamia minuutteja oli kulunut, kun neiti Harrison lopetti äänettömyyden.

"Luuletteko olevan mahdollista selittää tätä salaperäistä tapausta, herra Holmes?" kysyi hän hieman terävästi.

"Ah niin, se on totta?" sanoi hän ja säpsähti, mutta palasi samassa elämän todellisuuteen. "Olisihan järjetöntä väittää, ettei tämä tapaus ole harvinaisen hämärä ja epäselvä. Lupaan kumminkin miettiä asiaa ja ilmottaa teille, jos jokin seikka erityisesti herättäisi minun huomiotani."

"Ettekö vielä ole löytänyt keinoa arvotuksen selittämiseksi?"

"Teiltä olen saanut sellaisia keinoja seitsemän kappaletta, mutta luonnollisesti täytyy minun niitä koetella, ennenkuin voin puhua niiden arvosta."

"Epäilettekö ketään?"

"Minä epäilen itseäni —"

"Mitä sanotte?"

"Etten tekisi ennenaikaisia johtopäätöksiä."

"Matkustakaa sitten Lontooseen ja koetelkaa niitä."

"Neuvonne on hyvä, neiti Harrison", sanoi Holmes nousten seisomaan. "Se lienee parasta, mitä voimme tehdä, rakas Watson. Älkää kumminkaan heittäytykö petollisiin toiveisiin, herra Phelps. Tämä juttu on hyvin sekava."

"Minä tulen olemaan kuin kuumeessa, kunnes jälleen tapaan teidät", sanoi nuori valtiomies.

"Minä lupaan tulla tänne samalla junalla huomenna, vaikkakin on hyvin luultavaa, että se mitä minulla tulee olemaan kerrottavaa, on kielteistä laatua,"

"Jumala siunatkoon teitä siitä, että lupaatte tulla", sanoi sairas. "Minua elähdyttää jo se tieto, että ainakin jotain tehdään. Tässä on minulla kirje lordi Holdhurstilta."

"Vai niin. No mitä hän sanoo?"

"Hän on kylmä, vaan ei kova. Minä arvelen, että minun vaikea tautini estää häntä olemasta ankara. Hän sanoo vielä kerran, että asia oli äärettömän tärkeä, ja lisää, että mihinkään toimenpiteisiin ei ryhdytä minun tulevaisuuteeni nähden — luulen hänen tarkottavan minun erottamistani — ennenkuin terveyteni on ennallaan ja olen saanut tilaisuuden korvata tämän onnettomuuteni."

"Sehän tuntuu sekä viisaalta että hyväntahtoselta", sanoi Holmes.
"Tule nyt Watson. Meillä on vielä hyvä päivätyö suorittamatta
Lontoossa."

Herra Josef Harrison saattoi meidät asemalle ja pian me kiidimme eteenpäin Portsmouthista tulevassa junassa. Holmes istui syviin ajatuksiin vaipuneena ja sanoi tuskin sanaakaan, ennenkuin olimme ehtineet Claphamin yhtymä-aseman ohi.

"On todella jokseenkin virkistävää saapua Lontooseen jollakin niistä rautateistä, jotka kulkevat kattojen yli ja antavat matkustajille tilaisuuden katsella taloja allaan."

Minä luulin hänen laskevan leikkiä, sillä näköala oli jokseenkin ikävä, mutta hän selitti pian ajatuksensa,

"Katso noita suuria, yksinäisiä rakennusryhmiä, jotka kohoavat liuskakattojen yli niinkuin tiilistä muodostetut saaret lyijynharmaasta merestä."

"Sinä tarkotat kansakouluja."

"Ne ovat valotorneja, poikaseni, tulevaisuuden valotorneja. Kuoria, jotka sisältävät satamäärin pieniä siemeniä, joista viisaampi ja parempi Englanti on nouseva. Eihän tuo Phelps mahtane juoda?"

"Ei, sitä en voi uskoa."

"En minäkään. Mutta velvollisuutemme on ottaa lukuun kaikki mahdollisuudet. Miesraukka on todellakin joutunut pahaan pulaan, ja epätietoista on, voimmeko häntä pelastaa. Mitä sinä arvelet neiti Harrisonista?"

"Hän näyttää olevan lujaluonteinen tyttö."

"Kyllä, ja hänen luonteensa on varmaan oikeaa laatua, ellen erehdy. Hän ja hänen veljensä ovat erään Northumberlandissa asuvan tehtaanomistajan ainoat lapset. Phelps meni kihloihin hänen kanssaan ollessaan viime talvena matkoilla, ja tyttö matkusti sitten veljensä seurassa tänne tutustuakseen sulhasen sukuun. Kun tuo suuri onnettomuus tapahtui, jäi hän hoitamaan sulhastaan, ja veli Josef, joka viihtyi hyvin, jäi myöskin. Sinä huomaat minun omin päin jo hankkineen melkoisen joukon tietoja, mutta koko päivä on käytettävä tutkimisiin."

"Minun työni —" aloitin minä.

"Oh, onko niin, että oma työsi näyttää sinusta huvittavammalta kuin minun —", sanoi Holmes hieman suuttuneena.

"Aioin sanoa, että työni ei näinä päivinä kovin suuresti anasta minun aikaani, sillä tähän vuodenaikaan ei saavu paljoa sairaita."

"Se kuuluu hyvältä", sanoi Holmes, taaskin hyvällä tuulella. "Sitten otamme yhdessä selkoa asiasta. Luulen parhaaksi ensin käydä Forbesin luona. Hän voi luultavasti antaa meille kaikki tarvittavat tiedot, samalla kun me katsomme, miltä puolen on työhön ryhdyttävä."

"Sinä sanoit, että sinulla jo on tiedossasi asialle joku ratkaisu, jota voi koettaa."

"Minulla on useampia, mutta niiden arvon voi vain jatkuvain tutkimusten kautta saada selville. Vaikeimmin ilmisaatavissa ovat ne rikokset, jotka näyttävät tarkotuksettomilta. Tämä rikos ei ole sellainen. Kenellä voisi sitten olla hyötyä siitä? Ranskan ja Englannin lähettiläillä, ja kenellä tahansa, joka voisi myydä heille tuon asiapaperin, sekä vielä lordi Holdhurstilla."

"Lordi Holdhurstillako?"

"Voihan ajatella jonkun valtiomiehen joutuvan sellaiseen asemaan, että hänelle ei olisi vastenmielistä, jos joku tuollainen paperi sattumalta tulisi hävitetyksi."

"Ei kumminkaan sellaisen valtiomiehen, jonka maine on niin puhdas kuin lordi Holdhurstin."

"Mahdollista se sittenkin voi olla, eikä meillä ole varaa jättää sitä lukuunottamatta. Me käymme tänään tuon jalon lordin luona saadaksemme tietää, onko hänellä meille jotain sanottavaa. Muutenkin olen jo pannut tutkimisen alulle."

"Nytkö jo?"

"Niin, minä sähkötin Wokingin asemalta kaikille Lontoon iltalehdille.
Tämä ilmotus tulee niihin kaikkiin."

Hän ojensi minulle muistikirjastaan repäsemänsä lehden. Siihen oli lyijykynällä töherretty seuraavat rivit:

"Kymmenen punnan palkinnon saa kuka tahansa, jos voi ilmottaa sen ajurin numeron, joka toi erään henkilön Charles Streetillä ulkoministeriöön vievän sisäänkäytävän eteen tai läheisyyteen toukokuun 23:na päivänä, neljännestä vailla kymmenen illalla. Vastaus osotteella: Baker Street, 221 B."

"Oletko varma siitä, että varas saapui ajurilla?"

"Ellei hän sitä tehnyt, niin ei tästä ole kumminkaan minkäänlaista vahinkoa. Mutta jos herra Phelps on oikeassa siinä, ettei hänen huoneessaan eikä käytävässä löydy piilopaikkaa, niin on varkaan täytynyt tulla ulkoapäin. Jos hän taasen tuli ulkoa sellaisena iltana, jolloin oli niin kauan satanut, eikä kumminkaan hänen käynnistään jäänyt kosteita jälkiä linoleumimatolle, joka tutkittiin muutama minuutti hänen käyntinsä jälkeen, niin on hyvin luultavaa, että hän saapui ajurilla. Niin, minä luulen, että varmuudella voimme päättää siten tapahtuneen."

"Se tuntuu kyllä otaksuttavalta."

"Se oli yksi mainitsemistani ratkaisutavoista. Mahdollisesti se ei kumminkaan vie mihinkään tulokseen. Sitten on huomattava soittokello — joka on merkillisin seikka koko jutussa. Miksi sitä soitettiin? Varasko soitti sitä pilkalla? Vai oliko hänen seurassaan joku, joka koetti ehkästä varkautta? Vai soiko kello vain sattumuksesta? Vai oliko —?" Hän vaipui takasin samaan ankaran, hiljasen miettimisen tilaan, josta hän vähäksi aikaa oli herännyt, mutta minusta näytti, tottunut kun olin kaikkiin hänen mielentiloihinsa, kuin joku uusi mahdollisuus olisi hänelle äkkiä ilmennyt.

Kello oli kaksikymmentä minuuttia yli kolme, kun juna pysähtyi keskusasemalle, ja syötyämme suurella kiireellä aseman ravintolassa, lähdimme suoraa päätä Scotland Yardille. Holmes oli jo sähköttänyt Forbesille, joka oli vastassamme portaissa. Hän oli pieni, punatukkanen mies, ja hänen kasvojensa ilme oli viekas ja kaikkea muuta kuin ystävällinen. Meitä kohtaan oli hän ehdottomasti kylmäkiskonen, varsinkin saatuaan kuulla millä asialla me olimme.

"Olen kyllä kuullut puhuttavan teistä ja teidän menettelytavastanne ennenkin, herra Holmes", sanoi hän. "Te olette hyvinkin halukas käyttämään hyväksenne kaikkia niitä tietoja, joita poliisi voi teille antaa, ja sitten te koetatte omin päin lopettaa tutkimukset ja saattaa meidät huonoon maineeseen."

"Te erehdytte", sanoi Holmes.

"Viimeisistä kolmestakuudetta tapauksesta, joita olen käsitellyt, on minun nimeni tullut näkyviin vain neljässä, ja poliisi on saanut kunnian yhdeksästäviidettä. Minä en teitä moiti siitä, että sitä ette tiedä, sillä te olette nuori ja kokematon, mutta jos niin on, että tahdotte edistyä ammatissanne, niin neuvon teitä työskentelemään minun kanssani eikä minua vastaan."

"Minä olisin kyllä kiitollinen jostakin viittauksesta", sanoi salapoliisi aivan muuttuneella äänellä. "Tähän saakka ei minulla juuri ole ollut kunniaa tästä jutusta."

"Mihin toimenpiteisiin olette ryhtynyt?"

"Olen asettanut vahtimestarin salaisen vartioimisen alaseksi. Kaartissa oli hänellä hyvä maine, emmekä ole saaneet ilmi mitään epäedullista hänestä. Hänen vaimonsa sitävastoin on vastenmielinen henkilö, ja hyvin mahdollista on, että hän tietää noista papereista enemmän kuin kukaan luulee."

"Oletteko antaneet vartioida häntäkin?"

"Olemme antaneet yhden naisistamme seurata häntä. Rouva Tangey juo, ja yksi naissalapoliiseistamme on ollut hänen seurassaan pari kertaa, kun hän oli saanut vähän liikaa päähänsä, mutta hän ei ilmaissut mitään tärkeää."

"Minä luulen kuulleeni, että heillä oli ollut kysymys ryöstöstä."

"Kyllä. Mutta velka maksettiin."

"Mistä he saivat rahat?"

"Se asia kyllä on oikea. Mies oli saanut eläkkeensä, eikä ole näkynyt merkkiäkään siitä, että heillä olisi ollut tavallista enemmän varoja."

"Millä tavoin saattoi rouva Tangey selittää sen, että hän meni herra
Phelpsin luo, kun tämä soitti saadakseen kahvinsa?"

"Hän sanoi huomanneensa miehensä olevan hyvin väsyneen ja arvelleensa, että tämä tarvitsi hieman lepoa."

"No niin, tuohan selittää senkin, että mies vähän myöhemmin tavattiin tuolilleen nukahtaneena. Heille ei ole mikään muu seikka epäedullinen, kuin vaimon vähemmän hyvä maine. Kysyittekö, miksi hänellä oli ollut niin kiire tuona iltana? Hänen kiireellinen kulkunsa herätti poliisimiehen huomiota."

"Hän oli myöhästynyt hieman ja tahtoi päästä pian kotiinsa."

"Sanoitteko mitään siitä, että te ja herra Phelps, lähdettyänne talosta kahtakymmentä minuuttia myöhemmin, kumminkin olitte ennen häntä hänen kotonaan?"

"Hän väitti sen johtuvan siitä, että raitiovaunu kulkee hitaammin kuin kaksirattaiset ajurin vaunut."

"Saattoiko hän selittää, miksi hän juoksi keittiöön, tultuaan kotiin?"

"Hän sanoi, että siellä olivat ne rahat, joilla velka oli maksettava."

"Hänellä on ainakin vastaus valmiina, kun tarvitaan. Kysyittekö, oliko hän Charles Streetillä tavannut tai nähnyt jonkun kuleksimassa ulkoministeriön läheisyydessä?"

"Hän ei nähnyt muuta kuin poliisimiehen."

"Te näytte todellakin hänen suhteensa panneen toimeen jokseenkin perusteellisen kuulustelun. Mitä muuta olette tehneet?"

"Kansliavirkamies Gorota on koko näiden yhdeksän viikon ajan vartioitu, mutta ilman tulosta. Me emme voi esittää mitään häntä vastaan."

"Ja sitten?"

"Emme ole voineet tehdä sen enempää, sillä meillä ei ole mitään johtolankoja."

"Oletteko muodostanut mitään mielipidettä tuon soittamisen johdosta?"

"En, minun täytyy myöntää, että se käy yli minun järkeni. Tuo lurjus oli todellakin rohkea, kun itse ilmotti puuhansa."

"Niin, se oli kyllä omituinen teko. Paljon kiitoksia ilmoituksistanne.
Jos voin jättää varkaan teidän käsiinne, niin saatte kuulla minusta.
Tule nyt, Watson, menkäämme."

"Mihinkä nyt lähdemme?" kysyin minä tultuamme ulos toimistosta.

"Nyt menemme tapaamaan lordi Holdhurstia, ulkoasiain ministeriä ja
Englannin tulevaa pääministeriä."

Onni oli meille suosiollinen. Lordi Holdhurst oli vielä huoneissaan Dowing Streetin varrella ja Holmesin annettua käyntikorttinsa, pyydettiin meitä heti sisään. Valtiomies otti meidät vastaan hänelle ominaisella vanhanaikasella kohteliaisuudella ja pyysi meitä asettumaan kahteen komeaan nojatuoliin, jotka olivat takan edessä. Itse asettui hän meidän välillämme olevalle karvaselle matolle ja pitkine, solakoine vartaloineen, säännöllisine, miettiväisine kasvoineen ja ennenaikojaan harmaantuneine kiharahiuksineen näytti hän minusta edustavan todella jalon ylimyksen verrattain harvinaista tyyppiä.

"Teidän nimenne tunnen sangen hyvin herra Holmes", sanoi hän hymyillen. "Luonnollisesti en myöskään voi teeskennellä tietämättömyyttä käyntinne syystä. Vain yksi ainoa tapaus tässä huoneistossa on voinut herättää teidän huomiotanne. Saan luvan kysyä, kenenkä puolesta te toimitte?"

"Herra Percy Phelpsin", vastasi Holmes.

"Minun onnettoman sisarenpoikani! Te ymmärrätte kyllä, että sukulaisuussuhteemme tekee vielä mahdottomammaksi minulle suojata häntä. Minä pelkään, että tällä onnettomuudella tulee olemaan turmiollinen vaikutus hänen tulevaisuuteensa."

"Mutta jos asiapaperi saataisiin takasin?"

"Oh, silloin olisi asianlaita luonnollisesti aivan toinen."

"Minä tahtoisin kernaasti tehdä pari kysymystä teille, lordi
Holdhurst."

"Mielelläni annan ne tiedot, joita voin antaa."

"Tässäkö huoneessa annoitte määräyksenne tuon asiakirjan jäljentämisestä?"

"Niin."

"Tuskin on sitten mahdollista, että joku kuuntelija olisi voinut kuulla teidän sananne?"

"Siitä ei voi olla kysymystäkään."

"Olitteko kertonut kenellekään aikovanne hankkia jäljennöksen tuosta sopimuskirjasta."

"En kenellekään."

Oletteko varma siitä?"

"Aivan varma."

"No niin, koska te ette ole siitä puhunut, eikä myöskään herra Phelps ole maininnut siitä kenellekään, niin on varkaan täytynyt tulla huoneeseen sattumoilta. Hän huomasi tilaisuuden ja käytti sitä hyväkseen."

Valtiomies hymyili. "Se on minun alani ulkopuolella", sanoi hän.

Holmes oli vaiti ja mietti hetken. "Löytyy toinenkin hyvin tärkeä kohta, josta tahtoisin keskustella kanssanne", sanoi hän. "Te pelkäsitte, ellen erehdy, että seuraukset olisivat hyvin vakavia, jos sopimuksen yksityiskohdat tulisivat tunnetuiksi?"

Valtiomiehen ilmehikkäille kasvoille ilmeni hetkeksi varjo. "Niin, siitä voisi olla hyvin vakavia seurauksia", sanoi hän.

"Mutta näitä seurauksia ei ole näkynyt?"

"Ei vielä."

"Jos sopimus olisi tullut tunnetuksi esimerkiksi Ranskan tai Venäjän lähetystöissä, niin olisitte ehkä saanut siitä tiedon?"

"Varmaan", sanoi lordi Holdhurst.

"Koska kumminkin melkein kymmenen viikkoa on kulunut, ilman että asiasta on mitään kuulunut, niin ei liene liian rohkeaa otaksua, että sopimus ei ole tullut heidän tietoonsa."

Lordi Holdhurst kohautti olkapäitään.

"Emmehän kuitenkaan saattane uskoa, herra Holmes, että varas otti tuon sopimuskirjan asettaakseen sen puitteisiin seinälleen?"

"Ehkä odottaa hän sen arvon nousemista."

"Jos hän odottaa vielä vähän, niin menettää se tykkänään arvonsa.
Muutaman kuukauden päästä ei tämä sopimus enää ole salainen."

"Se on tärkeä seikka", sanoi Holmes. "Voi ajatella, että varas on äkkiä sairastunut —"

"Esimerkiksi aivokuumeeseen?" lisäsi valtiomies katsahtaen kysyvästi
Holmesiin.

"Sitä en ole sanonut", vastasi Holmes ehdottomalla tyyneydellä. "Nyt, lordi Holdhurst, olemme jo liiankin kauan kuluttaneet teidän kallista aikaanne ja sanomme teille hyvästi."

"Minä toivotan teille onnea yrityksessänne, olkoon rikollinen kuka tahansa", vastasi ylimys kumartaen meille ovellaan.

"Ylväs mies", sanoi Holmes tullessamme Whitehalliin, "mutta hänen on vaikea elää asemansa mukaan. Hän ei ole rikas ja hänellä on paljon yhteiskunnallisia velvollisuuksia. Huomasithan, että hänen saappaansa olivat puolipohjatut? Ja nyt Watson, en kauemmin tahdo pidättää sinua sairaittesi luota. Minä en tässä asiassa tee enempää tänä päivänä, ellen saa vastausta ilmotukseeni. Hyvin kiitollinen kumminkin olisin, jos huomenna tulisit seurassani Wokingiin samalla junalla kuin tänään."

Sopimuksen mukaan saavuin seuraavana aamuna asemalle, ja me matkustimme yhdessä Wokingiin. Hän ei sanonut saaneensa vastausta ilmotukseen, eikä mitään muutakaan selvyyttä ollut tullut tähän salaperäiseen juttuun. Hän osasi milloin tahtoi, tehdä kasvonsa yhtä liikkumattomiksi kuin minkään intiaanin kasvot konsanaan, enkä siis nytkään voinut hänen ulkomuodostaan päättää, oliko hän tyytyväinen asiain tilaan vai eikö. Hän keskusteli, mikäli muistan, Bertillonin mittausjärjestelmästä ja ilmasi lämpimän ihailunsa tuota ranskalaista tiedemiestä kohtaan.

Tapasimme sairaan yhä saman innokkaan hoitajattaren huostassa, ja hän tuntui melkoista paremmalta tänään kuin eilen. Hän nousi helposti sohvalta ja tervehti meitä lämpimästi, kun astuimme sisään.

"Mitä uutta?" kysyi hän innokkaasti.

"Minun kertomukseni on, niinkuin luulinkin, kielteistä laatua", sanoi Holmes. "Minä olen puhutellut Forbesia ja olen puhutellut enoanne, ja sitäpaitsi ryhtynyt eräisiin tutkimuksiin, jotka kumminkin tuskin vievät mihinkään tulokseen."

"Ette siis ole menettänyt rohkeuttanne?"

"En suinkaan."

"Jumala siunatkoon teitä siitä sanasta!" huudahti neiti Harrison. "Jos vaan olemme rohkeita ja kärsivällisiä, niin täytyy totuuden tulla ilmi."

"Meillä on enemmän kerrottavaa kuin teillä", sanoi Phelps istuutuen jälleen sohvalle.

"Minä toivoinkin, että teillä olisi jotain kerrottavaa minulle."

"On, meillä on viime yönä ollut seikkailu, joka olisi voinut päättyä hyvin huonosti." Hän tuli hyvin vakavaksi puhuessaan ja hänen kasvoillaan ilmeni pelkoa. "Kuulkaahan", sanoi hän, "minä alan luulla tietämättäni olevani jonkun kauhean salaliiton keskuksena, ja että vainotaan minun henkeänikin eikä vain kunniaani."

"Oh!" huudahti Holmes.

"Se voi tuntua uskomattomalta, sillä minulla ei, mikäli tiedän, ole ainoatakaan vihamiestä. Viime yön kokemus antaa kumminkin aihetta tähän johtopäätökseen."

"Kertokaa, olkaa hyvä!"

"Aluksi täytyy minun sitten mainita, että viime yönä ensikerran nukuin yksin ilman hoitajatarta huoneessani. Olin senverran parempi, että saatoin tulla yksin toimeen. Jätin kumminkin kynttilän palamaan. Kahden tienoissa olin vaipunut kevyeeseen uneen, mutta heräsin äkkiä vähäpätösestä melusta. Se tuntui suunnilleen samanlaiselta kuin rotan nakertaminen, ja minä makasin hetken sitä kuunnellen ja uskoin varmaan melun syntyvänkin siitä. Vähitellen se kumminkin koveni ja äkkiä kuului ikäänkuin jonkun metalliesineen näppäys ikkunasta. Minä kavahdin istualleni vuoteessa. Nyt ei ollut vaikea ymmärtää, mitä äänet merkitsivät. Heikommat äänet olivat syntyneet siitä, että joku työase oli työnnetty ikkunan puoliskojen väliin, ja kovempi ääni siitä, että haka nostettiin auki.

"Sitten oli äänetöntä noin kymmenen minuutin ajan, ikäänkuin olisi kuunneltu, olinko minä herännyt melusta. Senjälkeen kuului heikkoa narinaa akkunaa hyvin hitaasti avattaissa. Nyt en enää sietänyt odottaa, sillä hermoni eivät ole niin vahvat kuin ennen. Hyppäsin vuoteestani ja tempasin luukut auki. Eräs mies painautui alas ikkunan ulkopuolella. En nähnyt hänestä paljoa, sillä hän hävisi salaman tavoin. Hän oli kääriytynyt jonkunlaiseen viittaan, joka peitti hänen kasvojensa alaosan. Siitä vaan olen varma, että hänellä oli joku ase kädessään. Se näytti pitkältä veitseltä, ja se välkähti hänen kääntäissään minulle selkänsä ja juostessaan pakoon."

"Hyvin merkillistä", sanoi Holmes. "No. mitä teitte sitten?"

"Jos olisin ollut vahvempi, olisin luonnollisesti heti ikkunasta lähtenyt ajamaan häntä takaa. Nyt soitin ja herätin koko talon. Viipyi kumminkin hyvän aikaa ennenkuin sain heidät hereilleen, sillä soittojohto vie keittiöön ja kaikilla palvelijoilla on huoneensa yläkerroksessa. Minä huusin kaikin voimin, niin että Josef tuli huoneestaan ja herätti muut. Josef ja tallirenki löysivät jälkiä kukkapenkeissä akkunan edessä, mutta ilma on viime aikoina ollut niin kuiva, että oli mahdotonta seurata noita jälkiä ruohossa. Kuuluu kumminkin olevan merkkejä tien vieressä olevassa puuaidassa, ja sanotaan näyttävän siltä kuin joku olisi kiivennyt sen yli ja taittanut riuvun hypätessään alas. En ole vielä ilmottanut asiaa poliisille, sillä pidin viisaimpana ensin kuulla teidän neuvoanne."

Tämä tapaus näytti tehneen syvän vaikutuksen Sherlock Holmesiin. Hän nousi tuoliltaan alkaen vilkkaassa mielenliikutuksessa kulkea edestakasin huoneessa.

"Onnettomuus ei tule koskaan yksin", sanoi Phelps hymyillen, vaikkakin saattoi ymmärtää, että tämä seikkailu oli häntä tärisyttänyt.

"Te olette kyllä saanut, mitä siedättekin", sanoi Holmes. "Luuletteko jaksavanne kulkea minun kanssani rakennuksen ympäri?"

"Kyllä, minulle tekisi hyvää päästä ulos auringon paisteeseen. Josef tulee kai mukaan?"

"Ja minä myöskin", sanoi neiti Harrison.

"Sitä en pidä suotavana", sanoi Holmes pudistaen päätään. "Minä luulen parhaaksi, että te istutte täällä sisällä."

Nuori nainen meni hieman tyytymättömänä takasin paikalleen. Hänen veljensä oli sillävälin tullut seuraamme, ja me lähdimme neljän ulos. Me kiersimme puutarhaistutukset ja tulimme nuoren valtiomiehen ikkunan luo. Niinkuin hän oli sanonutkin, näkyi kukkapenkissä jälkiä, mutta ne olivat sekavat ja niistä oli mahdoton saada mitään selkoa. Holmes kumartui alas, mutta nousi heti jälleen pystyyn kohauttaen olkapäitään.

"Tuosta ei kukaan voi viisastua", sanoi hän. "Menkäämme rakennuksen ympäri nähdäksemme, miksi varas valitsi juuri tämän huoneen. Olisin luullut salongin ja ruokahuoneen suurempien ikkunain pitäneen tuntua hänestä houkuttelevimmilta."

"Niitä voi paremmin nähdä tieltä", huomautti Josef Harrison.

"Niin kyllä, siinä olette oikeassa. Mutta tässä on ovi, jota hän olisi voinut koetella. Mihin sitä käytetään?"

"Käsityöläiset ja palvelijat kulkevat siitä. Se on luonnollisesti öisin sulettu."

"Onko teillä paljon hopeaa ja kalleuksia talossa?"

"Ei, tuskin mitään arvokkaampaa."

Holmes oli pistänyt kädet taskuihinsa ja kulki katsellen ympärilleen aivan tavattoman huoleton ilme kasvoissaan.

"Kuinka olikaan", sanoi hän Josef Harrisonille, "tehän olette löytänyt paikan, josta mies kiipesi aidan yli? Menkäämme sitä katsomaan."

Tämä vei meidät paikalle ja näytti meille erään riuvun, jonka pää oli taittunut. Pieni puusirpale oli siinä vielä kiinni. Holmes irrotti sen ja katseli sitä tutkivasti.

"Luuletteko tämän tapahtuneen viime yönä? Minusta se näyttää vanhemmalta."

"Voi olla niinkin."

"Enkä myöskään luule kenenkään tästä hypänneen toiselle puolen. Tästä emme saa apua. Menkäämme takasin sairashuoneeseen keskustelemaan asiasta."

Percy Phelps kulki hyvin hitaasti nojaten tulevan lankonsa käsivarteen. Holmes meni nopein askelin ruohokentän yli ja me ehdimme sairashuoneen avatun ikkunan eteen paljoa ennen muita.

"Neiti Harrison", sanoi Holmes ja hänen käytöksessään oli jotain hyvin tärkeää, "teidän tulee pysyä siellä sisällä koko päivän. Älkää minkään antako houkutella itseänne lähtemään huoneesta. On äärettömän tärkeää että teette niinkuin sanon."

"Sen kyllä teen", sanoi tyttö aivan ihmeissään.

"Kun menette levolle, tulee teidän sulkea ovi ulkopuolelta ja kätkeä avain tarkoin. Luvatkaa se."

"Mutta Percy?"

"Hän tulee meidän mukanamme Lontooseen."

"Ja minunko pitää jäädä tänne?"

"Niin, hänen tähtensä. Hyödytätte sillä häntä. Pian! Luvatkaa!"

Tyttö nyökäytti päätään suostumuksensa merkiksi, juuri kun toiset saapuivat luoksemme.

"Miksi istut siellä ikävissäsi, Annie?" huusi hänen veljensä. "Tule tänne ulos."

"En, kiitos Josef. Minun päätäni kivistää hieman, ja täällä sisällä on niin viileä ja hyvä olla."

"Mitä neuvotte sitten meitä tekemään herra Holmes?" kysyi Phelps.

"On välttämätöntä ettemme tämän ala-arvosen asian vuoksi laiminlyö tärkeämpää. Minulle olisi suureksi avuksi, jos voisitte seurata meitä Lontooseen."

"Nytkö heti?"

"Niinpian kun teille soveltuu, esimerkiksi tunnin kuluttua."

"Tunnen kyllä itseni tarpeellisen vahvaksi, jos todellakin voin olla joksikin hyödyksi."

"Voitte varmaan."

"Tahtoisitteko minua viipymään Lontoossa yönkin?"

"Juuri sitä aioin ehdottaa."

"Ja kun viime öinen ystäväni uudistaa käyntinsä, niin on lintu tiessään. Me olemme kaikki teidän käytettävänänne, herra Holmes, ja teidän tulee sanoa meille, mitä tahdotte meitä tekemään. Ehkä tahdotte, että Josef tulee mukaan minua hoitamaan?"

"En; ystäväni Watson on lääkäri ja hän hoitaa teitä kyllä. Jos sallitte, syömme kaikki ensin täällä, ja sitten me kolme matkustamme Lontooseen."

Asia järjestettiin Holmesin ehdotuksen mukaan, ja neiti Harrison syytti päänkipua saadakseen pysyä huoneessaan, joka sekin tapahtui ystäväni kehotuksesta. En ymmärtänyt, mitä hän näillä toimilla tarkotti, ellei hän ehkä tahtonut pitää tuota nuorta naista erillään Phelpsistä, joka iloisena voimien palaamisesta ja saamastansa toiminnan tilaisuudesta, söi meidän kanssamme. Holmesilla oli kumminkin vielä suurempi hämmästys valmiina meille, sillä saatettuaan meidät asemalle ja nähtyään meidän nousevan vaunuun, selitti hän aivan tyyneesti, ettei aikonutkaan lähteä Wokingista.

"Löytyy vielä jotain, josta tahtoisin päästä selville, ennenkuin lähden täältä", sanoi hän, "ja teidän poissaolonne, herra Phelps, on minulle tavallaan avuksi. Tekisit minulle suuren palveluksen, Watson, jos Lontooseen tultuanne ajaisit suoraan Baker Streetille ja olisit siellä herra Phelpsin kanssa kunnes minä tulen kotiin. Onneksi olette te koulutovereita, joten teillä on paljon puheltavaa. Herra Phelps voi olla yötä vierashuoneessa, ja minä olen kyllä kotona ennen aamiaista, sillä täältä saapuu eräs juna Waterloo-asemalle kahdeksan ajoissa."

"Mutta kuinka käy sitten tutkimuksiemme Lontoossa?" kysyi Phelps surullisesti.

"Ne voivat odottaa huomiseen. Luulen tätä nykyä olevani suuremmaksi hyödyksi täällä."

"Ilmottakaa Briarbraessa, että toivon olevani kotona huomenna illalla", huusi Phelps, sillä juna oli lähtenyt liikkeelle.

"Tuskin nyt menenkään takasin Briarbraehen", vastasi Holmes heiluttaen iloisesti hattuaan meidän kiitäessä pois asemalta.

Phelps ja minä pohdimme asiaa matkalla, mutta emme voineet löytää tyydyttävää selitystä tälle uudelle käänteelle.

"Minä luulen hänen koettavan päästä viime öisen murtovarkaan jäljille, jos se olikaan murtovaras. Puolestani luulen, ettei se ollut mikään tavallinen roisto."

"Miksi sitä luulet?"

"Sinä uskot varmaan minun hermostuneen mielentilani johdosta kuvittelevan turhia, mutta kumminkin luulen, että minut on kiedottu johonkin suurpoliittiseen juoneen, ja että jostakin minulle käsittämättömästä syystä tahdotaan ottaa minut hengiltä. Se kuuluu ehkä tarumaiselta ja järjettömältä, mutta ajattelehan asiaa veliseni, ajattele asiaa! Miksi joku varas pyrkisi akkunasta sisään makuuhuoneeseen, jossa ei ole mitään arvokasta otettavaa, ja miksi hän tulisi suuri veitsi kädessään?"

"Etkö kumminkin usko, että se oli joku työase, jota murtovarkaat tavallisesti käyttävät?"

"Ei suinkaan; se oli veitsi. Minähän näin selvästi sen terän välkähtävän."

"Mutta miksi sitten olisit joutunut niin kauheitten juonien uhriksi?"

"Niin, siinä on arvotus."

"Jos Holmes on samaa mieltä, niin selittäisi se hänen käytöksensä, vai kuinka? Jos otaksumme sinun arvelusi oikeaksi, niin olisi Holmes päässyt hyvän matkaa eteenpäin sopimuskirjan etsimisessä, jos hän onnistuisi saamaan selville sen, joka ahdisti sinua yöllä. On järjetöntä otaksua, että sinulla olisi kaksi vihamiestä, joista toinen varastaisi sinulta, ja toinen uhkaisi sinun henkeäsi."

"Mutta herra Holmes sanoi, ettei hän menisikään Briarbraehen."

"Minä olen tuntenut hänet jokseenkin kauan", vastasin minä, "mutta en koskaan ole nähnyt hänen ryhtyvän mihinkään ilman päteviä syitä." Sitten me aloimme puhua muusta.

Päivä oli hyvin väsyttävä minulle. Phelps oli vielä heikko pitkän sairautensa johdosta, ja onnettomuudet olivat tehneet hänet hermostuneeksi ja ärtyiseksi. Turhaan koetin saada häntä huvitetuksi Afganistanista, Intiasta, yhteiskunnallisista kysymyksistä, kaikesta mahdollisesta, mikä olisi voinut saada hänet vapautetuksi raskaista mietteistään. Hän palasi aina tuohon hävinneeseen asiakirjaan, hän tuumaili, arvaili ja mietti, mitä Holmes mahtoi puuhata, mihin toimenpiteisiin lordi Holdhurst oli mahtanut ryhtyä ja mitä me tulisimme saamaan tietää asiasta huomenna. Myöhemmin illalla kävi hänen mielensä jännitys aivan tuskalliseksi.

"Luotathan sinä ehdottomasti Holmesiin?" kysyi hän.

"Olen nähnyt hänen suorittavan merkillisiä tehtäviä."

"Mutta tuskin hän koskaan on voinut saada selvyyttä niin hämärään asiaan kuin tämä?"

"On toki. Minä olen nähnyt hänen ratkaisevan kysymyksiä, joissa on ollut vielä vähemmän edellytyskohtia kuin tässä."

"Mutta ei yhtään, jossa niin tärkeistä asioista on ollut kysymys."

"En osaa siitä mitään sanoa. Tiedän ainoastaan, että kolme Euroopan hallitsijahuoneista on kääntynyt hänen puoleensa hyvin tärkeissä asioissa."

"Sinä tunnet hänet hyvin, Watson. Häntä on niin vaikea tutkia, etten todellakaan oikein ymmärrä häntä. Luuletko hänellä olevan toivoa tämän asian onnistumisesta? Luuletko hänen uskovan onnistuvansa?"

"Siitä hän ei ole sanonut mitään."

"Se on huono merkki."

"Päinvastoin olen huomannut, että hän tavallisesti puhuu vasta sitten, kun on kadottanut jäljet. Kun hän luulee löytäneensä oikean ratkaisun, mutta ei ole vielä oikein varma asiastaan, on hän tavallisesti kaikkein vaiteliain. Mutta kun kumminkaan ei maksa vaivaa kiihottaa hermojaan äärimmilleen, niin pyydän sinua menemään makaamaan ja levon kautta valmistautumaan ottamaan vastaan kaikkea, mikä huomenna saattaa meitä kohdata."

Viimeinkin onnistuin saamaan hänet seuraamaan neuvoani, vaikkakin hänen kuumeisesta tilastaan ymmärsin ettei voinut suuresti toivoa hänen pääsevän uneen. Hänen mielentilansa näytti olevan tarttuvaa laatua, sillä itsekin makasin kääntyillen edestakasin vuoteellani puolen yötä, miettien tätä merkillistä kysymystä ja laatien satoja, toinen toistaan mahdottomampia suunnitelmia. Miksi oli Holmes jäänyt Wokingiin? Miksi oli hän pyytänyt neiti Harrisonia pysyttäytymään sairashuoneessa koko päivän? Miksi oli hän Briarbraessa niin varonut ilmoittamasta kenellekään aiettaan jäädä talon läheisyyteen? Minä vaivasin päätäni, kunnes nukuin koettaessani löytää selitystä kaikille näille kysymyksille.

Kello oli seitsemän, kun heräsin, ja minä menin heti Phelpsin luo, joka oli väsynyt ja kalpea unettoman yön jälkeen. Hän kysyi heti, oliko Holmes jo tullut kotiin.

"Hän tulee mainitsemaansa aikaan, ei ennemmin eikä myöhemmin", vastasin.

Oikeassa olinkin, sillä heti kahdeksan jälkeen saapui Holmes hyvää vauhtia ajaen talon eteen. Ikkunassa seisoen huomasimme, että hänen kätensä oli siteessä, ja että hän oli hyvin kalpea ja vakava. Hän astui eteiseen, mutta kului hyvän aikaa ennenkuin hän tuli ylös portaita.

"Hän näyttää voitetulta mieheltä", sanoi Phelps.

Minun täytyi myöntää, että hän oli oikeassa. "Luultavasti on arvotuksen ratkaisu löydettävissä täältä kaupungista", sanoin.

Phelps huokasi syvään.

"En tiedä mistä se johtuu", sanoi hän, "mutta olin toivonut paljon hänen tulostaan. Eihän hänen kätensä ollut siteessä eilen? Mitä on voinut tapahtua?"

"Sinä olet loukannut itsesi, Holmes", sanoin minä, kun ystäväni astui huoneeseen.

"Oh, se on vain naarmu, josta saan kiittää omaa kömpelyyttäni", vastasi hän nyökäyttäen päätään tervehdykseksi meille kummallekin. "Se tapaus, jonka olette minulle uskonut, herra Phelps, on todellakin kaikkein hämärimpiä, mitä olen koskaan käsitellyt."

"Minä pelkäsinkin, että se olisi liikaa teidänkin kyvyllenne."

"Se on tuottanut minulle hyvin merkillisen kokemuksen."

"Tuo side kertoo seikkailuista", sanoin minä. "Etkö tahdo ilmoittaa meille, mitä on tapahtunut?"

"Aamiaisen jälkeen, hyvä Watson. Muista, että minä jo olen hengittänyt kolmekymmentä penikulmaa Surreyn ilmaa tänä päivänä. Eihän ole tullut vastausta minun ilmotukseeni? Vai niin; ei voi onnistua kaikessa."

Pöytä oli katettu, ja juuri kun aijoin soittaa, toi rouva Hudson teetä ja kahvia. Muutaman minuutin kuluttua toi hän myöskin ruokamaljat, ja me istuuduimme pöytään, Holmes nälkäsenä, minä uteliaana ja Phelps mitä synkimmässä alakuloisuuden tilassa.

"Minä vakuutan, että rouva Hudson ansaitsee kunniaa", sanoi Holmes avaten kannen eräästä maljasta, jossa oli mitä maukkaimman näköstä kanafrikasseeta. "Hänen ruokalajien tuntemisensa on hieman rajotettu, mutta hyviä aamiaisia hän valmistaa. Mitä sinulla on tarjottavana, Watson?"

"Käristettyä sianlihaa ja munia."

"Hyvä on. Mitä tahdotte te, herra Phelps: kanafrikasseeta, munia, vaiko sitä, jota on maljassa teidän edessänne?"

"Kiitos, minä en voi syödä mitään", sanoi Phelps.

"Oh, kas niin, maistakaa sitä, joka on teitä lähinnä!"

"Kiitos, mieluimmin olen ilman."

"Vai niin", sanoi Holmes veitikkamainen ilme silmissään, "mutta ettehän tahtone kieltäytyä tarjoamasta minulle?"

Phelps nosti kantta, huudahti kimakasti ja tuijotti eteensä yhtä Valkosena kasvoiltaan kuin malja, jota hän katsoi. Siinä oli siniharmaa paperikäärö. Hän sieppasi sen, ahmasi sen silmillään ja alkoi hullun tavoin hyppiä ympäri huonetta paperikäärö painettuna rintaa vasten ja huutaen ihastuksesta. Sitten vaipui hän nojatuoliin, niin väsyneenä ja uupuneena tästä valtavasta mielenliikutuksesta, että meidän täytyi kaataa konjakkia hänen suuhunsa, ettei hän pyörtyisi.

"Tyyntykää, tyyntykää", sanoi Holmes ystävällisesti ja taputti häntä olkapäälle. "Oli kyllä hieman pahoin että niin ilman valmistuksia ilmoitin teille tuloksen; mutta Watson voi todistaa, etten voi vastustaa haluani saada aikaan vähäsiä dramaattisia kohtauksia."

Phelps tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä. "Jumala teitä siunatkoon!" huudahti hän. "Te olette pelastanut minun kunniani."

"Omani oli myöskin kysymyksessä", sanoi Holmes. "Minä vakuutan, että minulle on yhtä kiusallista epäonnistuminen tällaisessa tapauksessa kuin teille huolimattomuus valtiollisessa tehtävässä."

Phelps kätki kallisarvosen paperinsa sisimpään povitaskuunsa.

"Minulla ei todellakaan ole sydäntä kauempaa pidättää teitä aamiaiseltanne, mutta haluan kyllä innokkaasti kuulla, kuinka saitte tämän paperin ja missä se oli."

Sherlock Holmes tyhjensi nopeaan kahvikuppinsa ja kävi sitten käsiksi sianlihaan ja muniin. Senjälkeen nousi hän ylös, sytytti piippunsa ja istuutui mukavaan tuoliinsa.

"Ensiksi kerron, mitä olen tehnyt ja sitten kuinka tulin niin tehneeksi", sanoi hän. "Erottuani teistä asemalla tein ihanan kävelyretken Surreyn kauniiden seutujen läpi erääseen somaan kylään nimeltä Ripley. Siellä join teetä eräässä ravintolassa, sekä viisaasti kyllä täytin taskumattini ja pistin taskuuni muutamia voileipiä. Ravintolassa olin iltapuoleen saakka, jolloin lähdin palaamaan Wokingiin, ja heti auringon laskettua olin ehtinyt maantielle Briarbraen edustalle.

"Tällä tiellä ei luullakseni ole suurta liikettä. Minä odotin kumminkin kunnes se oli tyhjä kulkijoista, ja sitten kiipesin aidan ylitse puutarhaan."

"Mutta eihän veräjä toki ollut suljettu?" huomautti Phelps.

"Ei, mutta minulla on muutamissa suhteissa hieman omituinen maku. Valitsin sen paikan, jossa nuo kolme kuusta ovat, ja niiden suojassa onnistuin pääsemään yli aidan, ilman että minua saattoi rakennuksesta päin nähdä. Painauduin sitten pensaisiin ja ryömin pensaasta toiseen — jonka kyllä voi nähdä housuistani — kunnes olin ehtinyt teidän makuuhuoneenne edessä olevan rododendronpensaan luo. Siihen piilouduin ja odotin tulevia tapauksia.

"Uudinta ei teidän huoneessanne oltu laskettu, ja minä näin neiti Harrisonin istuvan pöydän luona lukien jotain. Kello oli neljännestä yli kymmenen, kun hän sulki kirjansa, painoi kiinni ikkunaluukut ja lähti huoneesta. Minä kuulin hänen sulkevan oven ja olin vakuutettu siitä, että hän oli vääntänyt avainta lukossa."

"Avaintako?" huudahti Phelps.

"Niin, minä olin antanut neiti Harrisonille määräykseni: hänen piti suikea ovi ja ottaa avain pois mennessään levolle. Hän suoritti täsmälleen kaikki, mitä olin pyytänyt, ja ilman hänen apuaan ei teillä nyt olisi tuota paperia taskussanne. Hän meni pois, valot sammutettiin, ja minä istuin rododendronpensaan takana.

"Yö oli kaunis, mutta valvominen oli kovin väsyttävää. Luonnollisesti tunsin samaa jännitystä kuin metsästäjä vaaniessaan juomapaikan luona jaloa otusta. Kumminkin tuntui odotus minusta pitkältä — melkein yhtä pitkältä, Watson, kuin odottaessamme tuossa kamalassa huoneessa 'Kirjavan nauhan' arvotuksen ratkaisua. Joku Wokingin tornikello ilmoitti lyönneillään jokaisen kuluvan neljännestunnin, mutta monta kertaa luulin sen seisahtuneen. Viimeinkin, kahden ajoissa aamulla kuulin salpaa jossakin työnnettävän hiljaa auki ja avainta väännettävän lukossa. Heti senjälkeen aukeni tuo palvelijain käyttämä sivuovi, ja herra Josef Harrison ilmestyi ulos kuutamoon."

"Josef", huudahti Phelps.

"Hän oli avopäin ja hänellä oli hartioillaan musta viitta, jotta hän vaaran tullen voisi peittää kasvonsa. Hän kulki varpaillaan seinän varjossa ja saavuttuaan akkunan luo työnsi hän pitkän veitsen raosta sisään ja nosti ha'an auki. Sitten hän avasi akkunan, pisti veitsen luukkujen väliin, nosti rautasalvan sijoiltaan ja avasi luukut.

"Paikaltani saatoin nähdä huoneeseen ja tarkata kaikkia hänen liikkeitään. Hän sytytti molemmat takan reunalla olevat kynttilät ja siirsi sitten syrjään lattiamaton kulman läheltä ovea. Senjälkeen hän nosti ylös semmoisen nelikulmaisen laudankappaleen, jota käytetään, jotta päästäisiin käsiksi kaasujohtojen liitekohtiin. Tämä laudankappale peitti sen liitoksen, josta keittiöön menevä kaasujohto lähtee. Siitä kätköstä otti hän esiin tuon pienen paperikäärön, sovitti laudanpätkän paikoilleen sammutti kynttilät ja käveli suoraan minun syliini seisoessani häntä odottamassa ikkunan edessä.

"Hän on paljoa kiukkuisempi kuin olin luullutkaan, tuo herra Josef. Hän syöksyi päälleni veitsi pystyssä, kaksi kertaa viskasin hänet maahan ja sain naarmun sormiini ennenkuin saatoin hänet hillitä. Se silmä, jolla hän saattoi nähdä säihkyi murhanhimosta kun laskin hänet, mutta hän tuli kumminkin järkiinsä ja antoi minulle paperit. Saatuani ne, päästin hänet menemään, mutta sähkötin tarkkaan asiasta Forbesille aamulla. Jos hän on nopea ja saa linnun kiinni, niin hyvä on. Mutta jos pesä onkin tyhjä hänen tullessaan, kuten luulen, niin onnittelen suuresti hallitusta. Minä uskon, että niinhyvin lordi Holdhurst kuin herra Percy Phelps olisivat hyvillään, jos tämä asia ei koskaan joutuisi tuomioistuimen käsiin."

"Suuri Jumala!" huudahti Phelps. "Väitättekö todellakin, että nuo varastetut paperit näiden kolmen tuskallisen kuukauden ajan ovat olleet siinä huoneessa, jossa minä makasin?"

"Niin on asia."

"Ja Josef! Olisiko Josef konna ja varas?"

"Hm. Minä jo melkein luulisin, että Josefin luonne on syvempi ja vaarallisempi kuin hänen ulkomuotonsa näyttää. Mikäli kuulin hänen sanovan tänään, lienee hän menettänyt melkosia summia osakehuijauksella, ja hän on valmis ryhtymään mihin epätoivosiin keinoihin tahansa parantaakseen raha-asioitaan. Hän on suurimmassa määrin häikäilemätön ja itsekäs, eikä siis tilaisuuden tarjoutuessa antanut sisarensa onnen eikä teidän maineenne pidättää itseään."

Percy Phelps vaipui tuolilleen takasin. "Pääni on aivan sekasin", sanoi hän. "Teidän sananne ovat riistäneet minulta kyvyn ajatella selvästi."

"Pääasiallinen vaikeus tässä tapauksessa oli siinä", sanoi Holmes opettavalla tavallaan, "että siihen liittyi niin monenlaisia sivuseikkoja. Se mikä oli asiallista sekaantui ja peittyi sivuseikkoihin. Kaikista niistä eri tiedoista, joita meille annettiin, täytyi meidän valita mielestämme huomattavimmat ja sovittaa ne yhteen asianmukasessa järjestyksessä, niin että tämä omituinen tapahtumain jakso sai oikeaa yhteyttä. Ensiksi jouduin epäilemään Josef Harrisonia sen vuoksi, että te kysymyksessä olevana iltana olitte aikonut matkustaa kotiin hänen seurassaan, ja että siis saattoi hyvin otaksua hänen, koskapa hän hyvin tunsi huoneiston, pistäytyvän luonanne ennen lähtöä. Kun sitten sain kuulla jonkun pyrkineen siihen huoneeseen, johon ainoastaan Josef oli voinut kätkeä jotain — sillä tehän kerroitte, että Josef oli saanut luovuttaa huoneensa teille, kun te tulitte kotiin lääkärin saattamana — niin muuttuivat epäluuloni varmuudeksi, varsinkin kun tuo huoneeseen murtautumisen yritys tapahtui ensimmäisenä yönä hoitajattaren poistuttua luotanne, josta saattoi huomata että kysymyksessä oleva mies tunsi hyvin talon tavat."

"Kuinka sokea olenkaan ollut!"

"Asian kulku on luullakseni seuraava: tämä Josef Harrison tuli ulkoministeriön huoneeseen Charles Streetille vievän oven kautta, ja koska hän tunsi paikan, meni hän suoraan huoneeseenne heti teidän lähdettyä sieltä. Huomattuaan sen tyhjäksi, soitti hän heti kelloa, mutta näki samassa silmänräpäyksessä pöydällä olevan paperin. Heti käsitti hän saaneensa sattumalta käsiinsä äärettömän tärkeän valtiollisen asiakirjan, hän pisti sen taskuunsa ja poistui. Kuten muistatte, kului muutamia minuutteja ennenkuin uninen vahtimestari huomautti teille kellon soimisesta, ja nämä minuutit riittivät varkaan pakenemiseen.

"Hän palasi Wokingiin ensimmäisellä sinne lähtevällä junalla ja tutkittuaan saaliinsa sekä huomattuaan että se todella olikin suuriarvonen, kätki hän sen mielestään erittäin varmaan paikkaan, aikoen parin päivän kuluttua tarjota sitä Ranskan lähetystölle tai mille ostajalle tahansa, joka vaan saattoi ja tahtoi maksaa siitä hyvin. Mutta sitten tulitte te niin äkkiä kotiin. Saamatta hetkenkään valmistusaikaa, karkotettiin hänet huoneestaan, ja siitä alkaen oli siellä aina vähintäinkin kaksi henkeä, joka esti häntä saamasta aarrettaan haltuunsa. Tämä asema varmaan kiihotti hänet melkeinpä raivoon. Viimeinkin luuli hän keksineensä keinon. Hän koetti hiipiä huoneeseenne, mutta pettyi teidän unenne herkkyydestä. Te muistatte ehkä, että siksi yöksi ette ottanut tavallista iltajuomaanne."

"Kyllä, minä muistan sen."

"Minä kuvittelen hänen pitäneen huolta siitä, että se olisi ollut vaikuttava, ja uskoneen, että te olitte tiedottomassa tilassa. Ymmärsin luonnollisesti, että hän uudistaisi yrityksensä, kun vain voisi toivoa saattavansa tehdä sen menestyksellä. Teidän matkanne Lontooseen antoi hänelle tämmöisen tilaisuuden. Minä sain aikaan, että neiti Harrison pysyttäytyi siellä sisällä koko päivän, jotta hän ei ehtisi meitä ennen. Kun olin saattanut hänet siihen luuloon, että reitti oli selvä, asetuin vartioimaan kertomallani tavalla. Tiesin ennestään, että paperit luultavasti olivat siinä huoneessa, mutta en halunnut repiä auki lattiaa ja paneelia löytääkseni ne. Minä annoin hänen itsensä ottaa ne kätköstä ja säästin siten itseltäni paljon vaivaa. Onko jotain, joka tuntuu teistä hämärältä?"

"Miksi koetti hän ensi kerralla tulla sisään akkunasta?"

"Ovelle päästäkseen täytyi hänen kulkea seitsemän makuuhuoneen läpi, mutta kenenkään aavistamatta voi hän ruohokenttää myöten tulla akkunan luo. Onko vielä jotain epäselvää?"

"Ettehän toki luule", sanoi Phelps, "hänellä olleen murhaamisen aikomusta. Hän aikoi kai käyttää veistään työaseenaan?"

"Se on mahdollista", sanoi Holmes ja kohautti olkapäitään. "Voin varmuudella sanoa vain sen, että Josef Harrison on sellainen herra, jonka armeliaisuuteen en paljoa luota."