XVI.
Syvänne.
Alussa oli niin pimeä että vaivoin osasimme mennä oikeaa tietä kankaan poikki, mutta päivänkoitto tuli pian avuksemme ja Fullertonin tuvalle päästyämme oli ihan valoisa. Vaikka oli niin varhainen aamu oli mies jo pystyssä. Muutamin sanoin selitimme me hänelle asiamme, ja hän oli heti valmis sopivasta korvauksesta lainaamaan koiransa ja tulemaan itsekin mukana.
Mordaunt olisi mieluummin tahtonut että mies olisi jäänyt kotiin, mutta minun mielestäni tulisi hänen seurata meitä, sillä ei kukaan tietänyt, mitä mahdollisesti voisi tapahtua. Minun tahtoni pääsi voitolle, ja Sekä mies että koira seurasivat minua.
Eräänlainen yhtäläisyys oli tuolla takkuisella eläimellä ja hänen isännällään, jolla oli pörröinen kellertävä tukka ja pitkä, vanukkeinen parta. Koko matkalla linnaan ylisti hän koiransa tavatonta älykkäisyyttä, mutta minä pelkään että hänen kuulijansa hyvin vähän tarkkasivat hänen puhettaan. Minä en voinut riistää ajatuksistani äsken lukemastani ihmeellisestä kertomuksesta. Mordaunt astui pitkiä askelia, ja hänen poskensa hehkuivat ja silmissään oli hurja loiste. Joka kerta kun me pääsimme mäen kukkulalle, katsoi hän kiihkeästi ympärilleen toivossa saavansa nähdä kadonneitten jäljet, mutta ei ainoatakaan elon tai liikkeen merkkiä ollut nähtävissä. Kaikki oli kuollutta, äänetöntä ja autiota.
Linnassa käyntimme oli hyvin lyhytaikainen. Mordaunt juoksi sisälle ja palasi kainalossaan vanha takki, joka oli ollut isän oma. Hän antoi sen Fullertonille, joka näytti sen koiralleen.
Älykäs koira haisteli sitä ja juoksi ulvoen lehtikujaa takaisin, palasi taas vielä kerran haistelemaan takkia, viuhtoi häntäänsä ja ulvoi taas muutaman kerran kiivaasti näyttääkseen että se nyt oli valmis tekemään tehtävänsä. Sen kaulaan pantiin nuora, ettei se juoksisi tiehensä. Isäntä piti nuorasta, ja me lähdimme matkaan.
Pari sataa kyynärää seurasimme me maantietä, menimme sitten pensasaidan aukosta kankaalle ja jatkoimme matkaamme pohjoiseen suuntaan. Aurinko oli nyt noussut kappaleen matkaa taivaanrannan yläpuolelle, kullaten loistollaan sinisen meren ja etäällä kohoutuvat kukkulat.
Koira ei ainoatakaan kertaa kadottanut jälkiä, sillä ei se pysähtynyt eikä epäröinyt, vaan veti perässään isäntäänsä semmoisella kiireellä, että kaikki keskustelu oli mahdotonta. Kun me kerran olimme menneet pienen puron poikki, näytti siltä että olimme muutaman askelen poikenneet oikealta tieltä, mutta muutaman sekunnin kiivaasti vaanittuaan, ulvahti koira taas ja riensi eteenpäin tiettömällä kankaalla. Jos emme kaikki kolme olisi olleet oivallisia kävelijöitä emme olisi voineet seurata mukana, erittäinkään kun maa oli epätasainen ja kanerva toisinaan ulottui vyötäisiimme asti.
Minä en osannut ajatella, mitä tapahtuisi meidän päästyämme matkamme perille. Voisiko olla mahdollista että noilla kolmella buddhalaisella olisi ollut laiva saatavilla ja että he vankeineen sillä nyt matkustaisivat itäänpäin? Tie, jota kävimme, näytti vahvistavan minun luuloni, sillä se kulki yhdensuuntaisesti lahden rannan kanssa. Mutta kauan ei kestänyt, kun me poikkesimme ulommaksi ja tulimme kauemmaksi sisämaahan.
Kello oli 10, kun meidän kaksitoista peninkulmaa käytyämme täytyi pysähtyä vetämään henkeä, sillä viimeiset kaksi peninkulmaa olimme me kulkeneet Wigtownin ylänteitä ylöspäin, jotka ovat enemmän kuin tuhat jalkaa korkeat. Korkeimmalle kohdalle päästyämme näimme kolkon maiseman leviävän pohjoiseen suuntaan. Aina taivaanrantaan asti ei näkynyt muuta kuin liejua ja vettä mitä räikeimmässä sekasorrossa, ikäänkuin maanosa olisi ollut muodostumistilassaan. Siellä täällä kasvoi ruskeassa lätäkössä muutamia kellertäviä ruokoja. Muutamat sikseen jätetyt turvehaudat osottivat, että ihmiset täälläkin olivat koettaneet vaatia maalta sen aarteita, mutta nämä kokeet olivatkin ainoat ihmistyön merkit. Ei edes varis eikä kalalokki käynyt tässä erämaassa.
Tämä on se suuri lätäkkö, joka on saanut Cree-nimen. Kartasta näkee, että se peittää suuren osan Wigtownshiren pintaa. Se on suolaista vettä sisältävä järvi, syntynyt meren anastuksesta ja se on niin täynnä petollisia hyllyviä nevoja ja vaarallisia läpiä, ettei kukaan, joka ei tarkalleen tunne paikkaa, uskalla mennä sinne ilman opasta.
Kun me lähestyimme kaislaa, joka oli patamon rajana, nousi epäterveellinen kostea haju alallaan seisovasta vedestä. Paikka, jossa me olimme, näytti niin kolkolta ja kauhealta, että talonpoika kieltäytyi seuraamasta meitä pitemmälle, ja meidän täytyi käyttää koko kehoituskykymme pakottaaksemme häntä jatkamaan matkaa meidän kanssa. Vainukoiramme, johon ei kolkko ympäristö mitään vaikuttanut, jatkoi haukkuen matkaa kuono maahan kääntyneenä ja ruumis väristen innostuksesta.
Meidän ei ollut vaikeaa raivata itsellemme tietä järven poikki, sillä missä viisi oli kulkenut edellä siinä oli kolmen helppo seurata perässä. Jos olimme epäilleet koiran opastustaitoa, oli tämä epäilys nyt kokonaan haihtunut, sillä pehmeässä liejussa saatoimme me helposti nähdä etsimäimme miesten jäljet. He olivat käyneet rinnakkain yhtä kaukana toisistaan. Ei ollut käytetty mitään ruumiillista väkivaltaa, jolla kenraali ja hänen palvelijansa oli pakotettu seuraamaan mukana. Pakko, jota oli käytetty, oli ollut henkisiä laatua.
Me olimme hyvin varoillamme poiketaksemme siltä tieltä, joka antoi meille jalantukea. Molemmin puolin meitä nousi vesi siellä täällä maanpinnalle, jota kuihtuva kasvullisuus peitti. Keltaisia ja purppuranvärisiä sieniä loisti rämeiköllä, ja lihavia, punaruskeita matoja ryömi vaalentuneitten kaislojen välissä. Suuret hyönteispilvet muodostivat keveän pilven päittemme ja käsiemme ympäri ja ne pistelivät meitä myrkyllisillä pistimillään. Minä en koskaan eläessäni ollut ollut niin kolkossa paikassa kuin tämä oli. Mutta Mordaunt Heatherstone astui rivakasti eteenpäin, eikä meillä ollut muuta neuvoa kuin seurata häntä.
Sillä välin kapeni tie kapenemistaan, ja me huomasimme että etsimäimme miesten oli täytynyt käydä peräkkäin samassa rivissä. Fullerton meni nyt koiransa kanssa edellä. Mordaunt seurasi hänen kintereillään ja minä muodostin jälkijoukon.
Talonpoika oli pitkän ajan ollut vastenmielinen ja tympeä ja tuskin vastannut hänelle tehtyihin kysymyksiin, mutta nyt pysähtyi hän tykkänään ja kieltäytyi jyrkästi käymästä ainoatakaan askelta edemmäksi.
"Tässä minä teen käänteen, sillä nyt minä tiedän mihin mennään", sanoi hän.
"Mihin sitten mennään?" kysyin minä.
"Creen syvänteelle", vastasi hän. "Minä luulen että se on tässä lähellä."
"Creen syvänteellekö?"
"Se on niin syvä ettei kukaan koskaan ole löytänyt sen pohjaa. Kansa väittää että siitä juuri johtaa ovi manalan syvyyteen."
"Oletteko te ollut siellä?" kysyin minä.
"Ollut siellä! Mitä minä siellä tekisin? Ei yksikään ihminen, jolla on terve järkensä tallella, koskaan mene sinne.
"Mistä te sitten tiedätte että tuo syvänne todellakin on olemassa?"
"Isänisäni isä on ollut siellä, ja sentähden minä sen tiedän", vastasi Fullerton. "Eräänä lauantai-iltana oli hän aika humalassa ja löi vetoa mennäkseen sinne. Hän ei jälestäpäin mielellään puhunut siitä käynnistään eikä koskaan kertonut näkemiään. Hän oli ikäänkuin mieletön kun joku vaan puhui syvänteestä. Totelkaa siis minun neuvoani ja palatkaa kotiin, sillä siihen paikkaan menemisestä ei lähde mitään hyvää."
"Me voimme jatkaa matkaamme ilman teitä", huomautti Mordaunt. "Jos vaan lainaatte meille koiraanne, niin voitte kääntyä kotimatkalle."
"E-enpäs", huusi hän. "Minä en tahdo koirani joutuvan saatanan kynsiin.
Sentähden täytyy sen seurata minua."
"Koira seuraa meitä", puhkesi seuralaiseni puhumaan säkenöivin silmin, "Meillä ei ole aikaa riidellä teidän kanssa. Katsokaa, tässä minä jätän teille 5 punnan setelin. Jos estätte meitä ottamasta koiraa, niin minä heitän teidät veteen."
Mies otti toisella kädellään setelin samalla kun hän toisella jätti Mordauntille nuoran, joka oli koiran kaulassa. Hänen poistuessaan jatkoimme me matkaamme kauemmaksi järvelle. Liejussa näkyvät syvät jäljet kiihoittivat meitä jouduttamaan askeliamme. Tunkeuduttuamme kokonaisen pienen kaislametsän läpi, tulimme me niin kolkkoon paikkaan että jos Dante olisi sen nähnyt olisi hän siitä saanut uutta ainetta kuvauksensa manalasta.
Koko rämeikkö aleni tässä ratin muotoiseksi syvänteeksi, jonka keskessä oli noin 40 jalan levyinen aukko. Maa vietti vesipyörrettä kohden kaikilta suunnilta. Nähtävästi oli tämä se syvänne, jota paikkakunnan väestö niin pelkäsi. Enkä minä asiaa ihmetellytkään, sillä kolkompaa seutua en koskaan ole nähnyt.
Sieltä nousi läkähdyttävä haju, ja me kuulimme sorisevan äänen, ikäänkuin vesi olisi kiehunut. Minä heitin syvänteeseen suuren kiven, joka makasi liejuun vajonneena mutta emme kuulleet sen putoamista pohjaan.
Kumartuessamme haisevan veden yli, kuulimme me yhtäkkiä sointuvan äänen sen syvyydestä. Mahdollista on että ääni syntyi luonnollisista vaikuttimista, mutta voi se myös tulla siitä kellosta, josta minä olen niin paljon kuullut. Olkoon sen asian laita miten tahansa. Tämä oli kaikessa tapauksessa ainoa merkki, mikä meille annettiin molempien miesten lepopaikasta. Ja nämä miehet olivat nyt maksaneet sen velan, joka niin kauan oli heitä painanut.
Me huusimme kaikin voimimme, mutta ainoastaan kaiku vastasi syvyydestä.
Kovin murheellisina lähdimme taas kulkemaan rinnettä ylöspäin.
"Mitä me nyt teemme, Mordaunt?" sanoin minä matalalla äänellä. "Me voimme ainoastaan rukoilla heidän sielujensa rauhan puolesta."
Heatherstone katsoi säkenöivin silmin minuun.
"Nuo ihmiset ovat mahdollisesti menetelleet salattujen lakien mukaan", huudahti hän, "mutta nyt katsotaan, mitä Englannin lait asiasta sanovat. Minä luulen että chela voidaan hirttää niinkuin joku muukin kuolevainen. Meillä lienee vielä aikaa saada, heidät kiinni. Tule tänne, koirani, tule!"
Hän veti koiran noitten kolmen miehen jäljille. Eläin nuuski niitä pari kertaa ja laskeutui sitten maahan karvat pystyssä ja vavisten.
"Siinä näet", sanoin minä, "että on turhaa taistella heidän kanssaan, joilla on käytettävinä voimia, joita emme kykene edes nimittämään. Me emme voi muuta kuin myöntyä siinä toivossa että nuo miesparat toisessa elämässä saavat korvauksen kaikesta siitä, mitä heidän on täytynyt kärsiä."
"Ja että heidät vapautettaisiin kaikista perkeleellisistä uskonnoista ja niitten murhanhimoisista tunnustajista", huudahti Mordaunt, kokonaan suunniltaan raivosta.
Oikeudentunto vaati minut tunnustamaan, että nuo kristityt miehet olivat itse syypäät kohtaloonsa, kun teurastivat tuon turvattoman buddhalaisen, mutta minä en tahtonut ilmaista mielipidettäni Mordauntille pelosta että hän yhä enemmän kiihoittuisi.
Monen turhan koetuksen jälkeen onnistui minun viimein saada hänet lähtemään tuosta onnettomuuden paikasta. Oi, miten pitkä ja väsyttävä olikaan paluumatka. Menomatkakin oli kyllä vaivaloinen, vaikka meillä oli heikko toivokin, mutta nyt. kun kaikki oli mennyttä, tuntui kotimatka kauhean pitkältä. Raskain askelin ja vielä raskaammalla sydämellä kulimme me koko päivän erämaassa ja ehdimme juuri auringon laskiessa Cloomberiin.
Minä en koetakaan kertoa vaimon ja tyttären surua. Useampana viikkona horjui Gabriella-parkani elämän ja kuoleman välillä, mutta tohtori Easterlingin huolellisesti häntä hoitaessa toipui hän kumminkin, vaikka ei hän tosin enää koskaan päässyt entisiin voimiinsa. Mordaunt oli synkkä ja alakuloinen eikä tointunut ennen kuin olimme muuttaneet Edinburghiin. Mutta ei lääkärinhoito eikä ilmanvaihdos voinut auttaa rouva Heatherstone-parkaa. Hän kuihtui hitaasti, ja jotenkin varmaa oli että hän muutaman viikon kuluttua yhtyy mieheensä.
Branksomen omistaja palasi Italiasta terveenä ja virkeänä, ja tästä syystä me muutimme takaisin Edinburghiin. Asuinpaikan muutos teki meille hyvää, sillä viime tapahtumat olivat synkistyttäneet elämäämme. Sitä paitsi oli isälleni tarjottu kunniakas ja hyväpalkkainen paikka yliopiston kirjastossa, ja hän riensi ottamaan sen vasaan.
Minä olen nyt useamman kuukauden ollut naimisissa rakkaan Gabriellani kanssa, ja tämän kuun 23 p:nä viettää Ester häitään. Minä toivon että Mordaunt saa hänestä hyvän vaimon.
Ennen kuin lopetan kertomukseni tahdon vielä omistaa muutaman ajatuksen kenraalin ja Rufus Smithin katoamiselle ja kuolemalle.
Yhtä asiaa en voi ymmärtää. Minä tunnustan aprikoivani sitä seikkaa, miksi nuo kolme chelasta ottivat uhreiltaan hengen Creen syvänteessä sen sijaan että olisivat sen ottaneet miesten ollessa linnassa. Mutta luultavasti oli buddhalaispapeilla pätevät syyt tehdä niinkuin tekivätkin.
Muutama kuukausi kauhuntapahtuman jälkeen luin eräästä Indian lehdestä lyhyen uutisen jossa sanottiin että nuo kolme buddhalaista Lal Hoomi, Mowdar Khan ja Ram Singh olivat palanneet Euroopasta. Tämän ilmoituksen jälkeen seurasi esitys kenraalimajori Heatherstonen elämästä ja toiminnasta sekä tietoja siitä että hän äskettäin oli kadonnut kotoaan ja että oli syytä pelätä hänen saaneen surmansa veteen hukkumalla. Minä epäilen, tokkohan yksikään muu ihmissilmä saattoi keksiä mitään yhteyttä näitten kahden ilmoituksen välillä. Minä en niitä koskaan näyttänyt vaimolleni enkä Mordauntille, ja vasta sitten kun he lukevat nämä rivit, saavat he tietää ne.
En tiedä, tarvitseeko minun antaa pitempiä selityksiä tai lisätä mitään. Ymmärtäväinen lukija on jo saanut tietää syyn miksi kenraali pelkäsi tummia kasvoja, muukalaisia ja vieraita. Hänen unettomuutensa, jonka perusteena oli tuo kamala kellonsointi, saattoi hänet öisin kulkemaan ympäri huoneissa, ylisiltä kellariin asti, ja aina valaistut huoneet estäisivät pimeyden kauhujen häntä ympäröimästä.
Tiede opettaa meille, ettei semmoisia voimia, joita itämaiset uskonnonhaaveilijat sanovat omistavansa, itse asiassa ole olemassa. Minä John Fothergill West voin päättävästi väittää että se on väärässä. Historia osottaa että oppineet ovat hitaita uskomaan sitä mikä on totta. Tiede ivaili kauan Newtonia. Tiede näytti matemaatillisesti, ettei rautalaiva voisi pysyä vedenpinnalla ja ettei höyrylaiva voisi kulkea Atlannin yli. Itämailla, jotka ovat suurten uskontojen kehto, löytyy viisaustieteilijöitä ja oppineita, jotka työskentelevät toisten menetystapqjen mukaan kuin länsimaitten tiedemiehet, mutta edellisillä on äärettömän paljo enemmän tietoja luonnon salaisuuksista kuin jälkimmäisillä.
Salattu viisaustiede.
Mordaunt Heatherstonen tekemä lisäys.
Minä olen vastikään lukenut käsikirjoituksen, jossa hyvä ystäväni kertoo kaikista niistä tapahtumista, jotka päättyivät isäni kuolemalla, ja olen hyväksynyt kaikki paitsi yhdessä kohdassa. Ystäväni on näet pannut liian vähän painoa siihen hyvyyteen, jota hän koko aikana meille osotti.
Nyt olen pyytänyt saada tehdä pienen lisäyksen, voidakseni lausua muutaman sanan Indian salatusta viisaustieteestä, jota niin vähän tunnetaan.
Itämaisia adepteja löytyy nykyään pohjoisessa Indiassa ja Tiibetissä, mutta luultavaa on että he muinoin olivat paljoa laajemmalle levinneinä. Historiassa näemme heistä vilahduksia useammalla eri nimellä. Siellä kulkevat he Egyptin pappien, Kaldean nioagien. teurgisten uusplatonilaisten ja hengennäkijäin nimisinä. He muodostavat suletun, salaisen seuran, johon jokainen tutkimushaluinen mies saa yhtyä. Mutta seuraan liittyneen täytyy antautua ruumiillisiin vaaroihin, kärsiä puutteita ja kestää ankaraa kuria, ja siitä syystä vaan sangen harvoilla on mielenlujuutta ja rohkeutta kestää loppuun asti. Ne, jotka ovat voittaneet niin että heidät on otettu vihkiytyneitten joukkoon, ovat saaneet täyden korvauksen kärsimyksistään, sillä he saavat semmoiset voimat, jotka tekevät heidät tavallisia ihmisiä korkeammiksi.
Salattujen viisaustieteilijäin tiedot ovat sekä fyysisistä että metafyysillistä laatua. Mutta erittäinkin metafysiikan ja etupäässä ihmissielun tutkimiseen ovat he kiinnittäneet huomionsa. Mutta heidän fyysilliset tietonsa ja heidän kykynsä käsitellä niitä salaisia lakeja, joitten mukaan luonto rakentaa tai hävittää, ovat paljoa korkeammat kuin ne, mitkä eurooppalaiset tiedemiehet tuntevat. Täytyy muistaa, että meidän tieteellisten tutkimusten tulokset ovat syntyneet muutaman sadan vuoden aikana, kun taas salattu viisaustiede ulottuu keskeymättömässä jaksossa vähintäin 20 tuhatta vuotta taaksepäin, aika, jonka kuluessa jokainen adepti on ilmoittanut viisautensa oppilailleen samaten kuin hänelle itselleenkin se oli ilmoitettu tai semmoisilla lisäyksillä, mitkä hän elämässään ja kokemuksillaan oli kyennyt itselleen hankkimaan. Vaikka nämä miehet ovat saaneet ihmeellisiä voimia, ovat he kuitenkin ensimmäisiä vakuuttamaan, etteivät ne johdu mistään yliluonnollisesta lähteestä. Ne ovat syntyneet läheisestä ja perinpohjaisesta luonnon ja maailmaa hallitsevien salaisten lakien tuntemisesta. Koko ihmiskunta voi toivoa saavansa sen viisauden, minkä nämä jo ovat hankkineet itselleen.
Ensimmäinen läksy, jonka saa oppia, kun kulkee salatun viisauden tietä, on se, ettei viisautta saavuteta yksinomaan ahkeruudella ja opinnoilla, vaan että jotakin muuta tarvitaan lisäksi. Maaperä on ensin valmistettava, ennen kuin kallisarvoinen siemen siihen lasketaan. Teräväjärkisinkään ihminen ei voi koskaan toivoa suorittavansa ensi koetuksia, jotka kohtaavat salattua viisaustieteilijää, jos hän on ylpeä, ahne, aistillinen, itsekäs ja laiska. Rikkaruoho on poistettava ennen kuin puutarha voidaan istuttaa. Seitsemänä pitkänä vuotena pyrkii nuori chela saamaan omaa itseään hallitsevan vallan, ja jos hänen onnistuu se saavuttaa, niin on hän puhdas ruumiiltaan ja sielultaan, vapaa karkeammista eläimellisistä vaistoista ja välittämätön persoonallisista mukavuuksistaan. Hänen luontonsa henkinen puoli on kehittynyt ja osaksi voittanut eläimellisen osan.
Hän kykenee silloin ottamaan vastaan niitä opetuksia, jotka johtavat häntä korkeammalla tiellä. Moni luonnollisesti sortuu ennenkuin vihkimyspäivä on tullut. Tässä koulussa tulee valistus sisästä eikä ulkoapäin.
Ja mitkä ovat ne tulokset, jotka näillä tiedoilla saavutetaan? Me, jotka olemme niitten ulkopuolella, emme voi niitä juuri arvostella.
Kuitenkin ovat he epäilyksen varjonkaan sijaa saamatta todistaneet että ihmisellä on sielu ja tehneet sen siten, että he itse erottavat sielunsa ruumiistaan, yhdistääkseen sen jälleen siihen milloin vaan itse hyväksi näkevät. Adepti voi erottaa sielunsa ruumiistaan yhtä helposti kuin hän riisuu päällimmäisen takin yltään ja saattaa ajatuksen nopeudella siirtää sielunsa mihinkä paikkaan tahansa maan päällä. Tällä kyvyllään voi viisas olla missä hän vaan mielii tämän maan päällä, ja hän tietää että sielu itsessään on aineellinen ja että se sisältää paljoa eetterisemmän olemuksen jota me kutsumme hengeksi.
Kun Tarsoksesta kotoisin oleva Paavali sanoo että ihmisellä on ruumis, sielu ja henki, niin tämä lausunto ei ole hänen joutavaa otaksumistaan. vaan se osottaa että hän oli tullut samaan lopputulokseen kuin salattua viisaustiedettä käsittelevä koulu, johon hän varmaan kuuluikin.
Adeptien ei tarvitse käyttää sanoja toistensa kanssa keskustellakseen, vaan he suorittavat senkin tehtävän ajatuksen muuttamisella. Vihkiytyneet voivat siis tuhannen peninkulman päästä puhua toisilleen yhtä helposti kuin he olisivat samassa huoneessa. Heidän Himalajalla olevat asuinpaikkansa, jotka meistä tuntuvat niin kolkolta, ovat itse asiassa kaiken henkisen toiminnan polttopisteinä. Toistensa huomiota herättääkseen on heillä kyky loihtia esiin se kellonsoinnilta kuuluva ääni, joka näytti niin suurta osaa isäparkani historiassa.
He väittävät ja tukevat väitteitään todistuksilla, että he hallitsevat luontoa siinä määrässä että voivat ottaa elementit ilmapiiristä ja yhdistää ne tai antaa niille minkä muodon vaan haluavat.
He voivat erittää kiinteän kappaleen, muuttaa sen molekyyleiksi (hiukkasiksi), lähettää nämä molekyylit kuinka kauas he vaan tahtovat ja sitten taas liittää ne toisiinsa siten että ne muodostavat saman kappaleen, johon ne alkuperäisen kuuluivat. Tällä tavalla siirrettiin suuri marmorimöhkäle Bombaysta Kalkuttaan, ja kirjeitä on lähetetty semmoisella nopeudella, että sähkölennätin siten on joutunut häpeälle.
Nämä ovat muutamia niistä voimista, joita itämaiset viisaat väittävät omaavansa, ja heidän järjestelmänsä ansaitsee kyllä länsimaisten tiedemiesten huomiota.
Adeptit huomauttavat kuitenkin painolla, että fyysilliset ilmiöt, jotka kyllä voivat olla hyödyksi täällä maailmassa, kumminkin ovat vähäarvoisia. He vakuuttavat että heidän järjestelmänsä todellinen arvo on sen metafyysillisessä ja uskonnollisessa ylevämmyydessä, ja he väittävät suurilla valovirroilla selvittäneensä sielun ominaisuuksia. Ja tämä tosiasia, poistaa uskonnolta sen haaveellisesti henkisen luonteen ja tekee siitä yhtä tarkan tieteen kuin mittausoppikin.
Tämän salaperäisen järjestelmän korkeampiin ei voi tunkeutua kukaan muu kuin se, joka on suorittanut alempien asteitten oppijakson ja puhdistunut sielultaan ja ruumiiltaan.
Luonnollisesti väittää länsimainen lukija, että on vaikea uskoa muutamien harvojen miesten voivan pitää salassa semmoista tietämistä, sitä vähemmin kuin sen alkuaan on täytynyt olla aiottu koko ihmiskunnalle. Salatun viisauden tutkija vastaa tähän väitteeseen, että ne voimat, jotka saadaan hänen järjestelmäänsä seuraamalla, ovat niin pelottavaa laatua että niitä helposti voitaisiin käyttää väärin, jos väärä henkilö tulisi niitten omistukseen. Hän siis katsoo asian siksi ettei ihmissuku vielä ole valmistunut näitä voimia käyttämään ja että hänen täytyy ankarasti tutkia kaikki tiedonhaluiset, ettei kukaan arvoton pääsisi veljeskunnan jäseneksi.
Niistä tiedoista, joita tässä olen antanut, voin kiittää isäni mielipiteitä asiasta ja osaksi herra A.V. Sinnetin salatusta viisaustieteestä antamia lausuntoja. Viimeksi mainittu sanoo muun muassa:
"Koko salatun viisaustieteen oppirakennus perustuksesta katonharjaan asti eroaa niin perinpohjin muista käsitteistä, että on vaikea selittää sen sisällystä. Miten voisi selvittää kirjoituskonetta henkilölle, joka ei tunne yksinkertaistakaan mekaanista laitosta, ja jolla ei ole aavistustakaan laskuopista? Ja nykyaikaisen Euroopan oppineet ovat salattuun viisaustieteeseen nähden — huolimatta heidän omaamistaan suurista tiedoista — ihan täydellisessä tietämättömyydessä sen aakkosista."
Herra Sinnet kirjoittaa myös äänistä, joita adeptit suurella etäisyydellä panevat toimeen, ja että nämä äänet ovat niitten kaltaiset, jotka niin kauan vainosivat isääni. "Ääni ei ole kova", sanoo hän, "mutta selvä ja kuuluva. Jos veitsellä kevyesti lyötte juomalasin laitaan, voitte saada aikaan samallaisen äänen, vaikka edellinen on puhtaampi ja selvempi. Salatun viisaustieteen harjoittajat käyttävät usein näitä kellonääniä, kun tahtovat herättää jonkun huomaavaisuutta."
Se lisäys, jonka minä olen kirjaan liittänyt, voi mahdollisesti valaista muutamia himmeitä kohtia siinä kertomuksessa, jonka niin asiallisesti on kirjoittanut ystäväni ja veljeni John Fothergill West.