I.
Kaksoisarvoitus.
"Minä pelkään, että hän ei tule", sanoi Laura Mc Intyre lohduttomalla äänellä.
"Minkätähden ei?"
"Oh, katsele ilmaa, se on vallan hirveä."
Hänen niin sanoessaan löi lumipyörre tohisten ja rapisten ikkunaan, joka oli verhottu kodikkailla punaisilla akuttimilla, ja kiivas tuulenpuuska puski ulvoen ja sihisten puutarhaa ympäröivien suurien valkearunkoisten jalavien oksien kautta.
Robert Mc Intyre nousi luonnoksensa äärestä, jossa oli askaroinut, ja ottaen yhden lampuista käteensä hän kurkisti ulos puutarhaan. Näkyi selvästi, kuinka lehdettömien puitten rungot taipuivat ja tutisivat lumituiskussa. Hänen sisarensa istui tulen luona ja katsoi veljen lampun valossa selväpiirteisesti näkyvää profiilia. Ne olivat kauniit kasvot, nuoret, iloiset ja puhdaspiirteiset, ylöskammattu tukka taipuen kiharoiksi tavalla, jota pidetään taiteilijasielun merkkinä. Oli jotakin hienoa noissa hiukan kokoonvedetyissä silmissä, sievissä, kultareunustaisissa silmälaseissa ja mustassa samettinutussa, jonka olkapään kohdalle valo täytenä lankesi. Ainoastaan suun seudussa oli jotain — vivahdus raakuutta, mahdollisuus heikkouteen — joka muutamien silmissä, ja niiden joukossa myöskin siskon, häiritsi hänen kasvojensa kauneutta ja miellyttäväisyyttä. Mutta jos ajatellaan, kuten hän itse tapasi sanoa, että polo kuolevainen on loppumattoman esi-isäjoukon jokaisen huonon piirteen, jokaisen ruumiillisen vajavaisuuden perillinen, niin täytyy totisesti sen olla onnen kultapoika, jonka muotoon luonto ei ole merkinnyt mitään vanhaa perhesyntiä.
Ja siihen nähden oli tuo säälimätön velkoja todella mennyt niin pitkälle, että oli merkinnyt saatavansa nuoreen naiseen itseenkin, vaikka hänellä kasvojen ylemmän osan verraton kauneus esti huomaamasta jokaista heikkoa kohtaa alemmassa. Hän oli tummempi kuin veljensä — niin tumma, että hänen runsaat, kiharaiset hiuksensa näyttivät mustilta, kunnes valo lankesi viistoon niille. Hienot, hiukan juonikkaat kasvonpiirteet, sievästi merkityt kulmakarvat ja miettivät, mutta kuitenkin leikilliset silmät olivat täydellistä lajissaan, ja sentään siinä kaikessa oli jotakin toivomisen varaa. Tuntui kuin olisi ollut jokin virhe piirteissä tai ilmeessä, ja kun lähemmin tutki asiaa, osottausihe siksi pieni mutka ja jotakin velttoa alahuulessa; vähäpätöistä itsessään, mutta kylliksi kuitenkin muuttaakseen kauniit kasvot vain koreiksi. Hyvin alakuloiselta ja vähän suuttuneelta hän näytti siinä istuessaan taapäin nojautuneena nojatuolissaan kasa loistavaa silkkiä ja hollantilaista kangasta polvillaan ja kädet yhdessä pään yläpuolella, niin että valkeat kyynärvarret näkyivät ja hieman sieroittuneet kyynäspäät pistivät esiin kummallekin puolelle.
"Minä tiedän ettei hän tule", toisti hän.
"Lorua, Laura! Varmasti tulee hän. Merimies, pelkäisikö hän ilmaa?"
"Ahah!" Hän kohotti sormeansa ja riemuitseva hymyily leikki hänen kasvoillaan sitten jälleen kuollakseen epävarmaksi, pettyneeksi katseeksi. "Se on vain isä", mutisi hän.
Etehisestä kuului laahustavia askeleita ja pieni, laiha mies likaantunein kengin tuli ryhdittömästi käyden huoneeseen. Mr Mc Intyre vanhempi oli kalvas, luihu katseinen mies, jolla oli punainen ohut parta, korkea ja vähän harmaansekainen tukka ja alakuloiset, kuoppaiset kasvot. Huono terveys ja vastoinkäymiset elämässä olivat yhdessä lyöneet leimansa häneen. Kymmenen vuotta varemmin oli hän ollut Birminghamin rikkaimpia asetehtailijoita, mutta suuri joukko onnettomuuksia yrityksissä oli ottanut hänen suuren varallisuutensa ja vihdoin pakoittanut hänen tekemään vararikon. Hänen vaimonsa kuolema juuri sinä päivänä, jolloin hän oli julistettu maksukyvyttömäksi, oli kukkuroinut onnettomuudenpikarin, ja sen jälkeen oli hän kuljeskellut, tylsä, puolihämmentynyt ilme ohuissa, kalpeissa kasvoissaan todisteena sielusta, joka oli tärviöllä. Niin perinpohjainen oli hänen häviönsä ollut, että perhe olisi sortunut suurimpaan köyhyyteen, jollei eräs eno, joka oli koonnut itselleen omaisuuden Austraaliassa, olisi testamentissaan määrännyt lasten hyväksi kaksisataa puntaa vuodessa. Panemalla yhteen ansionsa ja vuokraamalla asunnon Tamfieldin rauhalliselta maalaispaikkakunnalta, joka oli noin neljäntoista penikulman päässä suuresta piirikuntakaupungista, he edelleen saattoivat elää kutakuinkin mukavasti. Mutta muutos oli yhtäkaikki katkera heistä kaikista, Roobertista, joka oli pakotettu luopumaan taiteelliselle maulleen niin mieluisasta loistosta ja käyttämään taidetta, siihen asti mieluisinta keppihevostaan, keinona ansaitakseen ja tullakseen toimeen, ja vielä enemmän Laurasta, joka vääntelehti vanhain ystäväinsä sääliväisyyttä ja piti Tamfieldin lehtokujat ja kedot sietämättömän ikävinä hälisevässä Edgbaston'issa vietetyn elämän jälkeen.
Heidän huoliansa raskautti lisäksi isän käytöstapa. Hänen elämänsä oli nyt yksi ainoa jatkuva valitus vastoinkäymisestä, ja hän etsi lohdutusta kokemilleen onnettomuuksille milloin rukouskirjasta, milloin paloviinapullosta.
Yksi vetovoima kuitenkin kiinnitti Lauraa Tamfieldiin, mutta sen oli hän nyt menettämäisillään.
Pienen talonpoikaiskylän valitsemisen olinpaikaksi oli ratkaissut se seikka, että perheen vanha ystävä, hänen korkea-arvoisuutensa John Spurling oli nimitetty papiksi sinne. Hector Spurling, vanhin poika, kaksi kuukautta vanhempi Lauraa, oli ollut kihloissa tämän kanssa useita vuosia ja he olivat juuri menemäisillään naimisiin, kun äkillinen aineellinen sortumus tuhosi heidän suunnitelmansa.
Alaluutnanttina laivastossa oli hänellä paraikaa loma ja tuskin iltaakaan kului, ettei hän tullut pappilasta Elmdeneen, jossa Mc Intyre't asuivat. Mutta sinä päivänä olivat he saaneet häneltä kirjelipun, että hänet oikopäätä oli kutsuttu palvelukseen määräyksellä olla laivassaan Portsmouthissa seuraavana iltana. Hän pistäytyi sentään edes vain puoleksi tunniksi sanoakseen hyvästit.
"No, missä on Hector"? kysyi mr. Mc Intyre vilkuillen joka taholle.
"Hän ei ole tullut, isä. Miten voit luulla, että hän tulisi tällaisella ilmalla! Varmaankin on kohta jalkaa paksulta lunta pappilan aukealla."
"Ei tullut, mitä sanot", uikutti vanha mies heittäytyen sohvalle. "Jaa, jaa, se vielä puuttui, että hän ja hänen isänsä jättäisivät meidät; silloin olisi mitta täysi".
"Kuinka saatat edes ajatella sellaista isä", huudahti Laura suuttuneena. "He kun ovat olleet uskollisia kuin kulta. Mitä he arvelisivat, jos kuulisivat sinua"!
"Minä luulen, Roobert", sanoi hän, panematta huomiota tyttären muistutuksiin, "että minä tahdon saada pienen kulauksen, ainoastaan kaikkein pienimmän pikkukulauksen konjakkia. Niin paljon kuin sormustimeen mahtuu, sillä luulen ihan todella kylmettyneeni lumimyrskyn aikana tänään."
Roobert edelleen väliä pitämättä piirusteli luonnoskirjaansa, mutta
Laura katsahti ylös työstään.
"Pelkään, ettei ole lainkaan konjakkia kotona, isä", hän sanoi.
"Laura, Laura!" Hän ravisti päätään enemmän surullisesti kuin vihaisesti. "Sinä et ole enää lapsi, Laura, sinä olet nainen ja sinulla on talous hoidettavanasi, Laura. Me luotamme sinuun. Me uskomme itsemme kokonaan sinun huostaasi. Mutta sinä annat veliraukkasi kaivata konjakkia, puhumattakaan minusta, sinun isästäsi. Suuri Jumala, Laura, mitä olisi äitisi sanonut? Ajattele onnettomuutta, ajattele äkillistä pahoinvointia, ajattele apoplektista kohtausta, Laura. Se on hyvin suuri vas— hyvin suuri vastuu — hyvin suuri vaara, jonka alaiseksi meidät heität."
"Minua ei liikuta sellaiset halvauskohtaukset", sanoi Roobert lyhyesti, "niin ettei Lauran tarvitse pitää konjakkia kotona minua varten".
"Se on korvaamaton lääkkeenä, Roobert. Sitä on käytettävä oikein, ymmärrätkö sinä, ei väärinkäytettävä. Siinä on koko salaisuus. Mutta minä menen alas 'Kolmeen kyyhkyseen' puoleksi tunniksi".
"Rakas isä", huudahti nuori mies, "eihän isän pidä mennä ulos tällaisena iltana. Jos isän pitää saada konjakkia, niin käyhän päinsä lähettää Saara, tai minä menen itse, tai —".
Pam! pieni kokoonmytistetty paperilappu tuli siskon tuolilta suoraan alas luonnoskirjalle hänen eteensä. Hän suoristi sen ja piti sitä valoa vasten.
"Herran tähden anna hänen mennä", oli kirjoitettu paperille.
"No, pukeudu ainakin lämpimästi" jatkoi hän, ilmaisten äkillisen rintamamuutoksensa miesmäisellä kömpelyydellä, joka pelästytti sisarta. "Kenties ei olekaan niin kylmä, kuin näyttää. Sinä et voi eksyä, se on edes hyvä, ja eihän ole mentävä enempää kuin sata askelta".
Kovin harmitellen ja sureskellen tyttärensä puuttuvaa toimekkuutta vanha Mc Intyre pujottausihe päällystakkiinsa ja kääri kaulahuivin pitkän, ohuen kaulansa ympärille. Tuima ja kylmä tuulenhengähdys pani lampunliekin loimottamaan, kun hän avasi eteisen oven. Hänen molemmat lapsensa kuuntelivat askeleiden tohisevaa ääntä ukon vitkalleen rämpiessä alas pitkin puutarhan koukeroista käytävää?
"Hän tulee pahemmaksi — hän käy sietämättömämmäksi", sanoi Roobert vihdoin. "Meidän ei olisi pitänyt päästää häntä ulos; hän ehkä tekee itsensä naurun alaiseksi".
"Mutta onhan viimeinen ilta jolloin Hector tulee", huomautti Laura. "Olisi ollut hirveätä, jos he olisivat tavanneet toisensa ja hän olisi huomannut jotakin. Sen vuoksi minä toivoin että hän menisi".
"No, sitten meni hän juuri paraiksi", veli sanoa tokasi, "sillä minä kuulen portin avattavan, ja — näetkö?"
Hänen puhuessaan kuului iloinen huudahdus ulkoa ja luja koputus ikkunaan. Roobert meni avaamaan ja päästi sisälle nuoren korkeavartaloisen miehen, jonka musta nukkanuttu oli aivan kimaltelevien lumikristallein peitossa. Ääneen nauraen ravisti hän itseään kuin newfoundlantilaiskoira ja löi pois lumen saappaistaan, ennenkun astui sisälle pieneen valaistuun huoneeseen.
Hector Spurlingin ammatti oli kirjoitettu hänen kasvojensa jokaiseen piirteeseen. Puhtaaksi ajeltu huuli ja leuka, pieni poskiparta, suora, päättäväisyyttä ilmaiseva suu ja ahavoittuneet kasvot, kaikki tuo puhui kuninkaallisesta laivastosta.
Viisikymmentä sellaista muotoa saa nähdä joka ilta vuoden läpeensä pöydän ympärillä upseerien yhdistyksessä kuninkaallisen laivaston kolleegiossa Portsmouthsin laivaveistämöllä — kasvoja, jotka ovat tavallisesti toistensa näköisiä enemmän kuin useinkaan veljen ja veljen. Ne ovat kaikki valetut samaan muotoon, tuloksia järjestelmästä, joka opettaa varhaista itseluottamusta, rohkeutta ja miehekkyyttä, kaiken kaikkiaan kaunis tyyppi, vähemmän hienostunut ja vähemmän henkevä ehkä kuin heidän veljiensä maalla, mutta täynnä totuutta, tarmoa ja sankaruutta. Hänen vartalonsa oli suora, pitkä ja hyvin muodostunut, silmät terävät, harmaat, käytöstapa varma ja reipas, kuin miehen, joka on tottunut sekä käskemään että tottelemaan.
"Saithan toki lähettämäni lipun", sanoi hän astuessaan huoneeseen.
"Minun täytyy mennä pois jälleen, Laura. Eikö se ole helkkarinmoista?
Vanha Smithers tarvitsee väkeä ja tahtoo, että minun pitää heti tulla".
Hän istahti tytön viereen ja laski ruskean kouransa hänen valkean kätensä päälle. "Mutta siitä ei synny pitkää matkaa tällä kerralla", hän jatkoi. "On kysymys lentävästä toimituksesta. — Madeira, Gibraltar, Lissabon ja kotiin. Minua ei lainkaan kummastuta, jos tulemme kotiin maaliskuussa."
"Minusta tuntuu, kuin olisi vain pari päivää siitä, kun tulit", vastasi tyttö.
"Pieni rakas! Mutta se ei tule pitkäksi. Pidä huolta hänestä hyvin, Roobert, ollessani poissa. Ja kun tulen takaisin, Laura, niin se on viimeinen kerta, muista se! Lemmon raha-asiat! On paljon niitä, jotka tulevat aikoihin vähemmällä. Meillä ei tarvitse olla taloa. Mitä me sillä tekisimme? Soutseassa saa vuokrata kelpo huoneita kahdella punnalla viikossa. Mc Dongell, meidän laivakasöörimme, on nyt juuri mennyt naimisiin ja hän maksaa vain kolmekymmentä shillingiä. Pelkäisitkö sitä, Laura?"
"En suinkaan vähääkään!"
"Kelpo isäukkoni on niin tavattoman varovainen. Odota, odota, odota, huutaa hän alinomaa. Minä sanon, että hänellä olisi pitänyt olla virka raskaassa tykistössä! Mutta minä puhun hänen kanssaan vielä tänä iltana. Saadaan nähdä eikö se onnistu. Ja sinun pitää puhua isäsi kanssa. Roobert saa luvan auttaa sinua. Tässä sinulle niiden satamien nimet, joissa tulemme käymään, ja päivämäärä, milloin se tapahtuu. Laita niin, että saan kirjeen, mihin tulen."
Hän otti palan paperia nuttunsa taskusta, mutta sen sijaan, että olisi antanut sen nuorelle naiselle, tuijotti hän siihen tuijottamistaan suurimman kummastuksen kuvastuessa kasvoillaan.
"Nyt on kumma", huudahti hän. "Katso Roobert, miksi kutsut sinä tätä?"
"Pidä sitä valoa päin. No, sehän on englantilainen viidenkymmen punnan pankkiosoitus. Ei mitään erinomaista, mikäli minä voin nähdä."
"Päinvastoin! Se on hullunkurisinta, mitä milloinkaan minulle on tapahtunut. Minä en lainkaan käsitä sitä".
"Kuule Hector", huudahti neiti Mc Intyre kehoittavasti "Minullekin on sattunut jotakin hullunkurista tänään. Lyön vetoa parin sormikkaita, että minun seikkailuni oli oudompi kuin sinun, vaikka minulla ei olekaan niin oivallista näytettävää lopuksi".
"Anna kuulua, sitä minäkin, mutta Roobert olkoon tuomari".
"Esittäkää asianne". Nuori taiteilija sulki luonnoskirjansa ja nojasi päätään kädellään tekeytyen juhlalliseksi. "Naiset ensiksi! Aloita, Laura, vaikka minä luulen tuntevani sinun seikkailusi jo osaksi".
"Se tapahtui aamulla, Hector", alkoi tyttö. "Oh, se on totta, tapaus saattaa sinut aivan raivoisaksi. Sen minä unohdin. Mutta kuitenkin, älä ole siitä milläsikään, se poika raukka oli varmaankin ihan hupsu".
"Mistä hitosta on kysymys", huudahti nuori upseeri ja siirti katseensa pankkiosotuksesta kihlattuunsa.
"Oi, se on varsin viatonta, ja sentään täytyy sinun myöntää, että se oli hyvin kummallista. Minä olin mennyt ulos kävelemään, mutta kun alkoi sataa lunta, etsin suojaa katoksessa, jonka työmiehet ovat rakentaneet tämänpuoleiseen päähän suurta taloa. Väki on mennyt pois, kuten tiedät, ja sanotaan että uusi omistaja tulee huomenna, mutta vaja on vielä paikoillaan. Istuin jonkun tavaralaatikon päällä, kun eräs mies tuli tietä ja pysähtyi saman katoksen alle. Se oli tyyni mies kalpein kasvoin, hyvin pitkä ja laiha, luullakseni vähän yli kolmenkymmenen vuoden, yksinkertaisesti puettu, mutta kasvojen ilme ja käytös olivat gentlemannin. Hän teki pari kysymystä kylästä ja väestöstä, joihin minä luonnollisesti vastasin, kunnes yks, kaks, aloimme jutella mitä hupaisimmalla ja yksinkertaisimmalla tavalla mitä mistäkin. Aika kului niin nopeasti, että aivan unohdin lumisateen, kunnes hän sanoi, että se hetkeksi oli tauonnut. Kun silloin käännyin mennäkseni, mitä luuletkaan hänen tehneen. Hän astui askeleen minua kohden, katsoi surullisesti ja miettiväisesti minua kasvoihin ja sanoi: 'Tahtoisin ihmeekseni tietää, voisitteko pitää minusta, jos minä olisin köyhä?' Eikö se ollut kummallista? Minä pelästyin niin, että syöksyin ulos katoksesta ja kiirehdin tieheni, ennenkuin hän ehti sanoa sanaakaan. Mutta tiedätkö, Hector, ei sinun tarvitse näyttää niin raivostuneelta sen vuoksi, sillä kun nyt ajattelen asiaa ja muistan hänen äänensä ja käyttäytymisensä, olen varma, ettei hän tarkoittanut mitään pahaa. Hän ajatteli ylevästi, ilman pienintäkään aikomusta loukata minua. Minä olen vakuutettu siitä, että mies raukka oli hullu".
"Hm! Hänen hulluudessaan oli kuitenkin johdonmukaisuutta", huomautti veli.
"Olisi ollut johdonmukaisinta, että olisin saanut potkaista häntä", sanoi luutnantti kiivaana. "Eläissäni en ole kuullut mitään niin häpeämätöntä".
"No, sanoinhan, että raivostuisit". Tyttö laski valkoisen kätensä hänen karkean merimiesnuttunsa hihalle. "Eihän se ollut mitään. Enhän minä milloinkaan tule uudestaan näkemään tuota onnetonta miestä. Hän oli nähtävästi vieras tällä paikkakunnalla. Se oli minun pieni seikkailuni, anna meidän nyt kuulla sinun".
Nuori mies antoi pankkiosoituksen liukua peukalon ja etusormen välissä pyyhkäisten toisella kädellä otsaansa ikäänkuin muistellaksensa jotakin.
"Sen täytyy olla hullunkurinen erehdys", sanoi hän. "Minun on koetettava oikaista se. Mutta en tiedä, kuinka menettelisin. Lähdin alas kylään pappilasta, kun jo oli hämärä, ja kohtasin miehen vaunuissa, jotka olivat joutuneet tukalaan asemaan. Yksi pyörä oli pudonnut alas lumen peittämän ojan reunalta, ja korkealla tiellä seisovat vaunut olivat pahasti kallellaan ylihangan puolelle, niin että mies oli luisua alas istuimelta.
"Autoin hänet tietysti tienpuolelle ja sain pian pyöränkin ylös ojasta. Oli aivan pimeä, ja otaksun, että ihminen luuli minua talonpoikaislurjukseksi, sillä me emme vaihtaneet viittä sanaa. Kun hän ajoi edelleen, pisti hän tämän käteeni. Oli aivan sattuma, etten heittänyt pois sitä, sillä tuntiessani, että se oli kokoonrypistetty paperilappu, kuvittelin mielessäni, että se varmaankin oli jonkun kauppiaan osoitekortti tai jotakin sellaista. Onneksi pistin sen kuitenkin taskuuni, josta se tuli käteeni etsiessäni merkitsemääni luetteloa satamista, joihin matkalla tulemme poikkeamaan. Nyt tiedätte asiasta yhtä paljon kuin minäkin."
Veli ja sisar tuijottivat kummastuksissaan mustan ja valkean kirjavaan, rypistettyyn pankkiosoitukseen.
"No, sinun tuntemattoman matkamiehesi on täytynyt olla vähintääkin itse Monte Christo tai Rothschild", sanoi Roobert. "Luvalla sanoen, Laura, olen sitä mieltä, että sinä olet menettänyt vedon".
"Oi, minä olen hyvin tyytyväinen menettäissäni sen. En koskaan ole kuullut moista onnensattumaa. Olisi mieltäkiinnittävää tuntea se mies".
"Mutta enhän saata ottaa vastaan hänen rahojaan", sanoi Hector Spurling katsoen hiukan tuskallisesti pankkiosoitukseen. "Vähän juomarahoja saattaa käydä päinsä, mutta täytyy olla jokin raja. Sitäpaitsi se on erehdys. Ja kuitenkin täytyi olla tarkoitus antaa minulle jotakin suurta, sillä hän ei voinut erehtyä pankkiosoituksen ja rahalantin välillä. Saan luvan kuuluttaa suosiollista herraa".
"Se olisi melkein synti", huomautti Roobert. "Minun täytyy sanoa, etten ajattele asiaa aivan samoin kuin sinä".
"Niin, minusta tuntuu todellakin, kuin käyttäytyisit kuin Don Quixote, Hector", sanoi Laura Mc Intyre. "Miksi ei ottaa sitä vastaan samalla mielellä, kuin se on lahjotettu? Sinä teit oudolle palveluksen, — ehkä suuremman palveluksen, kuin tiedätkään — ja hän antoi sinulle tuon pieneksi muistoksi tapauksesta. Minä en näe pienintäkään syytä, miksi et voisi sitä pitää".
"No jaa", sanoi nuori merimies neuvotonna nauraen, "mutta se ei kuitenkaan ole aivan oikein — minä en saattaisi kertoa tätä juttua yhdistyksessä".
"Mutta joka tapauksessa sinun pitää matkustaa huomenna", huomautti
Roobert. "Sinulla ei ole aikaa tiedustella tuota salaperäistä
Kroisusta. Saat kun saatkin katsoa asiaa sen parhaalta puolelta".
"Hyvä, kas tässä, Laura, pane se ompelukoriisi", huudahti Hector Spurling. "Sinä saat olla minun pankkiirini, ja jos oikea omistaja tulee tietooni lähetän hänet sinun luoksesi. Jollei niin tapahdu, arvelen, että meidän on pidettävä pankkiosotusta jonkinlaisena hätävarana, vaikka minun täytyy sanoa, etten ole siitä oikein mielissäni."
Hän nousi ja heitti osoituksen ruskeaan koriin, joka oli Lauran vieressä värikkäine villalankoineen. "Nyt, rakastettu, pitää minun nostaa ankkuri, sillä lupasin ukolle olla kotona kello yhdeksäksi. Tällä kerralla emme tule kauvan olemaan erossa, Laura, ja tämä on viimeinen kerta. Hyvästi, Roobert, voi hyvin!"
"Hyvästi, Hector! Bon voyage!"
Nuori taiteilija viipyi paikallaan pöydän luona sisaren saattaessa rakastettuansa ovelle. Eteisen hämärässä valossa voi hän nähdä heidän vartalonsa ja kuulla heidän sanansa.
"Ensi kerralla, kultaseni?"
"Niin, ensi kerralla, Hector."
"Eikä mikään voi eroittaa meitä?"
"Ei mikään."
"Ei koko maailmassa?"
"Ei mikään."
Roobert sulki oven. Silmänräpäystä myöhemmin ilmoitti ulkoa kuuluva ovenkolahdus ja nopeat, lumessa kohisevat askeleet, että vieras oli mennyt.