III.
Ihmeellinen talo.
Tuon varsin odottamattoman selvityksen johdosta kuvastui Roobert Mc
Intyren kasvoissa mitä suurin hämmästys.
Hetkisen luuli hän seuralaisensa tekevän pilaa, mutta se huoleton varmuus, jolla tämä nousi ylös portaita, ja se syvä kunnioitus, jota osottaen komeanauhainen portinvartia eteisessä avasi hänelle oven, todisti, että kaikki oli silkkaa totuutta. Raffles Haw katsahti taakseen ja myhäili hiukan itsekseen huomatessaan nuoren taiteilijan olevan tavattomasti hämillään.
"Suokaa anteeksi, etten aikaisemmin sanonut sitä", sanoi hän ystävällisesti, laskien kätensä toisen käsivarrelle. "Jos olisitte tuntenut minut, ette olisi puhuneet yhtä vapaasti, ja silloin en minä olisi ollut tilaisuudessa oppia tuntemaan teidän tosiarvoanne. Te tuskin esimerkiksi olisitte olleet niin avosydäminen puhuessanne rikkaudesta, jos olisitte tietäneet, että puhuitte talonomistajan kera."
"Luulen etten koskaan eläissäni ole ollut näin hämmästynyt", sanoi
Roobert.
"Luonnollisesti. Miten olisitte voinut luulla minua miksikään muuksi kuin työmieheksi. Ja minä olen työmies. Kemia on yksi minun ajanvietteistäni, ja vietän joka päivä monta tuntia laboratoriossani tuolla. Olin juuri äsken lopettanut työskentelyn tänään, ja kun olin hengittänyt sisääni kokolailla kaasuja, arvelin, että pieni kävely pitkin maantietä ja jokunen savu piipustani ei tekisi minulle pahaa. Niin satuin kohtaamaan teidät, ja pelkään, että pukuni liiankin hyvin sopi yhteen mustuneiden kasvojeni kanssa. Mutta luulen tuntevani teidät nimeltä. Eikö se ole Roobert Mc Intyre?"
"Kyllä, vaikka minä en käsitä, miten olette sen joutuneet tietämään?"
"No, luonnollisesti otin vähäiseksi vaivakseni saada tietää jotakin naapureistani. Olin kuullut, että täällä asui sen niminen taiteilija, ja otaksun että taiteilijoita ei ole varsin lukuisasti Tamfieldissa. Mutta mitä pidätte te rakennuksen arkkitehtuurista? Toivon että se ei loukkaa teidän harjaantunutta aistianne?"
"Se on todella ihmeellinen — hämmästyttävä. Teillä on tavaton silmä huomaamaan vaikutuksia."
"Oh, minulla ei ole mitään aistia, ei vähintäkään aistia. En eroita
hyvää pahasta. Tuskin on hienostumattomampaa siinä suhteessa kun minä.
Mutta sain Lontoon ensimäisen arkkitehdin tänne ja toisen yhtä hyvän
Wienistä. He selvittivät asian keskenään."
He seisoivat aivan sivuovien sisäpuolella suunnattomalla bisoninnahka-matolla. Heidän edessään oli iso, nelikulmainen piha, joka oli laskettu monivärisillä marmorilaatoilla arapialaisen tavan mukaan. Keskeltä hakatusta nefriitistä valmistetusta korkeasta suihkulähteestä nousi ilmaan viisi korkeata, ohutta vesisuihkua, joista neljä kaatui ulospäin yksi pihan jokaiseen kulmaan, pudoten siellä suuriin marmorialtaisiin, viidennen syöstessä suoraan ylös suunnattoman korkealle pudotakseen alas keskisäiliöön takaisin. Pihan joka sivulla kasvoi upea, korkea hoikkarunkoinen palmu, levittäen riippuvalehtistä, vehreää latvustansa hyvinkin viisikymmentä jalkaa heidän päittensä yläpuolella.
Ylt'ympäri kulki maurilainen, nefriitistä ja kirjavasta marmorista rakennettu holvikäytävä; raskaat, punaisimman purpuran väriset uutimet kätkivät ovet väliinsä. Suoraan edestä, oikealta ja vasemmalta veivät leveät, kallisarvoisilla, paksuilla smyrnalaisilla matoilla peitetyt portaat ylempiin kerroksiin, jotka olivat yltympäri keskellä olevaa pihaa. Ilma katolla oli lämmin ja kuitenkin raitis, kuin toukokuun ilma Englannissa.
"Se on Alhambran jäljittelyä", virkkoi Raffles Haw. "Palmut ovat kauniit. Ne kohoavat ylös läpi koko rakennuksen altapäin maasta, niiden juuret ovat ympäröidyt kuumilla vesitorvilla. Ne tuntuvat viihtyvän varsin hyvin."
"Miten erinomaisen hienoa messinkityötä", huudahti Roobert, katsellen ihmetellen kiiltävää ja tavattoman hienoa metalliverkko-aitiota, joka koristi maurilaisten kaarien välillä olevia huoneita.
"Se on kylläkin varsin sievää. Mutta se ei ole messinkiä. Messinki ei ole kyllin sitkeätä, että sitä voitaisiin saada niin hienoksi. Se on kultaa. Mutta tulkaa nyt tätä tietä. Älkää pahastuko, että pyydän odottamaan siksi, kuin olen saanut noen pois kasvoistani."
Hän meni edellä pihan vasemmalla sivulla olevaa ovea kohden, joka Roobertin hämmästykseksi vitkalleen käännähti saranoillaan heidän lähetessään.
"Se on pieni parannus, jonka minä olen keksinyt", virkkoi talon isäntä. "Kun tullaan oven eteen, vapautuu eräs vieteri lattialautojen painosta, ja siitä seuraa, että saranat kääntyvät. Tehkää hyvin ja astukaa sisään. Tämä on minun oma pieni pyhäkköni, joka on kalustettu oman makuni mukaan."
Jos Roobert odotti saavansa nähdä uuden näytteen rikkautta ja loistoa, niin hän pettyi pahasti, sillä nyt hän havaitsi avarassa, mutta melkein tyhjässä huoneessa pienen rautasängyn yhdessä kulmassa, siellä täällä joitakuita puutuoleja, tumman maton ja suuren pöydän, joka oli täynnään kirjoja, pulloja ja kaikellaisia "jätteitä", joita karttuu ahkeran, mutta huolimattoman ihmisen ympärille. Tarjoten vieraallensa tuolin otti Raffles Haw takin yltään, kietoi ylös karkean villapaitansa hihat ja alkoi kastella ja hieroa itseään lämpimällä vedellä, jota juoksi seinässä olevasta hanasta.
"Te näette miten yksinkertainen minun makuni on", huomautti hän kuivatessaan vettävaluvia kasvojaan ja hiuksiaan pyyheliinalla. "Tämä on ainoa huone koko talossa, jossa kaikki on oikein minun mieleni mukaisesti. Täällä minä viihdyn. Täällä voin lukea ja rauhassa poltella piippuani. Kaikki ylellisyys on minusta vastenmielistä."
"Sitä ei todellakaan uskoisi", huomautti Roobert.
"Minä vakuutan, että se on totta. Katsokaas, teidänkin rikkauksia halveksivien mielipiteittenne mukaan, jotka varmaankin ovat hyvin järkeviä ja teille kunniaksi, täytyy teidän myöntää, että jos ihminen sattuu olemaan suunnattoman — hyvä, sanokaamme huomattavan — rahasumman omistaja, niin on hänen velvollisuutensa päästää rahat liikkeeseen, niin että ihmiskunta hyötyisi niistä. Nähkääs, siinä on minun loisteliaiden yritysteni salaisuus. Minun pitää ponnistaa koko terävänäköisyyteni päättääkseni keinoistani ja johtaakseni samalla rahat laillisia teitä. On esimerkiksi sanken helppoo lahjoittaa rahoja ja epäilemättä voisin käyttää tarpeettomat varani tai osan ylellisyydestäni sillä tavalla, mutta en tahdo antaa almuja enkä tehdä vahinkoa suoranaisella anteliaisuudella. Minun täytyy jossakin muodossa saada vastiketta siitä, mitä annan ulos. Ymmärrättekö?"
"Täydellisesti, vaikka todellakin on harvinaista kuulla ihmisen valittavan vaikeutta varojensa kuluttamisessa."
"Vakuutan että se on minusta vakava vaikeus. Mutta olen keksinyt suunitelmia — joitakuita varsin oivallisia suunitelmia. Tahdotteko pestä kätenne? Hyvä, ehkä teitä haluttaisi katsella taloa. Tulkaa tähän huoneen kulmaan ja istukaa tuolle tuolille. Juuri noin. Nyt istun minä tähän ja niin olemme valmiit lähtemään."
Huoneen kulmaus, jossa he istuivat, oli maalattu noin kuuden jalan pituudelta joka puolelle tummasti suklaanruskeaksi ja oli varustettu kahdella punasella, seinästä ulkonevalla istuimella, jotka olivat aivan vastakohtaiset huoneen muille yksinkertaisille varustuksille.
"Tämä", virkkoi Raffles Haw, "on elevaattori, vaikka se on niin tiiviisti sovitettu huoneeseen, että liikekohtia olisi vaikea huomatakkaan, jos värit eivät olisi erilaiset. Se on laitettu käymään sekä vaakasuoraan että pystysuoraan. Tämä rivi nappeja osoittaa eri huoneita. Täällä on merkittynä kuten näette 'Ruokasali', 'Tupakkahuone', 'Biljaardihuone', 'kirjasto' j.n.e. Minä näytän teille, kuinka se kulkee ylöspäin. Nyt painan tätä nappia, johon on merkitty 'Keittiö'."
Tuntui tuskin huomattava liikahdus, kevyt hankaus, ja Roobert havaitsi, ilman että oli liikkunut paikaltaan, että huone oli kadonnut. Sen sijaan oli heidän edessänsä suuri, kaarenmuotoinen tammiovi.
"Se on keittiön ovi" virkkoi Raffles Haw. "Minulla on keittiö ylinnä talossa. En siedä ruoanhöyryjä. Olemme tulleet ylöspäin kahdeksankymmentä jalkaa puolessatoista sekunnissa. Nyt painan jälleen nappia ja niin olemme taas minun huoneessani".
Roobert Mc Intyre tuijotti häneen hölmistyneenä.
"Tieteen ihmeet ovat suuremmat, kuin taikuuden", lausui hän.
"Se on vain pieni, soma koneisto. Nyt koetamme kulkea vaakasuoraan.
"Minä painan 'Ruokasalinappia' ja niin olemme me siellä kuten näette.
Käykää ovelle, se aukenee edessänne".
Roobert teki neuvon mukaan, ja huomasi tovereineen olevansa avarassa, korkeassa huoneessa, samalla kuin elevaattori heidän painostaan vapautuneena lennähti takaisin alkuperäiselle paikallensa.
Hän tirkisteli ympärilleen seiniä koristaviin suuriin maalauksiin. Hänen jalkansa vaipuivat pehmeään, kallisarvoiseen mattoon, kuin olisi hän keträluihin asti vajoten käynyt sammalpeitteistä vallia.
"Totisesti, totisesti, tuolla näen Raphaelin siveltimen jälkiä", huudahti hän viitaten erääseen tauluun edessään.
"Jaa, se on Raphaelilta, ja luulen sen olevan yhden hänen parhaita maalauksiaan. Minua huvitti erinomaisesti tarjota enemmän kuin Ranskan hallitus. He halusivat saada sitä Louvreen, mutta huutokaupassa voittaa se, jolla on tukevin kukkaro".
"Ja tämän 'Catilinan vangitsemisen' täytyy olla Rubens'in tekoa. On mahdotonta erehtyä hänen upeisiin miehiinsä ja ilkeännäköisiin naisiinsa nähden".
"Jaa, se on Rubens'ilta. Ne kaksi muuta ovat Velasqvez'ilta ja Tenier'iltä, kauniita näytteitä espanjalaisesta ja hollantilaisesta koulusta. Täällä on minulla vain vanhoja mestareita. Uudenaikaiset ovat biljaardihuoneessa. Kalusto täällä on hiukan omituinen. Itse asiassa kuvittelen mielessäni, että se on ainoa laatuaan. Se on tehty ebenholtsista ja sarvivalaan sarvista. Se tuotti kalastajalle varsin paljon päänvaivaa, sillä niiden tarveaineiden saanti on jokseenkin rajoitettua. Kummallista kyllä oli Kiinan keisari tilannut jotenkin suuren määrän sarvivalaan sarvia korjatakseen erään vanhan pagoodin, jonka ympäri oli rakennettu aita sellaisista, mutta tarjosin markkinoilla enemmän kuin hän ja hänen taivaallisen majesteettinsa täytyi odottaa. Täällä kulmauksessa on myös elevaattori, mutta emme huoli nyt siitä. Tehkää hyvin ja menkää tästä ovesta. Tämä on biljaardihuone", jatkoi hän ja he siirtyivät viereiseen huoneeseen. "Kuten näette on minulla muutamia arvokkaita nykyaikaisia maalauksia seinillä. Täällä on yksi Corot'ilta, kaksi Meissonier'iltä, yksi Bouquerau'lta, yksi Millais'elta, yksi Orchardsson'ilta ja kaksi Alma Tademakselta. Oikeastaan minusta tuntuu vastenmieliseltä ripustaa tauluja näille leikatuille tammiseinille. Näettekö noita lintuja, jotka hyppivät ja laulavat oksilla. Eikö todella näytä, kuin ne oikein liikkuisivat ja visertelisivät?"
"Se on suuremmoista. En milloinkaan ole nähnyt niin erinomaista työtä. Mutta miksi kutsutte tätä biljaardihuoneeksi, mr Haw? En näe lainkaan biljaardia".
"Oh, biljaardi on niin kömpelö ja epäkäytännöllinen huonekalu. Se on aina tiellä, paitsi juuri silloin kun sitä halutaan käyttää. Biljaardi on tuon kiilloitetusta, vaahterasta tehdyn nelikulmion alla, jonka näette lattiassa tuossa. Nyt asetan jalkani tälle vieterille. Näettekös?"
Hänen niin sanoessaan kohosi lattian keskusta ja mitä kaunein, kilpikonnan kuorella katettu biljaardi kohosi neljän jalan korkeuteen. Hän painoi toiseen vieteriin, ja lautapelipöytä näyttäysihe samalla tavalla. "Te saatte pelipöytiä tai mitä tahdotte asettamalla vipuja liikkeeseen", hän huomautti. "Mutta nämähän ovat vähäpätöisyyksiä. Ehkä on museossa jotakin, joka saattaa enemmän kiinnittää mieltänne."
Hän osotti tietä toiseen huoneeseen, joka oli varustettu antiikkiseen tapaan mitä kalleimmilla ja harvinaisimmilla kudontatöillä verhotuilla kaluilla. Lattia oli laskettu erivärisistä marmorilevyistä, siellä täällä oli pieniä mattoja mitä kallisarvoisimmista turkiksista.
Huonekaluja ei ollut paljon, vaan joukko pieniä mustallapuulla ja hopealla silattuja, hienoilla maalauksilla koristettuja kuppeja oli asetettu ympäri huonetta.
"Kenties on liikaa sanoa tätä museoksi", virkkoi Raffles Haw. "Täällä on vain muutamia loistavia pikkuesineitä, joita olen poiminut sieltä täältä. Jalokivet ovat vahva puoleni. Luulen että niiden puolesta voin kilpailla kenen yksityisen keräilijän kanssa tahansa koko maailmassa. Pidän niitä lukittuina, sillä parhaimmatkin palvelijat voivat joutua kiusaukseen."
Hän otti hopea-avaimen kellonvitjoistaan ja alkoi aukoa ja vedellä ulos laatikoita. Ihastuksen ja ihmetyksen huudahdus pääsi Roobert Mc Intyreltä, kun hän näki kotelon toisensa perään täynnä upeimpia jalokiviä. Rubiinien syvä, tyyni puna, smaragdien kirkas, hohtava vehreä, terävästi salamoivat timantit, beryllien monet vaihtelevat värivivahdukset, ametystit, onyxit, katinsilmät, agastit ja karneolit ikäänkuin täyttivät huoneen epämääräisellä, monivärisellä, kimmeltelevällä loistolla. Pitkiä kappaleita kaunista sinistä lapis lazulia, komeita verikiviä, heleitä ja punaisia ja valkosia koralleja, kourallisittain hohtavia helmiä kaateli omistaja esiin, kuin koulupoika huolimattomasti viskelee marmoripallosia taskustaan.
"Tämä ei ole hullumpi", hän sanoi, kohottaen suurta, helottavaa, keltaista, päänsä kokoista möhkälettä. "Se on tosiaankin kaunis kappale meripihkaa. Sen lähetti asioitsiani Itämereltä. Se painaa kaksikymmentäkahdeksan naulaa. En ole milloinkaan kuullut puhuttavan, niin kauniista kappaleesta. Minulla ei ole varsin suuria briljantteja — ei ole suuria kaupan — mutta kokoelmani on ylipäänsä hyvä. Siroja leikkikapineita, vai kuinka?"
Hän otti molemmat kätensä täyteen smaragdeja eräästä laatikosta ja antoi niiden sitten hiljalleen valua takaisin kassaan.
"Suuri Jumala" huudahti Roobert nähdessään laatikon toisensa perästä. "Sehän on jo sinänsä suunnaton omaisuus. Satatuhatta puntaa tuskin riittäisi hinnaksi niin suuremmoisesta kokoelmasta."
"Luulen, ettette kelpaa arvostelemaan jalokiviä", sanoi Raffles Haw nauraen. "Tämän yhden ainoan laatikon sisällystä ei voitaisi ostaa nimittämällänne summalla. Minulla on tässä muistiin pantuna tähän päivään asti kaikki, mitä olen kuluttanut kokoelmiini, mutta minulla on asioitsijoita liikkeellä, jotka luultavasti lähimpinä viikkoina tulevat toimittamaan minulle huomattavia lisiä. Mutta asiain nykyisillään ollessa olen antanut rahoja — katsokaamme — helmistä neljäkymmentätuhatta, smaragdeista seitsemän kertaa viisikymmentä tuhatta, rubineista kahdeksan kertaa neljäkymmentä, briljanteista yhdeksän kertaa kaksikymmentä, Onyxeista — minulla on muutamia hyvin kauneita onyxeja — kaksi kertaa kolmekymmentä. Mutta jalokiviä, agaatteja — hm! Jaa, karttuu vähän yli neljän miljoonan seitsemänsadan neljänkymmenen tuhannen. Uskallan sanoa viisi miljoonaa, sillä en ole ottanut laskuun epätasaisia rahoja.
"Herra varjelkoon", huudahti nuori taiteilija tuijottavin silmin.
"Tunnen ikäänkuin jonkinlaista vastuunalaisuutta tässä suhteessa. Näettekös hiominen, kiillottaminen, jalokivien koko kauppaan valmistaminen on kerrassaan rikkaudesta riippuvaa teollisuutta. Jos me emme tue sitä, täytyy sen hävitä, joka olisi samaa, kuin että suuri joukko ihmisiä joutuisi puutteeseen. Samoin on laita hienojen kultatöiden, jollaisia näitte ulkona. Rikkaudella on velvollisuutensa ja näiden ammattien elähyttäminen on yksi tärkeimmistä. Tässä on kaunis rubiini. Se on Birmasta ja on viides järjestyksessä suuruuden puolesta, mitä on olemassa. Luulenpa että se olisi lähinnä suurin, jollei se olisi hiottu, mutta hiominen vähentää kokoa luonnollisesti aika lailla."
Hän otti välkkyvän, punaisen, melkein pähkinän kokoisen kiven pidellen sitä hetkisen peukalon ja etusormen välissä, jonka jälkeen hän välinpitämättömästi heitti sen takaisin laatikkoon.
"Tulkaa tupakkahuoneeseen", hän virkkoi, "tarvitsette hiukan virkistymistä, sillä on tapana sanoa, ettei ole maailmassa väsyttävämpää kuin museoissa käynti."