V.
Lauran pyyntö.
Samana iltana illallisen jälkeen kertoi Roobert Mc Intyre isälleen ja sisarelleen kaikesta, mitä oli nähnyt. Se täytti niin hänen mielensä, että hänestä tuntui kevennykseltä saada kertoa siitä muille.
Niin, hän pikemmin itsensä tähden kuin muiden kuvaili eloisasti kaikki ihmeet, mitä oli nähnyt: tuon rikkauksien yltäkylläisyyden, nuo kuninkaalliset aarrekamarit jalokivineen, kultineen, marmorineen, erinomaiset keksinnöt, tuhlaavaisuuden ja joka kohdassa ilmenevän täydellisen rahojen halveksimisen. Kokonaisen tunnin hän hehkuvin sanoin kertoili näkemistänsä ihmeistä, ja lopetti jokseenkin ylpeästi mainiten Raffles Haw'in hänelle tekemän pyynnön ja täydellisen luottamuksen, jota hän osoitti häntä kohtaan.
Hänen sanoillaan oli sangen erilainen vaikutus, kumpaankin kuulijaan. Vanha Mc Intyre nojasi taapäin tuolissaan katkera hymy huulillaan, kapeat kasvot vääntyneinä tuhansiin poimuihin ja silmät loistaen kateutta ja ahneutta. Hänen laiha, keltainen kätensä lepäsi pöydällä niin lujasti nyrkkiin puristettuna, että rystöt hohtivat valkoisina lampunvalossa.
Laura taas oli kumarruksissa eteenpäin, huulet avoimina imien veljen jokaisen sanan, hehkuva puna poskillaan. Milloin toiseen, milloin toiseen katsoessaan tuntui Roobertista, ettei hän koskaan ollut nähnyt isäänsä niin ilkeänä eikä sisartansa niin kauniina.
"Kuka sitten on tuo ihminen", kysyi ukko pitemmän vaitiolon jälkeen. "Toivon vaan, että hän on saanut sen kaiken kunniallisella tavalla. Viisi miljoonaa jalokivissä, sanot. Jumala varjelkoon! Ja valmis lahjoittamaan pois niitä, mutta arkailee antaa almuja. Sano sinä hänelle, Roobert, että sinä tiedät tapauksen, jossa on varsin arvokasta ottaa vastaan almu".
"Mutta, hyvät ihmiset, kuka voi hän olla, Roobert", huudahti Laura. "Haw ei saata olla hänen oikea nimensä. Hänen täytyy olla valepukuinen prinssi tai ehkä joku maanpaossa oleva kuningas. Oi miten halusta tahtoisin nähdä nuo timantit ja smaragdit. Minä luulen aina, että smaragdit pukevat tummia henkilöitä paraiten. Sinun pitää kertoa uudestaan kaikki siitä museosta".
"Minä luulen hänen olevan sen, mikä hän sanoi olevansa", vastasi veli. "Hänen käytöksensä on tyyntä ja korutonta kuin tavallisen keskisäätyisen englantilaisen. Ei siinä ollut mitään erikoista pintakiiltoa, mikäli minä saatoin havaita. Hän tiesi vähän yhtä ja toista kirjoista ja tauluista, juuri tarpeeksi ymmärtääkseen niiden arvon, mutta ei enempää. Ei, minä ajattelen, että hän on saman säätyinen mies kuin me, mutta on tavalla tai toisella saanut periä suunnattoman omaisuuden. On tietysti vaikea sanoani mitään, mutta kuitenkin uskoisin, että sitä, mitä tänään olen nähnyt — rakennukset, maalaukset, jalokivet, kirjat j.n.e. — olisi mahdoton saada alle kahdenkymmenen miljoonan, ja olenpa varma, että arvioni on liian pieni".
"Olen tuntenut ainoastaan yhden Haw'in" sanoi vanha Mc Intyre rummuttaen pöytää, "hän oli esimies patruunahylsytehtaassani. Mutta hän oli vanhahko, naimaton mies. Hyvä on, minä toivon, että hän on saanut ne kunniallisella tavalla. Toivon, että rahat ovat puhtaita".
"Ja ajattele, ajattele, hän tulee tänne meidän luo", huudahti Laura ja taputti käsiään. "Oi, milloin luulet hänen tulevan, Roobert? Anna kaikin mokomin minun tietää se ennakolta. Luuletko hänen tulevan huomenna?"
"Sitä en todellakaan tiedä".
"Oh, miten hauska on saada nähdä häntä. En tiedä, milloin olisin ollut niin huvitettu".
"Katso, täällä on sinulle kirje", huomautti Roobert. "Ja Hectorilta lisäksi, sen näen ulkomaalaisesta postimerkistä. Miten voi hän?"
"Oh, se tuli nyt juuri. En ole vielä avannut sitä. Sanoakseni totuuden olen niin ollut kiihtynyt sinun puheisiisi, että olen kokonaan unhoittanut sen. Vanha Hector-raukka! Se on Madeirasta". Hän silmäsi mitä nopeimmin nuoren merimiehen rohkealla koulupojankäsialalla huolimattomasti kirjoittamat neljä sivua. "Hän voi hyvin", virkkoi hän. "Heillä oli myrskyistä matkalla sinne, mutta, mutta nyt voi hän hyvin. Hän luulee, että he palaavat maaliskuussa. Mutta ajattelen juuri, tuleeko sinun uusi ystäväsi huomenna — tuo lumotun linnan ritari".
"Tuskinpa niin pian luullakseni".
"Haluaisikohan hän sijoittaa vähän rahoja", puhui isä. "Älä unohda Roobert sanoa hänelle, kuinka hyvät liikesuhteet nyt vallitsevat aseiden kaupassa. Kokemuksellani ja muutaman tuhannen punnan pääomalla voisin hankkia hänelle kolmekymmentä prosenttia yhtä helposti kuin pankki. Kun kaikki ympäri käy, täytyy hänen kuitenkin asettaa rahojansa johonkin yritykseen. Eihän hän saata haudata niitä kaikkia kirjoihin ja jalokiviin. Olen varma siitä, että voisin hankkia hänelle parhaan koron."
"On ehkä kauvan siihen, kun hän tulee tänne, isä", sanoi Roobert kylmästi, "ja kun hän tulee, luulen, etten saata käyttää hänen ystävyyttään keinona sinun harrastustesi edistämiseksi".
"Me olemme hänen vertaisiaan, isä", huudahti Laura kiivaasti. "Aijotko tehdä meidät hänen edessään kerjäläisten kaltaisiksi. Hän luulisi, että me suosimme häntä ainoastaan hänen rahojensa tähden. Minua ihmetyttää, että voit ajatellakaan sellaista".
"Jos minä en olisi ajatellut sellaista, niin ihmettelen, mistä neiti olisi saanut kasvatuksensa", matki vanhus suuttuneesti; ja Roobert hiipi hiljaisesti ylös huoneeseensa, jonne hän maalauksiensa keskelle yhä kuuli karkean ja heleän äänen, toisten alhaalla jatkaessa alituista perherutinaansa.
Yhä nurjemmalta tuntui hänestä ympäristö, yhä arvokkaammalta se lepo, joka rahalla oli saatavissa.
Aamiainen oli tuskin syöty seuraavana aamuna eikä Roobert ollut vielä lähtenyt työhönsä, kun heikko koputus kuului ovelta, ja siellä seisoi Raffles Haw matolla ulkopuolella. Roobert meni ulos ja toivotti hänet sangen ystävällisesti tervetulleeksi.
"Pyydän anteeksi, että tulen näin varahin", sanoi hän, "mutta kävelen usein hiukan aamiaisen perästä". Hänessä ei nyt ollut merkkejä työstään, vaan hän oli pulska ja hieno mustassa puvussaan ja tukka oli huolellisesti harjattu.
"Te puhuitte eilen työstänne. Ehkä te, vaikka onkin aikaista, sallisitte minun nähdä atelierianne?"
"Varsin mielelläni, tehkää niin hyvin, herra Haw", huudahti Roobert aivan haltioissaan sellaisesta huomiosta moisen anteliaan taiteensuosijan puolelta. "Olen enemmän kuin onnellinen saadessani näyttää teille niitä vähäpätöisiä töitä, joita valmistelen, vaikkakin olen melkein arka ajatellessani, miten perehtynyt te olette suuriin mestareihin. Sallikaa minun esitellä: isäni ja sisareni Laura".
Vanha Mc Intyre kumarsi syvään ja hieroi käsiään, mutta nuori neiti huudahti hämmästyksissään ja tuijotti avosuin miljoonamieheen. Haw meni ja puristi tyynesti hänen kättään.
"Minä ajattelin, että se olitte te", sanoi hän. "Olen jo tavannut sisarenne, herra Mc Intyre, ensi päivänä, tänne tultuani. Me etsimme suojaa lumimyrskyltä eräässä vajassa ja kulutimme aikaa pienellä, hupaisella keskustelulla!
"En vähääkään aavistanut puhuvani herraskartanon omistajan kera", sanoi
Laura hiukan hämillään. "Niin hauskaa on tämä kaikki!"
"Usein ajattelin, kuka lienee puhetoverini ollut, mutta vasta eilen sain sen tietää. Miten kodikkaasti te asutte täällä. Täällä on varmaankin erinomaisen kaunista kesällä. Jollei olisi tuota kukkulaa tuolla, voisi nähdä minun ikkunoistani suoraan tänne".
"Niin ja silloin voisimme me nähdä kaikki teidän kauniit istutuksenne", sanoi Laura, joka seisoi hänen vieressään ikkunassa. "Viimeksi eilen minä toivoin, että kukkula olisi poissa".
"Todellako? Suurimmalla mielihyvällä siirrätän sen pois, jos te niin haluatte".
"Varjele", huudahti Laura. "Mihin sen sitten asettaisitte?"
"Oh, senhän voisi viedä rautateitse mihin tahansa, Siinä ei olisi suuriakaan hommia. Muutama tuhat miestä soveliain konein ja pari kukkulan luo johdettua kiskojonoa, ja se olisi poissa parissa kuukaudessa".
"Entä pappi-polon talo?" kysäsi Laura nauraen.
"Oi, siitä ei olisi suurta vaaraa. Me voisimme hankkia hänelle toisen, ehkä paljon mukavamman kuin tämä. Veljenne voi sanoa teille, että olen oikea asiantuntija, kun on kysymyksessä talon rakentaminen. Mutta, vakavasti puhuen, jos se teidän mielestänne olisi parannus, katson, mitä voidaan tehdä".
"Ei millään muotoa, herra Haw. Mitä kylässä minusta sanottaisiin, jos kehoittaisin sellaiseen tekoon. Kukkulahan on ainoa, joka antaa Tamfieldille rahtusen omituisuutta. Olisi suurinta itsekkyyttä uhrata se Elmdenen näköalan parantamiseksi".
"Tämä on oikea pieni soppelo, herra Haw", puuttui haasteluun vanha Mc Intyre. Luulen että pian olette tukehtua täällä tullessanne suuresta palatsistanne, josta poikani on kertonut niin paljon ihmeellistä. Mutta meillä ei ole ollut näin aina, herra Haw. Niin vähäpätöinen kuin nyt olenkin, oli kuitenkin aika, jolloin voin kirjoittaa yhtä monta numeroa shekkiin, kuin kuka muu asetehtailija tahansa Birminghamissa. Se oli —".
"Rakas vanha tyytymätön isä", huudahti Laura, kietoen hyväillen kätensä hänen ympärilleen. Vanhus päästi pienen kimakan kirkaisun ja hänen kasvonsa vääntyivät tuskasta, mutta hän koetti salata sen tehdyllä yskällä.
"Menemmekö portaita ylös", sanoi Roobert nopeasti, innokkaasti koettaen johtaa vieraan huomiota pois kotikohtauksesta. "Huoneeni on oikea atelieri, sillä se on heti kattotuolien alla. Minä näytän tietä, jos tahdotte tehdä niin hyvin ja seurata".
Jättäen Lauran ja Mc Intyren menivät he peräkkäin ylös työhuoneeseen.
Mr Haw seisoi kauvan "Magna chartan allekirjoittamisen" ja "Thomas Becket’in murhan" edessä, siristäen silmiään ja hermostuneesti hypistellen partaansa, Roobertin seisoessa vieressä levottomana odottaen.
"Ja mitä maksavat nämä kaksi?" Raffles Haw vihdoin kysyi.
"Määräsin niille sata puntaa kummallekin, kun lähetin ne Lontooseen".
"Silloin on parasta, mitä voin toivoa teille, että se päivä tulisi, jolloin ilolla maksaisitte kymmenkertaisesti sen summan saadaksenne ne takaisin jälleen. Olen vakuutettu, että teillä on suuria mahdollisuuksia ja näen että ryhmityksessä ja suunnittelun rohkeudessa jo olette ehtineet pitkälle. Mutta teidän piirustuksenne on, anteeksi, että sanon, hiukan kovaa, ja teidän värityksenne ehkä liian ohutta. Nyt teen sopimuksen teidän kanssanne, herra Mc Intyre, jos suostutte siihen. Tiedän, että rahat eivät teitä viehätä, mutta, kuten ensi kohtauksessamme sanoitte, täytyy kuitenkin elää. Ostan nämä kaksi taulua teiltä ehdolla, että milloin tahansa voitte saada ne takaisin maksamalla saman summan".
"Te olette liiaksi hyvä". Roobert ei tiennyt oikein ollako ihastunut saadessaan taulunsa myödyiksi, vaiko mielipahoillansa ostajan kummallisesta arvostelusta.
"Saanko kirjoittaa shekin samalla", sanoi Raffles Haw. "Täällä on kynä ja mustetta. Lähetän pari palvelijaa noutamaan ne iltapäivällä. Säilytän ne teille. Kun kerran tulette kuuluisaksi, ovat ne arvokkaita näytteitä teidän aikaisemmasta työstänne".
"Tunnen itseni sangen kiitolliseksi, herra Haw", sanoi nuori taiteilija pannessaan pankkiosoitteen lompakkoonsa.
Hän vilkasi siihen kääntäessään sitä kokoon, toivoen heikosti, että tuo siekailematon mies ehkä olisi arvioinnut taulut korkeammin kuin hän oli sanonut. Mutta numerot olivat oikein. Roobert alkoi hämärästi käsittää, että rahojen halveksimisesta oli niin haittaa kuin etuakin, jonka käsityksen hän muuten oli antanut itsestään vain joillakuilla tilapäisillä sanoilla, ja nekin olivat johtuneet pikemmin isän ajatustavan vastustamisesta kuin hänen omasta todellisesta vakaumuksestaan.
"Toivon, neiti Mc Intyre", sanoi Raffles Haw, kun taas olivat tulleet jokapäiväiseen huoneeseen, "että kunnioitatte minua tulemalla katsomaan kokoilemiani pieniä eriskummallisuuksia. Teidän veljenne varmaankin saattaa teitä. Tai ehkä vanha herra Me Intyre haluaisi tulla mukaan".
"Minua suuresti ihastuttaa saada tulla sinne, herra Haw", sanoi Laura, hymyillen suloisimmasti, "vaikka suurin osa ajastani nykyään menee huolehtiessani köyhiä, jotka kärsivät kylmyyttä". Roobert kohotti kulmakarvojansa, sillä ensi kertaa hän kuuli puhuttavan sisarensa armeliaisuustoiminnasta, mutta mr Raffles Haw nyökäytti päätään hyväksyvästi.
"Roobert kertoi teidän ihmeellisistä kasvihuoneistanne. Todella toivoisin voivani muuttaa sinne koko seurakunnan, että he saisivat oikein lämmitellä".
"Mikään ei olisi helpompaa, mutta pelkään, että heille tuntuisi liian vaikealta tultuaan ulos sieltä takaisin. Minulla on eräs rakennus, joka juuri nyt on valmistunut. Veljenne ei ole sitä vielä nähnyt, mutta luulen, että se on paras kaikista. Se kuvaa intialaista suistomaata ja on tarpeeksi kuuma".
"Kuinka minä ikävöin nähdä sitä", huudahti Laura ja löi käsiään yhteen. "Koko ikäni olen aina uneksinut saada nähdä Intian. Olen lukenut siitä niin paljon, temppeleistä, metsistä, suurista virroista ja tiikereistä. Te tuskin uskotte, mutta minä en ole koskaan nähnyt tiikeriä muuten kuin maalauksessa".
"Se voidaan helposti auttaa", sanoi Raffles Haw rauhallisella tavallaan. "Huvittaisiko teitä nähdä tiikeri?"
"Oh, hirmuisesti".
"Minä lähetän tänne yhden. Sallikaa minun katsoa, kello on nyt kaksitoista. Voin sähköittää Liverpooliin kello yksi. Siellä on mies, joka myö villieläimiä. Luulisin sen voivan olla täällä huomisaamuna varhain. No hyvä, toivon saavani nähdä teidät kaikki ennen pitkää. Olen viipynyt melkein liian kauvan, sillä olen säntillinen mies ja olen aina määrätyt tunnit laboratoriossa".
Hän kätteli jokaista ystävällisesti hyvästiksi ja virittäen piippunsa kynnyksellä, lähti menemään.
"No, mitä pidätte hänestä", kysyi Roobert heidän katsellessaan menijää.
"Yhtä hyvin voisi uskoa sellaisen rahamäärän lapselle kun hänelle", huudahti ukko. "Voin oikein pahoin kuullessani hänen puhuvan kukkulan muuttamisesta, tiikerien ostamisesta ja moisista hullutuksista, kun on olemassa kunniallisia ihmisiä ilman tointa ja suuria yrityksiä, jotka odottamalla odottavat hiukan pääomaa. Se on epäkristillistä — se on minun ajatukseni".
"Minusta hän on ihastuttava, Roobert", sanoi Laura. "Muista, että sinä olet luvannut ottaa meidät mukaasi herraskartanoon. Ja näyttää todellakin siltä, kuin hän toivoisi meidän tulevan pian. Etkö usko meidän voivan mennä iltapäivällä".
"Se tuskin käy päinsä, Laura. Jätä asia minun haltuuni, minä pidän huolta kaikesta. Ja nyt minun täytyy tehdä työtä, sillä päivää on niin lyhyeltä näinä talvikuukausina".
Kun Roobert Mc Intyre sinä iltana oli mennyt levolle ja oli nukkumaisillaan, tunsi hän käden koskevan olkapäähänsä, ja kun hän nousi ylös, näki hän sisarensa verhottuna johonkin valkoiseen poimupukuun, saali olkapäiden yli heitettynä seisovan vieressään kuun valossa.
"Rakas Roobert", kuiskasi hän kumartuen hänen puoleensa, "oli eräs asia, jota aijon sinulta pyytää, mutta isä oli aina tiellä! Tahdothan tehdä minulle mieliksi Roobert, eikö totta?"
"Luonnollisesti, Laura. Mistä on kysymys?"
"Minua suututtaa, jos joku puhuu minusta tai minun asioistani. Jos Raffles Haw sanoo minulle jotakin minusta tai kysyy jotakin, niin ole hyvä äläkä mainitse mitään Hectorista. Ethän tee sitä, Roobert, eikö totta, pikku siskosi tähden".
"En, jollet sitä halua".
"Oi miten sinä olet hyvä, rakas veli!"
Ja hän kumartui ja suuteli häntä hellästi.
Oli harvinaista, että Laura osoitti jotakin liikutusta, ja veli mietti sitä unisena, kuten hän oli, kunnes taas uupui keskeytettyyn uneensa.