ENSIMÄINEN LUKU.
Suuri suola-aavikko.
Suuren pohjois-amerikkalaisen mantereen keskiosassa on poltettu, hirmuinen erämaa, joka monta vuotta on estänyt sivistyksen eteenpäin tunkeutumista. Sierra Nevadasta Nebraskaan, ja Yellowstone-Virrasta pohjoisessa Coloradoon etelässä on seutu hiljaista ja autiota. Luonto ei ole kuitenkaan samalla tavalla muodostunutta koko seudussa. Siellä on korkeita, lumipeitteisiä vuoria ja pimeitä, synkkiä laaksoja. Kohisevat virrat syöksyvät vuorensolien läpi ja siellä on tasankoja, jotka talvella ovat lumen, kesällä harmaan suolatomun peitossa. Kaikilla on kuitenkin sama hedelmätön, kolkko, ja autio luonne.
Tässä epätoivon maassa ei ole mitään asukkaita. Joku Pawnee- tahi Mustajalka-joukkue kulkee joskus sen kautta matkallaan toisille metsästysmaille, mutta rohkeinkin rohkeista on iloinen päästessään pois näiltä kauheilta tasangoilta ja tullessaan takasin ruoho-aavikolle. Präriesusi hiipii ympäri pensaissa, korppikotka lentää raskaasti läpi ilman ja kömpelö, harmaa karhu liikuskelee kankeasti pimeissä rotkoissa, elättää itseään sillä, mitä sattuu löytämään kallioiden välistä. Nämä ovat erämaan ainoat asukkaat.
Koko suuressa maailmassa ei löydy autiompaa näköalaa kuin Sierra Blancan pohjoiselta rinteeltä. Niin pitkälle kuin silmä kantaa, näkyy vain suola-aavikkoa, jossa siellä täällä näkyy kutistuneita, okaisia pensasryhmiä. Taivaanrannalla näkyy pitkä vuorijono epätasaisine, lumisine huippuineen. Tässä suunnattomassa seudussa ei löydy mitään elämää, ei viittaustakaan siihen. Ei ainoatakaan eläintä synkässä, harmaassa maaperässä — ja ennenkaikkea, siellä vallitsee täydellinen hiljaisuus. Kuunnelkoon kuinka tarkasti hyvänsä, siellä ei kuulu äänen tapaistakaan koko tässä suunnattomassa erämaassa; ei mitään muuta kuin hiljaisuutta — ehdotonta hiljaisuutta.
Me mainitsimme, ettei siellä ollut elon merkkiäkään, vaan tämä on tuskin totta. Kun katselee alas Sierra Blancalta, eroittaa läpi erämaan tien, joka luikertelee eteenpäin ja katoaa etäisyyteen. Se on pyörien uurtama ja monen seikkailijan jalkain tallaama. Siellä ja täällä on siroteltuna valkeita esineitä, jotka kiiltävät auringossa ja eroavat tummasta suolatomusta. Lähene ja tarkastele niitä! Ne ovat luita, toiset suuria ja paksuja, toiset pienempiä ja hienompia. Edelliset ovat härkien, jälkimäiset ihmisten. 1500 penikulmaa voi seurata tätä kamalaa karavaanitietä niiden jätteiden mukaan, jotka ovat kaatuneet tielle.
4:nä päivänä Toukokuuta v. 1847 seisoi yksinäinen vaeltaja ja katseli tätä näkyä. Hänen ulkonäkönsä oli sellainen kuin olisi hän ollut tämän seudun haltia. Oli vaikeata päättää oliko hän 40 tahi 60 vuotinen. Hänen kasvonsa olivat laihat ja riutuneet ja ruskea pergamentin tapainen nahka oli vetäytynyt kokoon esiinpistävien kasvoluiden päälle; hänen pitkässä, ruskeassa tukassaan ja parrassaan oli harmaita haituvia; hänen silmänsä olivat painuneet syvälle päähän ja loistivat luonnottomasti, ja käsi, joka piteli pyssyä, oli tuskin lihakkaampi kuin luurangon. Kun hän seisoi siinä nojautuneena pyssyään vastaan, osoittivat hänen pitkä vartalonsa ja vankka ruumiinrakennuksensa sitkeyttä ja voimaa. Hänen laihtuneet kasvonsa ja vaatteensa, jotka riippuivat väljinä hänen kuivettuneilla jäsenillään, näyttivät mikä oli syynä hänen raihnaiseen ja voimattomaan ulkonäköönsä. Mies oli kuolemaisillaan nälkään ja janoon.
Hän oli laahautunut ylös rotkosta tälle pienelle kunnaalle siinä turhassa toivossa, että löytäisi vähän vettä. Suuri suola-aavikko ja etäinen vuoristo näkyivät nyt vaan ei ainoatakaan kasvia tai puuta, joka olisi osoittanut veden läsnäoloa. Koko laaja maisema ei synnyttänyt toivon kipinääkään. Hän katseli pohjoiseen, itään ja länteen ja käsitti että hänen vaelluksensa nyt oli loppunut ja hänen piti kuolla. "Niin, miksei yhtä hyvin tässä nyt, kun höyhenpatjalla kahdenkymmenen vuoden päästä", mutisi hän ja istuutui suuren kivilohkareen varjoon. Ennenkuin hän istuutui laski hän tarpeettoman pyssynsä maahan ja sitäpaitsi erään suuren käärön, jonka ympärillä oli harmaa suuri saali, jota hän oli kantanut selässään. Se tuntui olevan liian raskas hänelle, sillä kun hän aikoi laskea sen alas, niin se kävi kovasti maahan. Heti kuului harmaasta kääröstä heikko, valittava ääni ja kaksi pientä kättä ja pienet pelästyneet kasvot ruskeine silmineen tulivat näkyviin.
"Sinä olet tehnyt pahaa minulle", sanoi lapsellinen ääni nuhdellen.
"Olenko", vastasi mies hätäytyneenä. "Se ei ollut minun aikomukseni." Puhuessaan avasi hän saalin ja otti esille pienen viisivuotiaan tytön, jonka sievät kengät ja hieno hame pienine liinaesiliinoineen todistivat äidin huolenpidosta.
Lapsi oli hiukan kalpea ja laihtunut, mutta hänen pyöreät käsivartensa ja jalkansa osoittivat hänen kärsineen vähemmän kuin hänen seuralaisensa.
"Miltä nyt tuntuu?" kysyi hän huolestuneena, sillä tyttönen hieroi yhä kultaisia kiharoitaan, jotka peittivät pään takaosaa.
"Suutele minua tähän, niin siitä tulee hyvä", sanoi hän aivan vakavasti ja näytti sormellaan kipeää kohtaa. "Niin oli äidin tapana tehdä. Missä on äiti?"
"Äiti on mennyt pois. Luulen, että sinä pian saat tavata hänet."
"Onko äiti mennyt pois?" sanoi tyttönen. "Se oli merkillistä, ettei hän sanonut hyvästi; sen hän aina teki, kun hän meni tädin luo teetä juomaan, ja nyt hän on ollut poissa kolme päivää! Minun on kovin jano. Eikö täällä ole mitään syötävää eikä juotavaa?"
"Ei mitään, rakkaani. Ole vaan kärsivällinen vielä vähän aikaa, niin tulee hyvä olla. Laske pääsi minua vastaan, niin tunnet itsesi pirteämmäksi. Ei ole helppo puhua kun huulet ovat kuin nahkaa, mutta ehkä on parasta, että saat tietää, miten asia on. Mitä sinulla on siinä?"
"Kiiltäviä kappaleita", sanoi lapsi innostuneesti ja näytti kahta kiiltävää katinkultapalasta. "Kun tulemme kotiin niin saa Bob ne."
"Kohta saat nähdä kauniimpia kappaleita kuin nuo", sanoi mies tyynesti. "Odota vaan. Minä kerron sinulle — muistatko, kun lähdimme joen luota?"
"Muistan tietysti."
"Me toivoimme löytävämme toisen virran, näetkö. Mutta jotakin oli hullusti, kompassi tahi jokin muu, ja me emme löytäneet tietä. Vesi loppui. Lukuunottamatta pientä tilkkaa meitä varten — — —"
"Ja sinä et voinut pestä itseäsi", keskeytti tyttö vakavasti, ja katsahti hänen likaisiin kasvoihinsa.
"En, enkä juoda myöskään. Ja Mr Bender meni ensin pois ja sitten Indian Pete ja sitten mrs Mc Gregor ja sitten Johnny Hones ja vihdoin sinun äitisi."
"Silloin on myös minun äitini kuollut?" huudahti pienokainen ja kätki kasvonsa esiliinaansa nyyhkyttäen katkerasti.
"Niin, kaikki muut ovat kuolleet paitsi sinä ja minä. Minä luulin, että olisimme löytäneet vettä tältä suunnalta, ja niin nostin minä sinut olalleni ja lähdin matkalle. Ei kuitenkaan näytä siltä kuin tilamme olisi parantunut. Mahdollisuus, joka meillä on jälellä, on äärettömän pieni."
"Tarkoitatko, että me kuolemme"? kysyi lapsi, lakkasi nyyhkyttämästä ja nosti ylös kyyneleiset kasvonsa.
"Niin, sitä melkein tarkoitan."
"Miksi et sitä ennen sanonut?" sanoi hän nauraen iloisesti. "Sinä pelotit minut kovasti. Jos me kuolemme, niin tulemme me taas äidin luo."
"Niin, rakkaani."
"Ja sinä myös. Minä kerron, kuinka tavattoman kiltti sinä olet ollut minulle. Minä luulen varmaan, että äiti tulee meitä vastaan taivaan portille suuri vesisankko muassaan ja monta lämmintä vehnäleipää käsissään, sellaista, joista Bob ja minä niin paljon pidimme. Kuinka kauvan siihen kestää?"
"En tiedä — ei kauvan." Miehen silmät tuijottivat taivaan rantaan. Sinisellä taivaalla näkyi kolme pientä pilkkua, jotka suurenivat joka hetki; niin nopeasti ne lähenivät. Ne olivat kolme suurta, ruskeata lintua, jotka kiertelivät ympyröissä kulkijoiden päiden päällä ja istahtivat sitten muutamille kiville heidän yläpuolellaan. Ne olivat korppikotkia, joiden tulo oli kuoleman enne.
"Kukkoja ja kanoja", huudahti pienokainen iloisesti ja näytti ilkeitä lintuja ja paukutti käsiään niin että ne lensivät ylös. "Sanohan, loiko Jumala tämän maan?"
"Tietysti", vastasi mies hämmästyneenä tästä odottamattomasta kysymyksestä.
"Mutta hänhän on tehnyt maan myöskin Illinois'issa ja Missourissa", jatkoi lapsi. "Minä luulen, että joku toinen on luonut nämä seudut. Ne eivät puoliksikaan ole niin hyvin luodut. Veden ja puut ovat ne unohtaneet."
"Ehkä me lukisimme jonkun rukouksen?" sanoi mies epäröiden.
"Ei ole ilta vielä", vastasi lapsi.
"Se ei tee mitään. Eihän tämä kylläkään ole tavallinen aika, mutta ei Hän katso siihen, siitä voit olla varma. Lue läpi ne yhden kerran, joita tavallisesti luit präriellä vaunussa."
"Miksi et lue itse?" kysyi lapsi ihmetellen.
"Minä olen unohtanut ne", sanoi mies. "Minä en ole lukenut ainoatakaan rukousta, sitten kun olin niin pitkä kun puolet tästä pyssystä. Mutta se ei ole milloinkaan liian myöhäistä. Lue ne ääneen niin minä seison vieressä ja luen mukana ne kohdat, jotka osaan."
"Silloin täytyy sinun olla polvillasi ja minun myös", sanoi lapsi ja levitti saalin maahan polvistuakseen sen päälle. "Pane kädet ristiin tällä tavalla, niin tuntee itsensä aivan kuin kiltimmäksi."
Olisi ollut outo näky, jos siellä olisi ollut muita katselijoita kuin korppikotkat. Saalilla olivat molemmat onnettomat polvillaan rinnakkain, viaton lapsi ja peloton, karaistunut seikkailija. Tytön pyöreät ja miehen kuihtuneet kasvot olivat molemmat käännetyt taivaaseen päin hartaassa rukouksessa, ja molemmat äänet — toinen heikko ja kirkas, toinen syvä ja karkea — yhtyivät rukoilemaan armoa ja sääliä. Lopetettuaan rukouksensa menivät he jälleen paikoilleen kallionlohkareen varjoon, kunnes lapsi nukkui suojelijansa leveälle rinnalle. Mies valvoi vielä vähän aikaa lapsen nukkuessa, mutta luonto voitti kuitenkin lopuksi. Kolmeen päivään ja yöhön ei hän ollut suonut itselleen lepoa eikä rauhaa. Hiljaa painuivat väsyneet silmäluomet väsyneille silmille, ja pää painui alas rinnalle, kunnes miehen karkea parta sekaantui lapsen kultaisiin kiharoihin, ja molemmat nukkuivat samaa syvää, levollista unta.
Jos molemmat vaeltajat olisivat olleet valveilla vielä puoli tuntia, niin olisivat he nähneet merkillisen näyn. Kaukana suola-aavikon laidalla näkyi pieni tomupilvi, ensin hyvin pienenä, niin että sitä oli miltei mahdoton eroittaa sumusta kaukana, mutta vähitellen se tuli suuremmaksi ja leveämmäksi ja lopulta se oli suuri näkyvä pilvi. Tämä pilvi suureni yhä, kunnes kävi selväksi, että sen voivat aikaansaada ainoastaan elävät ihmiset ja eläimet. Jos se olisi ollut hedelmällistä maata, niin olisi voinut luulla, että se oli joku suunnaton biisoni-lauma, joka lähestyi, mutta se oli mahdotonta tässä erämaassa. Sitämukaa kuin pilvi lähestyi sitä yksinäistä vuorta, jolla nuo kaksi onnetonta lepäsivät, alkoi telttakankaalla verhottuja vaunuja ja asestettuja ratsastajia vilahdella tomun seasta, vihdoin näyttäytyi se olevan suuri karavaani matkalla länteenpäin. Mutta minkälainen karavaani! Kun joukon alkupää oli kallion juurella, niin ei loppua vielä näkynyt taivaan rannalta. Läpi koko suuren erämaan ulottui tämä epäsäännöllinen jono vaunuja ja kärryjä, miehiä ratsain ja jalkasin, lukemattomia naisia, jotka nääntyivät taakkojensa alla, ja lapsia, jotka juoksivat vieressä tahi katselivat ulos valkean telttakankaan läpi. Tämä ei nähtävästi ollut mikään tavallinen siirtolaisjoukko, vaan paremmin joku paimentolaiskansa, jonka olosuhteet olivat pakottaneet etsimään uutta kotimaata. Kirkkaassa ilmassa kuului sekava hälinä ja melu suuresta ihmisjoukosta ja siihen sekaantui pyörien kitinä ja hevosten hirnunta. Vaikka se oli äänekästä niin ei se kuitenkaan kyennyt herättämään väsyneitä matkamiehiä.
Karavaanin etunenässä ratsasti tusinan verta vakavia miehiä, puettuina tummiin, kotikutoisiin pukuihin, ja varustettuina kivääreillä. Tullessaan kallion juurelle, he pysähtyivät ja pitivät lyhyen neuvottelun.
"Lähteet ovat oikealla, veljeni", sanoi eräs parraton, ohuthuulinen, harmaapäinen mies.
"Sierra Blancan oikealta puolen joudumme Rio Grande'en", sanoi toinen.
"Älkää pelätkö veden puutetta!" huudahti kolmas. "Hän, joka voi saada vettä kalliosta, ei hylkää valitsemaansa kansaa."
"Amen! Amen!" yhtyivät kaikki.
He aikoivat juuri jatkaa matkaansa, kun eräs nuoremmista ja tarkkasilmäisimmistä huudahti ja näytti ylös kalliolle. Huipulla liehui jotakin vaaleata, joka erosi jyrkästi takana olevasta harmaasta vuoresta! Nähdessään tämän pysäyttivät he kaikki hevosensa ja ottivat käsille kiväärinsä, samalla kun uusia ratsastajia tuli nelistäen auttaakseen etujoukkoa. Sana "punanahka" oli kaikkein huulilla.
"Täällä ei voi löytyä mitään suurempaa punanahkajoukkoa", sanoi eräs vanhempi mies, joka tuntui komentavan kaikkia. "Me olemme kulkeneet Mustajalkojen sivu, ja tällä puolen vuoria ei löydy toisia heimoja."
"Menenkö minä ylös katsomaan, veli Stangerson?" kysyi yksi heistä.
"Ja minä! ja minä!" huusi tusina ääniä.
"Jättäkää hevosenne tänne alas, niin me odotamme täällä", sanoi eräs vanhemmista. Pian olivat nuoret miehet nousseet selästä ja sitoneet hevosensa ja he kiipesivät rinnettä ylöspäin, esinettä kohden, joka oli herättänyt heidän uteliaisuutensa. He etenivät nopeasti ja äänettömästi tottuneiden vakoojien luottamuksella ja taitavuudella. Katselijat alhaalta voivat nähdä heidän hyppivän kalliolta kalliolle kunnes saapuivat huipulle. Nuori mies, joka heidät oli ensin huomannut, kulki etunenässä. Yhtäkkiä näkivät toiset hänen lyövän yhteen kätensä niinkuin hämmästyksen valtaamana, ja kun he joutuivat yhtä pitkälle, vaikutti näky heihin yhtäpaljon.
Sillä pienellä tasangolla, joka oli kallion huipulla, seisoi yksinäinen, jättiläismäinen kivilohkare, ja sen varjossa makasi pitkäpartainen mies, jolla oli terävät kasvonpiirteet, ja tavattoman kuihtunut ruumis. Hänen tyynet kasvonsa ja tasainen hengityksensä osoittivat hänen nukkuvan. Hänen vieressään makasi pieni lapsi, joka oli kiertänyt valkeat käsivartensa hänen ruskean, jäntereisen kaulansa ympärille, ja laskenut päänsä hänen rinnalleen. Tytön ruusunväriset huulet olivat raollaan ja paljastivat kaksi riviä valkeita hampaita, ja hänen lapsellisilla kasvoillaan väikkyi iloinen hymy. Hänen pienet, paksut jalkansa, jotka päättyivät valkoisiin sääryksiin ja sieviin kenkiin olivat jyrkkänä vastakohtana miehen kuivuneille jäsenille. Kallion huipulla, tämän merkillisen parin yläpuolella, istui kolme kamalaa korppikotkaa, jotka miesten tullessa päästivät kovia huutoja pettymyksestä ja lensivät pois.
Näiden inhottavien lintujen kirkuna herätti molemmat nukkuvat, jotka katselivat unenpöpperössä ihmetellen ympärilleen. Mies hoiperteli pystyyn ja katseli alas aavikolle, joka oli ollut niin autio, kun hän oli nukkunut, ja jolla nyt oli semmoinen joukko eläimiä ja ihmisiä. Hänen kasvoihinsa tuli epäilevä ilme, katsellessaan niitä, ja hän pyyhkäisi kädellään silmänsä. "Tämä mahtaa olla sitä, jota kutsutaan deliriumiksi", mutisi hän. Lapsi seisoi vaiti hänen vieressään ja piteli häntä nutusta, mutta se katseli ympärilleen kummastelevin ja kysyvin katsein.
Tulleet saivat onnettomat kuitenkin pian vakuutetuksi siitä, ettei se ollut mikään näköhäiriö. Eräs heistä nosti lapsen hartioilleen ja kaksi muuta tukivat hänen seuralaistaan ja auttoivat hänet alas vaunujen luo.
"Minun nimeni on John Ferrier", selitti mies. "Minä ja tämä pienokainen olemme kaikki, mitä on jälellä kahdestakymmenestäyhdestä ihmisestä. Toiset kuolivat janoon ja nälkään tuolla etelämpänä."
"Onko tyttö teidän lapsenne?" kysyi joku.
"On, hän on nyt minun", vastasi hän ärsyttävästi. "Hän on minun, sillä minä olen pelastanut hänet. Kukaan ei ota häntä minulta. Tästä päivästä lähtien on hän Lucy Ferrier. Mutta keitä te olette", kysyi hän, ja katseli uteliaana reippaita päivänpaahtamia pelastajiaan. "Teitä näkyy olevan koko joukko."
"Lähes kymmenen tuhatta", sanoi eräs nuorista miehistä, "me olemme
Jumalan vainottuja lapsia — enkeli Meronan valittuja."
"Niistä en koskaan ole kuullut puhuttavan", sanoi vaeltaja. "Hän näyttää valinneen suuren joukon."
"Älä puhu pilkkaa pyhistä asioista", jatkoi toinen terävästi. "Me olemme niitä, jotka uskomme pyhään sanaan, joka on kirjoitettu egyptiläisillä kirjaimilla kultaisille tauluille, jotka pyhä Joseph Smith on saanut Palmyyrassa. Me tulemme Nauvo'osta Illinoisin valtiossa, jossa olimme rakentaneet temppelin. Me lähdimme etsimään pakopaikkaa häijyiltä jumalattomilta ihmisiltä, vaikka täytyisi jäädä keskelle erämaata."
Nimi Nauvoo muistutti John Ferrieriä jostakin. "Vai niin", sanoi hän, "te olette mormooneja."
"Me olemme mormooneja", vastasivat kaikki yhteen ääneen.
"Ja mihin aijotte?"
"Sitä emme tiedä. Jumalan käsi ohjaa meitä profeetan persoonassa. Teidän täytyy seurata meitä hänen luokseen. Hän määrää mitä me teemme teille."
He olivat nyt tulleet tasangolle ja heidät ympäröi joukko pyhiinvaeltajia — kalpeita, nöyriä naisia, reippaita, iloisia lapsia ja arkoja, vakavia miehiä. Monta ihmettelyn ja säälin huudahdusta kuului kun he näkivät toisen nuoruuden ja toisen avuttomuuden. He eivät kuitenkaan seisahtuneet, vaan kulkivat eteenpäin muutamien mormoonien saattamina, kunnes saapuivat erään vaunun luo, joka suuruutensa ja komeutensa kautta erosi muista. Sen edessä oli kuusi hevosta kun taas toisissa oli vaan kaksi, korkeintaan neljä. Ajajan vieressä istui eräs mies, joka ei voinut olla vanhempi kuin korkeintaan 30 vuotta ja jonka suuri pää ja päättäväinen ulkomuoto osoittivat, että hän oli johtaja. Hän luki erästä tumman ruskeata kirjaa, mutta kun joukko lähestyi, laski hän pois sen ja kuunteli tarkkaavaisesti kertomusta molemmista onnettomista. Sen jälkeen hän kääntyi heihin päin ja sanoi juhlallisella äänellä:
"Jos me otamme heidät mukaamme, niin voi se tapahtua ainoastaan uskonheimolaisina. Me emme tahdo susia lammaslaumaan. Parempi olisi, että teidän luunne valkenisivat tässä erämaassa, kuin että te olisitte sen mädännäisyyden siemenenä, joka vähitellen pilaisi koko hedelmän. Tahdotteko seurata meitä näillä ehdoilla?"
"Minä seuraisin teitä millä ehdoilla hyvänsä", sanoi Ferrier sellaisella painolla, etteivät totiset Vanhimmatkaan voineet olla hymyilemättä. Ainoastaan johtaja pysyi totisen ja kunnioitusta herättävän näköisenä.
"Ota hänet, veli Stangerson", sanoi hän, "anna hänelle ruokaa ja juomaa ja lapselle myös. Jääköön sinun tehtäväksesi opettaa hänelle meidän pyhä oppimme. Eteenpäin! Eteenpäin Zioniin!"
"Eteenpäin Zioniin!" huusi kansanjoukko ja nämä sanat kulkivat karavaania myöten, kunnes vihdoin kuolivat etäisyyteen.
Monin ruoskaniskuin ja meluten pantiin suuret vaunut liikkeelle, ja pian luikerteli suuri karavaani taas eteenpäin. Se vanhin, jonka hoitoon onnettomat oli jätetty, saattoi heidät erääseen vaunuun, jossa heitä odotti hyvä ateria.
"Te saatte jäädä tänne", sanoi hän. "Muutaman päivän perästä olette parantunut vaivoistanne. Muistakaa sillä aikaa, että te nyt kaikessa tulevaisuudessa kuulutte meidän uskontoomme. Brigham Young on sen sanonut ja hän puhuu Joseph Smith'in äänellä joka on Jumalan".